Rv16

Minulla myös todettiin myöhäinen keskenmeno, rv 14. Olen samaa mieltä, kun koin sen myös synnytykseksi ja vielä kauhuna kuolleen sikiön näkemisen siihen päälle. Omasta mielestäni en kokonaan pääse asiasta yli, vaan koitan elää sen kanssa. Pidän tapausta suruna, johon on oma suruprosessi. Oma tapaukseni on myös aika tuore, joten aika näyttää miten käy.... Mutta uskon, että kannan pienen muistoa aina sydämessäni.
Olen turvautunut ammattiapuun, koska sain tapauksesta masennuksen oireita. Suosittelen sitä, jos tuntuu, että omat voimat eivät riitä ja läheiset eivät surua täysin ymmärrä tai osaa kohdata surevaa ihmistä.
Voimia sinulle kohtalotoverini!!!

Keskenmeno rv 17.
Kuolleen vauvan synnytys ja hyvästely.
Pahinta koskaan,
Ja vielä pahemmaksi sen on tehnyt ihmisten "vähättely", että se oli "vaan keskenmeno", kun itselle se oli pienen rakkaan menetys.
Ammattiapua minäkin pyysin ja sain, sen rajallisen määrän, joka minulle työterveystä "kuuluu", eli 5 käyntiä psykologilla.
Vuosi alkaa olla kulunut, mutta eihän se suru mihinkään mene, se vaan muuttaa muotoaan ja kulkee eräänlaisena kumppanina mukana.
Meille se 17 viikkoinen sikiö oli vauva ja meidän lapsemme ja sellaisena me häntä myös kohtelimme, tuhkasimme ja hautasimme. Se auttoi, kun sai lapselleen edes sen tehdä.
Toisia tuntuu auttavan se, että hankkiutuu mahdollisimman pian uudestaan raskaaksi ja sitä meillekin on tuputettu lääkkeeksi suuttumiseen asti. Kun niitä lapsia ei tehdä, vaan saadaan, jos saadaan.
Ja minusta itsestäni tuntui (ja tuntuu) tosi pahalta ajatella, että yksi vauva jotenkin korvataan toisella.
Kyllä se pikkuinen kulkee mukana sielussa ja sydämessä aina, mutta elämäkin kulkee eteenpäin.
Voimia Sinulle.

Pahoittelut menetyksestästänne. Itsekin menetin lapseni.
Suru on vain käytävä läpi, kaikki siihen kuuluvat tunteet vihasta pelkoon jne., jokaisella omalla tavallaan. Niiden pitää antaa tulla, mutta niihin pahaa oloa litsoviin tunteisiin ei pidä takertua. Kirjoita joka päivä puoli tuntia päiväkirjaa, jossa kerrot tapahtuneesta ja tunteista. Se auttaa niistä irti pääsemiseen. Mieti ketä ja mitä suret, ja miksi?
Ajattele, että ne ihmiset jotka sinusta ehkä tuntuvat "vähättelevän" suruasi oikeastaan haluavat tukea sinua siinä, että elämä kuitenkin jatkuu. Jos haluat surra heidän kanssaan, sano se heille. Itse sanoin alussa muille, että en vielä jaksa miettiä tulevaa ja uskoa siihen, ensin on surtava suru pois. Eivät he pahalla. Tavallaanhan he ovat aivan oikeassa, mutta eihän sitä surun keskeltä voi nähdä. Joku minua esimerkiksi koetti lohduttaa sanomalla, että tällä lapsen menetykselläkin on jokin tarkoitus joka selviää myöhemmin. Se tuntuu vieläkin lähinnä suututtavalta. Mikä ihmeen tarkoitus? Toivon itsekin, että pääsen surusta yli katkeroitumatta, ja huomaan että kamala kokemus tosiaan toi minulle jotain hyvääkin...