Hiihdin, kelkkailin ja luistelin
helakanpunaista nauruasi muistelin
aina oli sietämätön sää
kitkin kukkapenkistä ikävää
kuvasi kanssa riitelin
loukkaannuin ja käännyin selin
muuten menee mukavasti
koska ehtisit tänne asti?
helakanpunaista nauruasi muistelin
aina oli sietämätön sää
kitkin kukkapenkistä ikävää
kuvasi kanssa riitelin
loukkaannuin ja käännyin selin
muuten menee mukavasti
koska ehtisit tänne asti?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mukavaa riimittelyä. Ja surrealistisesti menee talvi- ja kesälajit sekaisin. Tältä osin oikein hauska. Ja ihanasti ikävä ihmisen luo.
Ikävä ei mielestäni ole ihana tunne ollenkaan. jos sitä ei voi olla potematta, pyrin ainakin jonkunmoiseen sopusointuun sen kanssa. Kirjoittaminenkin auttaa.. öö.. muistelen että jotenkin "naulan kantaan" tämäkin runo osui mutta en oikein pinnistä muistaa mistä ikävästä tässä puhutaan, tai muistan kyllä mutta ei tunnu enää samalta.. onhan tästä kirjoituksesta jo melkein kaksi viikkoa. Huonomuistisuudesta on etua.
runosi oli kuin väärinpäintalo huvipuistossa
ja ihan yhtä ihanasti sisältä kutkuttava
*peukkuylöspäinhymiö*
Muistan sen lapsuudesta ja eikös Peppi Pitkätossukin asunut sellaisessa. elämän tuleekin muistuttaa huvipuistoa ainakin toisinaan, tekee pikanttia terää tähän eloon. sisäine kutkutus olkoon jokapäiväistä, en tiedä parempaa tunnetta kuin hiipivä positiivinen jännite. Rakastan elämää. Eikä johdu vain auringonpaisteesta. tällä hetkellä ei ole mainittavia pakkomielteitäkään, mieli on avoin kaikelle ja jokaiseen suuntaan. Täältä siihenkin suuntaan peukkua pystyyn ja hymyä korvasta korvaan.
Tiedätkö muuten, että vihaisena tulee siivottuakin joka nurkka ja kunnolla.
Ja tottakai. Rikkaruhot saavat kyytiä silloin.
Tuo ikävä. Sitä, kun ei saa pois teki mitä hyvänsä. Mitä enemmän muistelee
sitä pahemmalta tuntuu :(
Silti on kuulemma terveellistä olla erilläänkin ://
eikös vihastuneena päinvastoin sotketa, heitellä tavaroita hujan ja hajan ja muuta anarkiaa. Kukin kai vihastuu tavallaan, näin se varmaan pätee tähänkin elämänalaan. Mutta yhtäkaikki vihastuminen on taitolaji, kaikille se ei sovi, joillekin se tekee ilmiselvästi hyvää. itse olen huomannut, että muistelu muuttuu lämpimäksi hyvänolontunteeksi jossakin vaiheessa, näin ainakin omien ikävien kohdalla, sanotaanko jotenkin sopusoinnuksi menneen nykyisen ja tulevan kesken. Ja jos tuntuu pahalta muistella, parempi kai unohtaa sitten, riippuu varmaankin muistoista ja ikävän yleisemmästä luonteesta. Mutta elämään kaikkea mahtuu.