Kaipuu maalle ja metsälle

Olen mies, mutten metsästäjä, vaan minua kiinnostaa luonnon kiertokulku. Lajien kannanvaihtelut ilman ihmisen kädenjälkeä ovat mielenkiintoisia. En ole metsästäjä. En ole metsästäjiä vastaan, mutta en voisi olla parisuhteessa naisen kanssa, joka harrastaa metsästystä. Itse en ole metsästystä koskaan ymmärtänyt, mutta en sano, että metsästys väärin olisi. Itse vain en ymmärrä, eikä ole koskaan ollut mielenkiintoa ryhtyä moista harrastamaan, vaikka yllytetty minua ollaan ja asetta tykkään käyttää maaleja kohti ampumiseen. Mutta en pidä metsästyksestä, eikä moni pidä minusta, eikä kenenkään tarvitsekaan pitää kaikesta. Ennen pitkää kyllästyisin metsästävän naisen kanssa parisuhteessa olemiseen, vaikka aluksi kuinka kiihottuisin hänestä. Luonto ilman ihmisen kädenjälkeä on niin lähellä sydäntäni. Minkit ja supit saa hävittää, ne eivät tänne päin maailmaa luontoon kuulu.

Itse asun taajamassa, mutta vietän kaikki viikonloput maalla ja arkisinkin olen paljon metsissä esim. kuvailemassa villieläimiä ja asentelemassa linnunpönttöjä esim. pöllöille.

Onnea sinulle metsästysurasi ja miehesi kanssa.

Minulle ei tarvitse sitten kenenkään alkaa selostamaan, miksi metsästellään, sillä olen tällainen nyt ja aina. Mutta onnea harrastukseenne kaikille metsästäjille silti. Ihmisiä on monen laisia.

Olen nainen, päälle kolmekymppinen ja harrastan luonnossa liikkumista moottoritta lähes kaikissa muissa muodoissa paitsi metsästäen. Mieheni metsästää, mutta tietää, että yhden yhtä asetta ei koskaan tule kattoni alle. Harrastan koiria ja meillä koirien kohdalla on päädytty kompromissiin; mieheni ei saa täysin metsästys koiraa, enkä minä saa täysin harrastuskoiraa, vaan harrastan roduilla, joita voi käyttää myös metsällä, eli noutajat, seisojat linjalla mennään. Mieheni aseet ja metsästyskoirat ovat hänen kotipaikallaan anoppilassa. En syö riistaa, enkä suostu edes koskemaan, eli anoppi eväätkin laittaa. Oma eläinrakkauteni on tarttunut mieheeni niin, että pääasiassa hän metsästää pikkupetoja ja tekee riistan hoitoa, hirvimetsällä käy ajomiehenä, ei hinkua etujoukkoihin, vaikka asetta pitääkin mukanaan ja sorsia käy pääasiassa katselemassa (ase mukana) ja keräilee koirilla haavakoita (treeni koirille) jäniksiä ampuu pari syksyisin, mutta pääasiassa siis käyttää koiria ajattamassa. Mieheni on syksyisin kaikki viikonloput metsällä.

Yksitoista vuotta näin on menty yhdessä. Koskaan ei yhdessä liikuta metsässä koska miehestäni sinne ei ole järkeä lähteä ilman asetta ja minä en aseen kanssa suostu lähtemään. Harvoin mökkireissulla pysäytämme veneen yhdessä kaislikoihin ja mies laittaa koiran katsomaan kaislikon haavakoiden varalta, sekin jäänyt vähäiseksi, koska liikutun liikaa jos haavakoita löytyy ja miehestäni haavakon lopettaminen ilman asetta on epämieluisaa.

Tilanteessanne sukupuoli roolit tekevät erikosien asetelman. Naisiahan yleensä pidetään huoltajina ja hoivaajina, liian tunteellisina metsästykseen. Ja itseni on ainakin hyvin helppo uskoa juuri noita sukupuolistereotypioita.

Laita asekaappi ja lukko oveen ja sano sille äijällesi että jos pitelee sinun aseita niin tulee turpaan ;)

Kai parisuteessa pitää toiselle siimaa antaa tai muuten menee tavarat jakoon jos aletaan määräilemään mitä saa harrastaa varsinkin kun on tuollaisesta normi touhusta kyse.

Näille metsästystä ymmärtämättömille pidän käsittämättömän että joku voi puhua luonnosta irrallisena ihmisestä sillä mekin olemme tämän luojan luomia ravintoketujun jäseniä. Ei metsässä tarvitse teurastaa vaan liikkuminen ja rauha sekä tavoite on se mihin pyritään.

Jos puoliso ei hyväksy harrastustasi ja esittää ehtoja, saatat olla ehkä hieman tossun alla. Sopivasti tossun alla on ihan mukavaakin olla, mutta älkää päästäkö pomottamista liian suureksi.