HIRMUTEKOJA

Niin monelle
on taas uskoteltu,
että niin tai näin
kukin voisi toimia
rakkauden piikkiin.

Katselin sivusta,
kuinka eräskin kissa,
ihmisen tarpeisiin
aikojen saatossa jalostettu,
alkoi oikein urakalla
puhdistaa turkkiaan.

Sen kieli vilahteli esiin
soman vaaleanpunaisena.
Sen täytyi olla
kerrassaan hellyttävä
pikkuolento.

Tarpeen tullen
se osasi puskea päin,
käpertyä syliin lemmikiksi,
kun sille sopi.

Sillä oli tallella pedon viettinsä.

En ollut katsomassa,
miten metsästäjä
oli taas hiiviskellyt,
leikitellyt saaliillaan
ennenkuin tappoi.

En nähnyt sen
uhrinsa verestä
värjäytynyttä kieltä.

Sillä oli tapana
pudottaa saaliinsa
jalkojeni juureen.

Sen kun vain poimisin,

silittäisin sitä
jälleen myötäkarvaan,

kehaisisin
elintarvikkeiden puolesta
hyvin tehdystä työstä.

Pian se taas kehräisi,
sisustusinteriöörini sulautuva.

Saattaisi kulua tovi, toinenkin

ennen kuin se alkaisi kakoa.

Siro, notkea vartalo nytkyisi.
Se näyttäisi olevan tukehtumaisillaan
sisuksiinsa kertyneeseen
karvapalloon.

Puhdistettuani
kaikki sen jättämät jäljet
minä,

ihminen, joka sentään
on pelastanut kuolemalta
ihmisarvoiseen elämään
sentään yhden hyljätyn olennon,

kiirehtisin
jakamaan sen kokemuksia
jollekin keskustelupalstoista -

onhan se niin siistiä.

Aivan varmasti
ja erityisesti
muistaisin korostaa,
miten kykenenkään
rakastamaan sitä
juuri sellaisena kuin se on.