Kaksivuotiaalle iski uhma. Varsinaisia uhmakohtauksia tai itkuraivareita ei onneksi tule kuin harvakseltaan, mutta omaa tahtoa ja sen käyttämistä treenataan kyllä senkin edestä. Tähän asti arki on sujunut meillä suht jouhevasti, mutta nyt tuntuu, ettei mikään mene enää niinkuin äiti ohjeistaa. Ei siis oikeastaan ole kysymys kieltojen tottelemattomuudesta, vaan siitä, että käskyt potalle, käsipesulle, pukemaan, syömään ja ulkoa sisälle tai sisältä ulos siirtyminen ym. lapsen arkeen kuuluvat "tule" ja "tee" perusjutut ohitetaan täysin. Vaikka kuinka ennakoisin, vaikkapa että vielä kaksi hiekkakakkua ja sitten lähdetään sisälle, nyt tehtiin yksi ja tämä on viimeinen ennen sisälle lähtöä, siinä vaiheessa kun tulee siirtymisen aika, homma alkaa takkuilla. Muksu karkaa paikalta, menee piiloon, säntää johonkin muuhun puuhaan ja suuttuu kun sen estää tai keskeyttää. Tuntuu, että ainoa toimiva konsti on joko antaa kaksi vaihtoehtoa: Joko kävelet itse sisälle tai minä kannan sinut (itse tekeminen on myös tosi tärkeää)... tai uhkailu: Jos et mene potalle, ei lähdetä puistoon. Usein siihen on vielä lisättävä "aikaraja": Jos et ole potalla kun lasken viiteen, ei mennä puistoon.
Tiedän kyllä, että tämä on ikäkauteen kuuluvaa, mutta on se myös välillä niin p*run turhauttavaa. Olisi kiva saada jokin menemään joskus ihan kauniilla kehotuksella ja kerrasta, mutta ei.
Tiedän kyllä, että tämä on ikäkauteen kuuluvaa, mutta on se myös välillä niin p*run turhauttavaa. Olisi kiva saada jokin menemään joskus ihan kauniilla kehotuksella ja kerrasta, mutta ei.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ole onnellinen että teillä alkoi uhma vasta 2 -vuotiaana.
Meillä reilun vuoden ikäinen muksu ja uhma jo päällä.
en nyt osaa ap tä mitenkään auttaa, mua vaan ottaa päähän nää vastaukset, oo onnellinen, kun meillä on niin ja näin... Oo sä onnellinen, se voi olla jo kaks v helpottanu.. Koita ap jaksella!
Oletko kokeillut tuota sisälle menoa niin, että lähdet itse menemään ja sanot mukelolle, että "heippa, äiti menee nyt sisälle"? Meillä aikoinaan tehosi tuo, oltiin missä vain, eikä olisi ollut oikein halua lähteä sisälle/kotiin. Tuota potalle opettelu-aikaa en oikein muista kummankaan muksun kohdalla, taisi mennä omalla painollaan, kun olivat itse valmiita siihen, mutta voisiko siinä ajatella vaikka jotain mieluista kirjaa "pottalukemiseksi"?
No joo, kyllä tuo "äiti menee nyt" myös monesti toimii. Kainaloon nappaaminen ei oikein toimi, koska siitä alkaa "AAARgh, minä ITSE kävelen" (väärään suuntaan) ja sen jälkeen ei suju mikään, koska lasta ottaa niiiiin paljon päähän. Potalla ollaan käyty jo alle vuoden ikäisestä asti ja uhmaan asti ilman ongelmia, mutta nyt sinne ei ensin mennä ja sitten ei millään tultaisi pois. Kirjoja on iso läjä potan vieressä ja niiden kanssa kyllä viihtyy sitten kun ensin päästään istumaan asti.
Ylipäätään kaikki siirtymätilanteet on nyt vähän haastavia, pottailu ja sisälle tuleminen ensimmäiseksi mieleen tulleita esimerkkejä.
Tietääkö lapsi, että sen jälkeenkin seuraa huippu-kiva-mukavaa?
Eli hienosti tekemästäsi ennakoinnista seuraava vaihe: tiedossa on myös mukavaa. "Teet vielä kaksi hiekkakakkua ja sitten mennään sisälle" ei toimi, jos lapsi ei osaa odottaa mitään mukavaa sisällä. "Vielä kaksi hiekkakakkua ja mennään sisälle, saat riisua itse vaatteesi ja pestään kunnolla saippualla läträämällä kädet ja syödään herkkuruokaa... ja ai että meillä on mukavaa sisällä." Toimii ainakin pienen hetken, kunnes lapsi tajuaa että äiti osaa valehdella, eikä se ruoka aina ole niin hyvää, saippualla oikeasti saa niin paljoa läträtä ja vaatteiden riisumisessa oikeasti ole mitään mukavaa...
Joitain hyviä rutiineja, joista lapsi tykkää on hyvä olla motivoimassa, pieniä harmittomia, jopa terveellisiä juttuja. Meillä ruuan jälkeen purukumi, helpottaa lahjomista pyötään ja reipasta syömistä. Potalla käynnin jälkeen sipaisu hyväntuoksusita rasvaa pyllylle. Käsien pesun yhteydessä puhallan muutaman saippuakuplan, tai lupaan että saa ottaa itse saippuaa...
Eli kiva ei lopu siihen, että joutuu lopettamaan sen mitä nyt on tekemässä vaan siirrytään toiseen kivaan... Joihinkin juttuihin itseensä ei liity mitään kivaa, mutta musituttelee sitten sitä seuraavasta, mutta että tämä ikäväkin asia on välillä tehtävä, jotta pääsee sinne kivaan asti...
Sanon vaan,että ole onnellinen,kun ei ole itkupotkuraivareita.Meillä tyttö kuin enkeli vieraiden nähden ja vaikkapa kaupassa,mutta kotona saattaa huutaa ja takoa jalkojaan lattiaan 30min putkeen muutaman kerran päivässä.Lähtemiset,ruokailun aloitus,päiväunilta heräämiset ym.laukaisee.Ja jos satun tekemään jotain yksinkertaista,vaikka valot sytyttämään/sammuttamaan ja hän itse olisikin halunnut,muttei sano vasta kun jälkikäteen.Ja toisinaan yölläkin,jos näkee painajaisia ja herää,suuttuu niin valtavasti.Siinä sitten yritä rauhoitella ja saada uudelleen nukahtamaan.Ja joku tietenkin sanoo,että ole onnellinen,että vain kotona raivoaa...
Konstit on monet,uhkailu,lahjominen jne.,mutta periksi antaminen on pahinta.
Meillä toimii ehkä parhaiten,että tyttö on mummollaan ja itse rentoudun sen ajan,sressaantunut äiti taitaa myös laukaista uhmakohtauksia.
Meillä nuo jokuset itkupotkuraivarit ovat tulleet juuri siitä, että olen tehnyt asiaa edes sen kummemmin ajattelematta jonkun asian tytön puolesta, kun tämän olisi tietenkin pitänyt saada tehdä se itse. Esim. tullaan sisälle, nappaan pipon pois lapsen päästä... ja naps! hermot meni. Tilanteen saa onneksi usein korjattua painamalla peruutusnappia, eli laittamalla pipon äkkiä takaisin päähän, sytyttämällä/sammuttamalla valot uudelleen, nostamalla lapsen takaisin siihen kohtaan josta lähdin häntä kantamaan jne. Mutta periksi ei tosiaan parane antaa.
Jossain vaiheessa päiväunilta herääminen oli meilläkin melkoista kiukkua. Tyttö kiukkusi sängyssään ja vaati äitiä lähelle, mutta en kuitenkaan saanut koskea/ottaa syliin, puhua mitään tai oikeastaan edes katsoa päin... Mutta lähellä oli silti oltava. Sama tapahtui muutaman kerran yöllä, mutta siinä suhteessa on nyt ollut rauhallista pari viikkoa. Onneksi.
Meillä mies on ollut jonkin aikaa matkatöissä ja minä olen uuden raskauden takia iltaisin välillä tosi väsynyt. Huomaan, että iltaa kohden meneekin aina hankalammaksi, koska itsellä alkaa pinna kiristyä enkä enää jaksa käyttää psykologista pelisilmää samalla tavoin kuin päivällä.
Ja joku voisi varmasti kommentoida koko tätä ketjua, että olkaa onnellisia, että teillä ylipäätään on lapsi, jonka uhmaa päivitellä, koska kaikki eivät lasta saa vaikka haluaisivat, joku on saattanut menettää lapsen ja jonkun lapsi on vakavasti sairas. Niinhän minä olenkin onnellinen. Mutta saan silti olla myös väsynyt, turhautunut tai neuvoton ja sanoa sen ääneen, jos siltä tuntuu. Eikä tämän aloituksen pointti ollut todeta, että meillä on kaikkein vaikein uhmaikä kautta ihmiskunnan historian, vaan päästä purkamaan mieltäni ja saada vertaistukea ja vinkkejä samojen asioiden kanssa painivilta.