PUNAINEN VIINIMARJA

Hikipinko
ehtii jo sujahtaa ohitseni
olkapäätäni hipaisten,
ennen kuin astun sivuun
virkistysalueeksi nimettyyn metsikköön
raivatulta lenkkipolulta.

Siinä kohtaa kasvavan
nuoremman puuston latvukset
kylpevät auringossa,

niiden lehvistön varjoista
sammaloituneet
rauniokivet kuiskaavat
istahtamaan harteilleen.

Ne ovat enää jäljellä
valloittajakansaan kuuluneen
huvilaelämästä.

Vain muutaman ajatuksen
päässä niistä sinnittelee
kitukasvuinen pensas,

jonka ei enää
kuvittelisi
pysyneen juurillaan

keskellä outoa,
jälleen uutta vuosisataa,
jopa uutta vuosituhatta.

Haistan jo iltapäiväkahvin tuoksun,
joka leijuu ulos
salin avoimista ikkunoista
ylellisten pitsiverhojen lomasta.

Kuulen käsinmaalattujen
kahvikuppien kilinän,
kun höyryävää ylimystöjuomaa
hämmennettään sirosti kultalusikoin

ja vieraskielistä puheensorinaa.

Odotan, milloin talon rouva
seurueineen lehahtaa
vierelleni portaille
somine päivänvarjoineen,

tarjoaa
silkkihelmojen kahinassa
ainutlaatuisen
luontoelämyksen
kultturelleille vierailleen.

Pihan seurustelualueen
raudasta koristeelliseksi
taotulle pikkupöydälle
näkyy olevan jo varattuna
viinimarjamehua
janon yllättämille,

suoraan omasta puutarhasta,
palvelusväen käsien kautta
jalostunutta.

En poimi ainokaista marjaa
kielinystyröideni testattavaksi.

Ehkä se ei
edes ole jäänne siitä,
minkä aikakauden
eloon jättämäksi sitä luulen,

ei mitään niin villiintynyttä
kuin tämä aika.

Jospa vain joku
lukuisista pikkulinnuista
on onnistunut paskomaan
sopivan siemenen
otolliseen itämispaikkaan
satunnaisella lennollaan.

En pysähdytä
ruumiskulttuurin palvojaa.

Mitä pienistä töytäisyistä.

Hänenkin vauhtinsa
hiljentää takuuvarmasti
hänen oma sydämensä,

kun sen oma aika
on kiihtynyttä sykettä täysi.