elämä tuntuu olevan ohi. mikään ei huvita. ei työ, ei arki eikä avioliitto. kaikki tuntuu turhalta tuhertamiselta. menin nuorena naimisiin ja sain lapsen alle kakskymppisenä eli nuoruus ja sen ilot on kokematta. silloin se tuntu oikealta kun tapasi sen elämänsä rakkauden. rakkaus jatkuu vielä mutta jotain puuttuu. tuntuu kuin kaikki olisi liiankin päivänselvää. en halua moittia miestäni vaikka ei hänkään täydellinen ole. kukapa olisi. mutta ongelma on se että jostain syystä en uskalla kertoa miehelleni todellisia tuntemuksiani. itse hän viime kesänä vihdoinkin 20-vuoden yhdessäolon jälkeen kertoi kuinka ei elämä enää voi mitään antaa ja loppuelämä on pelkkää alamäkeä. silloin en ymmärtänyt kuinka joku voi ajatella 50v noin.nyt olen itse 40v melkein ja huomaan että ajattelen itse samoin. ehkä tämä on vain masennusta johtuen viimeisen vuoden aikana tapahtuneista asioista vai mitä lienet. tuntuu vain niin tuskaselta kun ei ole ketään kelle sydäntään purkaa. löytyisikö joku joka haluaisi olla korvana ja vaikka kertoa omista kokemuksistaan?
40-kriisikö?
vaimo
182510
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Samat on tuntemukset...paitsi mulla ei oo miestä.Elämä pyörii samaa rataa,samat asiat joka päivä,aamulla ylös,töihin,kotiin,nukkumaan ja sama toistuu joka arkipäivä..tuntuu tosi toivottomalta.luulempa että toi ikäkin sen tekee,minä olen 40 ja elämä tuntuu olevan jo ohi.
Jos haluat vaihtaa ajatuksia niin laia osoite tänne.
Harminsa kullakin. Minä koen, että elämä vasta odottaa :)
Muutama vuosi tässä vielä hupenee hieman penniä (eiku centtejähän ne nykyään) venytellessä, mutta sitten on "avioliittohuijari" maksettu ulos ja voi taas alkaa elää täyttä. On se toisinaan turhauttavaa odotella ajan kulumista ja kiertää ympyrää töihin-kotiin-nukkumaan-töihin... ja heivata leijonan osa tilistään yhden virhevalinnan kuittaamiseen, mutta tämähän on vain väliaikainen riesa ja hinta nuoruuden kokemattomuudesta. Oppirahoja... mutta on se hintansa väärti, että minulla on kaksi mahtavan mukavaa nuorta, jotka viihtyvät "isävierailuilla".
Älähän sinä yh-äiskä vaivu masikseen! Sinulla on syysi olla yh ja minulla syyni olla vkl-isä. Elämä joskus opettaa pikkasen karulla tavalla, mutta kyllä näistä selvitään.
Häntä pystyyn :)
"Yöpakkasen jäljeltä pihalla on huurretta ja juuri nousseen auringon säteet loihtivat ruohon korsille pieniä timantteja. Kun katson akkunasta, aurinko häikäisee ja tarhassaan liikkuva hevonen näkyy tummana siluettina.
Eilen haravoin pihaa ja västäräkki keikkui pirteänä apulaisena. Se poimi ruohikosta esiin tulleita ötököitä. Pitkän muuttomatkan jälkeen varmaan olikin jo hiuko. Västäräkistä vähäsen... kertoo ikivanha loru. Tuntuu hyvältä aistia kesän läheisyys ja nähdä, miten kevätaurinko herättää luonnon talviunestaan
Metsän laidalla olevilta halkopinoilta nousee höyryä. Haihtuva vesi näkyy hauskoina kiehkuroina matalalta valaisevan aamuauringon kajossa. On auringon vuoro tehdä työnsä - minä tein osuuteni pyryssä ja pakkasessa ja pimeässä
Hevosen tarhan vierellä näkyy vielä rekan renkaiden painallukset ja tukeista varissutta roskaa. Maanantaina on tilipäivä.
Vappu lähestyy. Jos nyt katsoisin peiliin, näkisin kasvoillani ivallisen hymyn. Työläisten juhla. Suorittajien muistopäivä, josta moni ei muista mitään muuta kuin kammottavan päänsäryn seuraavana aamuna. Taidanpa lämmittää rantasaunan ja heittää talven rasitukset harteiltani hyiseen avantoon.
Pian alkaa uusi projekti: kymmeniä tuhansia puun taimia odottaa maan sulamista ja sitä, että asetan ne tarkalleen niihin kohtiin, joissa ne voivat kasvaa tukeviksi rungoiksi.
Nyt on minun hetkeni nauttia elämästä."
Ja sitä rataa ;)
Poimin tuon lainauksen "pöytälaatikostani". Se on ajalta, jolloin minulla oli varaa nauttia vain sellaisista asioista, jotka eivät maksaneet mitään. Nyt on toisin, mutta neljän vuoden askeesi opetti löytämään kauneutta käden ulottuvilta ja elämää kuluvasta sekunnista.
Nelikymppinen - elämä suunnilleen puolimatkassa. Et kai tosissaan usko median luomaan harhaan siitä, että kaksvitonen alkaa olla loppuun kaluttu luu ja nelikymppinen jo toinen jalka haudassa? On se aika hurjaa, jos tässä iässä jo alkaa odottamaan vikatemiestä ja viimeistä voitelua...
Jos alkaa arki uuvuttaa ja ympyrät puuduttaa, tee niinkuin minä: toteuta pari nuoruutesi unelmaa ja vaihda työpaikkaa. Mitä menetettävää toivottomalla on? Minun mielestäni ei mitään. On vain voitettavaa. Suosittelen lämpimästi :)
Noin just minäkin olen tehnyt. Lähden liki 40 v. yksinhuoltajana vielä opiskelemaan, valmistuin ja vaihdoin työpaikkaa. Lisäksi olen toteuttanut pari unelmaa, jotka jo luulin jäävän nuoruuden haaveiksi. Välillä tuntuu näitä palstoja lukiessa, että tässä maailmassa ihannoidaan niin paljon nuoruutta, että varsinkin naiset yli 40 v. joutaa jo vanhainkotiin. On muuten ihan kehityspsykologiaan liittyvää, että nelikymppisenä ihminen alkaa miettiä elämäänsä ja sen tarkoitusta. Siinä se onkin! Voi miettiä mitä vielä elämältään haluaa ja mitä voi saavuttaa. Puolet elämästä on vielä jäljellä. Mutta vaikka olen miettinyt ja lähtenyt toimimaan elämäni löytääkseni, ei mullekaan kaikki ole mennyt suunnitelmien mukaan. Tuli sairautta ja muita vastoinkäymisiä. Pitkäaikainen miesystäväni lähti lätkimään samana vuonna kun täytin 40 enkä ole ketään vakavasti otettavaa sen jälkeen tavannut, vaikka välillä olen suorastaan etsinyt. Nyt alan tajuta, että sellainen tulee vastaan jos on tullakseen, etsimättä. Monta vuotta elin katkeruudessa, kun aikoinani elätin ex-miestä ja pyöritin yksin arkea, vaikka perhe oli nimellisesti koossa.
Kannattaa olla kiitollinen siitä mitä on, jos on hyvää perhe-elämää, se on paljon! Itse olen kiitollinen vapaudestani, terveistä lapsista, työstä ja harrastuksistani. Välillä olen tosi ahdistunut tästä yksinäisyydestä ja rakkauden kaipuustani, mutta kyllä nekin tunteet ohi menevät. Tyytyväinen olen itseeni, kun uskalsin tehdä ratkaisuja ja lähteä muuttamaan asioita.
Vaikuttaa tosiaan siltä, että olisit masennuksessa (ehdä juuri 40-kriisissä). Mutta niin pahalta kuin tuo sana "masennus" tuntuukin on se monesti (tiettyyn rajaan asti) hyvin tarpeellinen olotila. Masennus saattaa nimittäin olla apu siihen, että tulee ajatelleeksi muutoksen tarpeellisuutta.
Kirjoitit, että elämä tuntuu oelvan ohi, mikään ei huvita sen kummemmin työ, arki kuin avioliittokaan. Sitäpaitsi suret mennyttä nuoruutta ja niitä mahdollisuuksia (nuoruuden ilot) jotka jätit käyttämättä valitessasi muuta (rakkauden).
Se minkä näen hyvin positiivisena kirjoituksessasi on, että yhä rakastat miestäsi. Rakastunut on vaikea olla 20 vuoden yhdessäloln jälkeen mutta uskon että tuonkin tunteen voi herättää henkiin uudelleen - tosin kovasti työtä tehden sen eteen. Kuulin eilen erään jo 50-vuotta aviossa olleen kertovan että ensimmäiset 30-vuotta olivat vaikeat ... Sinun kohdallasi tuo aika saattaisi olla huomattavasti lyhyempi.
Sekin etu sinulla on puolellasi, että miehesi tuntuu olevan samassa tilanteessa (ainakin viime kesänä jolloin otti asian puheeksi). Ajatteles, jos yhdessä pystyisitte keskustelemaan elämäntilanteestanne ja keksimään ratkaisuja (romanttisia matkoja/-iltoja tms miksi ei esim. mennä treffeille toistenne kanssa kuin nuoret ikään...). Miksi ei miettiä arjen ja työn ongelmia ja harmautta yhdessä niitäkin?
Kerroit ettet uskalla kertoa miehellesi todellisia tuntemuksiasi. Mutta eikö saattaisi olla riskin arvoista ... siis rohkaistua kertomaan. Hänkin kertoi, tai yritti kertoa omista tuntemuksistaa vuosi sitten.
Kerroit valinnastasi alle kaksikymppisenä: että valitsit rakkauden vapauden sijaan ja että nyt tuntuu kuin nuoruuden ilot jäivät kokematta.
Rakkaus on aina hyvä valinta. Mutta mitä sitten valitseekin niin toisista vaihtoehdoista jää paitsi.
Oma elämänkertomus pähkinänkuoressaan on tämä: Haaveilin opiskelusta, ammatin hankkimisesta, suuresta rakkaudesta ja perheestä, matkustelemisesta ....
Mutta elämä ei suju suunnitelmien mukaan:
Opinnot jäivät kesken, suurta rakkautta en tavannut enkä lapsia hankkinut, nuoruuden ilot ja vapaus jäi kokematta matkustelemisesta ym puhumattakaan.
Onnettomat tapahtumat ja olosuhteet veivät "maton alta" ja siitä syystä jäi elämä elämättä. Nyt keski-iässä suren kaikkia niitä mahdollisuuksia jotka menetin samalla kun yritän luovia elämässäni eteenpäin. On helppoa jäädä siihen ansaan että kuvittelee onnen ja onnellisuuden olevan kiinni siitä millaiset on ulkoiset puitteet. Elämä meni niinkuin oli mennäkseen. Minulla on yhä koko elämä edessäni ... mitään muuta ei ole. Takaisinpäin en pysty kelaamaan ja asioita muuttamaan. Työkalut riittävät vain tulevaan.
Ensimmäinen avioliitto päättyi eroon. YH:na vaihdoin totaalisesti ammattia ja nyt uusi työ haasteita täynnä joka päivä. Uusi rakkaus löytyi ja onni tässä suhteessa jatkuu j0 neljättä vuotta.
Mitä voisi toivoa enemäpää???
Itselläni on ollut samantyyppisiä ajatuksia jo pari vuotta. Eniten minua kuitenkin masentaa tai oikeammin ajatteluttaa se, miten turhaa kaikki tähänastinen on ollut ja turhaa näyttäisi olevan tulevaisuuskin. Olen kokenut todella hienoja aikoja (mm.lapsen syntymä) ja todella synkkiä aikoja (mm.vaimon kuolema).
Olen tehnyt elämälleni myös jotain. Olen luopunut kokoaika töistä, tehnyt puoltapäivää, vähempääkin, ja tehnyt sitä mitä huvittaa ja mikä kiinnostaa mutta sekään ei auta kuin tilapäisesti ja pian alkaa taas tympäseen oikein rajusti kaikki.
Seuraavaksi olen ajatellut tekeväni sen, että hävitän kaiken nykyisestä elämästäni kertovan, eli myyn vähäisen omaisuuteni, katkaisen siteet kaikkialle, hyvästelen aikuisen tyttäreni ja lähden kiertämään mualimaa siinä järjestyksessä kun sattuma kuljettaa, laskematta mitään paluun varaan ja ainakin nyt tuntuu siltä etten koskaan edes aio palata takaisin.
Mitenhän muuten on, jos tämän tyyppinen ajatustapa, masennusilmiöt, koskettavat kaikkia 40-50v ihmisiä ja he tekevät joitain radikaaleja ratkaisuja turhautuneisuudessaan tai peräti sairastuvat vakavaan masennukseen niin miten se vaikuttanee yhteiskunnassa vai liekkö niin että harva lopulta tekee mitään ihmeempää vaan jatkaa samaa, paljon kuljettua polkuaan onhan se ainakin turvallista.
Joka tapauksessa tsemppiä sulle vaikka tiedän, että kannustus ei paljoakaan auta näissä asioissa.
lisäyksenä olen kyllä miettinyt,että onko se ruoho vihreämpää sittenkään muualla?
....
Neuvokaa miten saan itseni aisoihin ! Olen rakastunut itseäni muutaman vuoden nuorempaan eronneeseen mieheen, joka kuukausitolkulla flirttaili kanssani, säikähti varmaan kun leikki muuttui todeksi molemmin puolin. Tekstiviesteily oli kyl aika seksivoittoista välillä. Nyt olen lirissä omien tunteitteni kanssa ja ottaa päästä se kun mies ei suostu edes keskustelemaan kanssani. Olen itse naimisissa ihan hyvässä liitossa, enkä haluaisi miestäni loukata enkä lapseni elämää pilata, mutta kyllä sitä tässä iässä kaipaa toisenkin miehen hyväksyntää ja hellyyttä. Tunnen itseni ajoittain ihan idiootiksi ja olenkin nimennyt vaiheen 40-kriisiksi, siis tasainen elämä tympii vaikkei suurempaa valittamista olekaan.
Kuulehan?
Tästä voitas jutella vaikka kuinka. Ensinnäkin, ette ole yksin. Samaan törmää lähes kaikki, jotka ovat rehellisiä itselleen.
Kokemusta on. Naisilla tulee ns 40-villitys 38-44v viimeistään. Halutaankin ihan jotain muuta. Mikään ei riitä. Siinä on parisuhde lujilla. Vastaavasti miehillä tulee 50-kriisi. Joillakin enemmän joillakin vähemmän, puolin ja toisin.
Asioista pitää heti keskustella ja nostaa kissa pöydälle. Sitä ei saa jättää muhimaan, muuten olette lirissä.
Keksikää mahdollisimman paljon yhdessä tekemistä, mutta myöskin kummallekkin sopivasti, luottamuksella, omaa aikaa ja vapautta.
Itse tein siinä virheen jos toisenkin.
Jos haluat, niin voin keskustella chatissa tai sähköpostilla kanssasi, minulla olisi hyviä vinkkejä, joita tähän en kirjoita.
Annan sähköpostiosoitteen, jos niin haluat.
Asialle pystyy tekemään mitä vain ja alamäkeä se ei ole päin vastoin elämästä pitää nauttia kaikissa sen olomuodoissa ja aikakausissa. Usko vaan se on mahdollista.
olis se tietysti mukava kuulla miehinen mielipide tähänkin asiaan. heitteleppä osoitteella jos voit näin julkisesti antaa sen..
..kulkee elämä..minä päätin muutama vuosi traagisen ja vaikean eron jälkeen että jos tästä selviän selviän mistä vaan.. ! Minulle jäi keskeneräinen velkainen omakotitalo ja toinen lapsi tulossa..mies sanoutui irti projektista (mikä oli muka minun päähänpinttymä!) ja jatkoi juomista, mikä tosin oli ollut hänen ongelmansa jo koko liiton ajan..No, sain talon jotenkuten valmiiksi ja lopputarkastettua, vuokralainenkin asui, kaksi tyttöä, töissä kävin ja käyn..ja uskokaa tai älkää niin taloni arvo tontteineen on kolminkertaistunut, lapset ovat kasvaneet ja nyt pari vuotta sitten hankin vanhan moponkin..Vaikeuksia on ollut paljon ja monet itkut olen itkenyt yksin ja yhdessä lasteni kanssa..mutta olemme vahvoja ja samalla heikkoja..Nyt olen tarpeeksi vahva parisuhteeseen, en tule ripustautumaan ja haluan pitää omat harrastukseni ja naisellisuuteni, sillä varsinkin se on minulle tärkeä ja niistä pienistä murusista olen saanut voimaa..ostanut uuden kynsilakan, laittanut uuden kampauksen..vaikeinakin hetkinä en siis tarttunut pulloon ja pilleriin..Miesten pitäisi arvostaa naista enemmän omana itsenään..kehua tuoksua, kampausta, laittautumista..Mitä se haittaa vaikka on turhamainen..Minä yritän tehdä nyt niitä asioita mitä en aikaisemmin ehtinyt..mopoilen yksin ja yhdessä ..hoidan kotia ja etsin samalla sitä kivaa ja sopivaa miestä, sillä kyllä nelikymppinen nainenkin sitä tarvii..hengenheimolaista..ja ties vaikka mihin !!
Kynsilakkaa ja mopoilua - siinä vasta saavutukset! Ei, en tee pilaa, mutta oletpa todella epäsovinnainen tapaus luetellessasi elämäsi etappeja.
Jep, anna sinä omasi, niin otan heti yhteyttä?
Tai keksi joku muu konsti, millä pääsen juttuihin kanssasi.
laitappa viesti tulemaan [email protected]
Kunnioitan tätä naista kuka tahansa mies vois ottaa mallia hänestä... Nostan hattua!!!!
..niinhän se yleensä pitäisi kunnon kansalaisen elämäntaival mennä..joillakin voi olla suuria etappeja ja toisilla pieniä..jotkut kurkottelee kuuta toiset poimii kiviä..mutta jos on joskus isomman tavoitteen saavuttanut (ammatti, työ, talo, lapset, ero..) niin toivottavasti huomaa niitä pieniäkin..missä kulkee parhaimmat mutkatiet, missä kauneimmat kirkot, missä halvimmat kynsilakat ja tietenkin pitäähän sen ajopuvun mahtua vielä seuraavat 20 vuotta päälle..vai mitä ? Mitenkäs sinun etapit ? Miehenä ?
itselläni oli viimetalvena ihan sama tilanne.mikään ei tuntuntunut miltään.erokin kävi mielessä.mutta en eronnut.olen edelleen naimisissa ja pysyn .elämään kuuluu kriisit.ilman niitä elämä olisi todella tylsää.nyt tuntuu että olen päässyt pahimman yli ihan netin ansiosta,täällä voi purkaa mieltään ja kukaan ei moiti.hyvää kesää ja seuraava kriisi onkin sitten 50 vuotiaana.