Luca

Oli helmikuu. Se oli pimeä ja sateinen päivä. En muista tarkalleen tätä päivää, mitä silloin tapahtui, mutta muistan, että minuun osui punainen lava-auto. Helmikuun viidestoista. Minulle kerrottiin että lensin kahdeksan metrin matkan ennen kuin iskeydyin pää edellä maahan. Ilmeisesti kuski oli ollut humalassa, eikä ollut nähnyt minua ylittämässä tietä.

Neljä viikkoa nukuin koomassa, josta monet pelkäsivät, etten heräisi. Minut sijoitettiin lasten ja nuorten osastolle, jonka potilaat kärsivät vakavista sairauksista tai vammoista. Minun huonetoverini oli poika nimeltä Luca. En saanut koskaan selville hänen sukunimeään. Sen aikaa kun nukuin, hän sai selville asioita minusta useilta vierailtani. Minun lempivärini, mistä musiikista pidin ja muita satunnaisia juttuja.

Päivänä jona heräsin, minua valeltiin rakkaudella ja huomiolla, jota perheeni antoi. Minulta vei ainakin tunnin huomata, että minun vieressäni olevalla pedillä makasi poika. Hän väläytti minulle vinon hymyn ja kääntyi hitaasti takaisin kirjaansa, jota hän luki.

Vihdoinkin minut jätettiin rauhaan, kahdenkymmenen minuutin mittaisen kiivaan keskustelun jälkeen. Sitten aloin puhumaan ja kysyin pojan nimeä. Hänen äänensä oli pehmeä ja matala, eikä koskaan epätasainen. Me vietimme loppuillan pelaten kahtakymmentä kysymystä ja tulimme tutuiksi toisillemme.

Viimein tohtori saapui huoneeseen kertomaan vammoistani ja siitä millainen parantumisprosessini tulisi olemaan. Hän kertoi, että kun olin osunut autoon, minulle ei tullut pelkästään aivotärähdys, vaan myös jalkani olivat murtuneet niin kauniista iskusta maahan...
He sanoivat minulla olevan kuudenkymmenen prosentin mahdollisuus kävellä enää koskaan.

Meistä tuli heti läheiset. Hoitajat nauroivat ja sanoivat, että näytimme jo vanhalta pariskunnalta paketoituna sänkyyn katsoen mitä tahansa saippuaoopperaa, mikä sattui olemaan televisiossa. Luca vain väläytti hänen tavanomaista hymyään samalla kun minä punastuin ja hautasin kasvoni hänen rintaansa.

Minulla ja Lucalla oli molemmilla hyvät ja huonot päivämme. Hänen erityisen rankkana hoitopäivänä me makasimme yhdessä, hän vapisevana minun käsilläni. En koskaan unohda hänen pehmeän yskimisensä tunnetta tai solmua vatsani pohjassa. Minä vihdoinkin keräsin rohkeuteni ja kysyin häneltä suuren kysymyksen...

Hänellä oli Hodgkinin tauti. En usko että kumpikaan meistä nukkui sinä yönä.

Sillä aikaa kun minun jalkaani vaihdettiin kipsien tilalle siteet, Lucan kemoterapia alkoi. Kuitenkin ongelmitta. Kun tulisin takaisin turhautuneena tai silmät kyynelehtivinä terapiatapaamisesta, hän olisi aina lohduttamassa minua rauhoittavilla sanoilla ja rakkauden osoituksillaan.

Viikkojen päästä kemoterapia alkoi näkyä. Hänen ruskeat kutrinsa ohenivat, hänen silmiensä alle oli jäänyt pysyvästi tummat varjot ja hänen ihonsa oli täysin valkoinen. Kun jalkani kasvoivat vahvemmiksi ja pääsisin pois, ei ollut enää mitään mitä odottaa.

Päivä jona päätimme ajaa hänen hiuksensa oli päivä jolloin minä murruin. Kerroin hänelle että tekisin mitä tahansa; luovuttaisin verta, antaisin luuydintä, mitä vain mikä auttaisi häntä paranemaan nopeammin, mutta hän vain hymyili, mikä sulatti minut ja mikä sai minut pyyhkimään kyyneleeni.

Kuusikymmentä prosenttia. Lucalla oli kuudenkymmenen prosentin mahdollisuus päihittää demoninsa. Se oli sama kuin minulla.

Toukokuun kahdentenatoista minut vapautettiin virallisesti huoneesta 104. Minä ontuisin todennäköisesti koko loppuelämäni. Joka toinen päivä minä vierailin Lucan luona. Joka kerta kun olin lähdössä, otin kuvan meistä yhdessä. Kuukausien päästä voisin verrata ensimmäistä kuvaa ja kaikkein viimeistä kuvaa ja nähdä, kuinka paljon hän oli heikentynyt. Se oli sydäntäsärkevää.





tulee jatkoa