Miten pitäisi toimia?

Kuule, voit mennä aivan huoleti ohi. Jos ei ole mitää asiallista sanontavaa, niin ei ole pakko sanoa mitään. Eikä se pieni sana : "MOI", ja sen päälle hymy ja moikkauskaan kenenkää mieltä pahoita.

Ei vammaisia tarvitse kohdella mitenkään erityisesti vaan aivan kuten ketä vaan muutakin. Miten nyt yleensä käyttäydyt kun joku tulee vastaan??? Ihan siis rennosti ja normaalisti vaan. Kaikki ulospäin vaikeasti vamaisenkin näköisistä eivät ole älyllisesti vammaisia ja myös toisinpäin , eli kaikista kehitysvammaisista se ei todellakaan näy ulospäin (muuten kuin mahdollisesti käytöksestä sitten).

Asun yhdessä Suomen suurimmista kaupungeista ja yhdessä se suurimmista lähiöistä. Yhtään liikuntarajoitteista ei ole näkynyt lukuunottanatta paria eläkeläisherraa pelikoneen ääressä lähikaupassa. Kotonako kaikki kyhjöttää?

Tänään kaupungilla näkyi monenlaisia ihmisiä. Yhtäkään en tuntenut, kunhan katselin.

Mä tapasin elien terveen iohmisen. Ensin irvistin sille, sitten tein älämölöä suullani ja potkaisin sen ojaan..... En tajunnut kysyä, oletko syntymästäsi asti terve vai koitko ihmeparantumisen, kun olet noin täydellinen.

Ennen kuin potkaisin sen ojaan, niin kuvittelin sen olevan jostain sadusta, jossa ojaanpotkittu on alladinin pullonhenki, joka antaa kaksi toivetta ja prinesssan ikuisine elämineen

Kaikkihan toisiaan tuijottaa ja se on ihan normaalia. Joidenkin mielestä se on vain häiritsevää, mutta reaktio riippuu täysin ihmisestä. Totta kai erilaisuus herättää tunteita ja hämmentää ym. mutta kukaan ei kyselisi mitään jos kaikki olisi pienestä asti kasvatettu suvaitsemaan erilaisuutta eikä tekemään numeroa jokaisesta hieman "poikkeavasta". En kuitenkaan halua tuomita niitä, joille esim. liikuntavammaisuus on outo asia.

Itse olen lievästi liikuntavammainen. Vammani näkyy kävelyssäni, osa ihmettelee ja kyselee, osa ei huomaa koskaan mitään. En ota uteliaita kysymyksiä loukkauksena, joskus en vain osaa vastata oikein mitään. Ehkä siksi, kun olen elänyt vammani kanssa koko ikäni ja olen täysin sinut sen kanssa, joten sitä ei tule mietittyä joka hetki. Sinänsä ymmärrän heitä, jotka tuntuvat loukkaantuvan uteliasta kysymyksistä vammaan liittyen. Se on henkilökohtainen asia, enkä minä ainakaan jokaiselle vastaantulijalle henk. koht. asioitani menisi kertomaan.

Valitettavasti edelleen, vaikka elämmekin jo 2010-lukua, monet vaikeasti vammaiset elävät ns. näljän seinän sisällä. Siksi heitä ei vältämättä kovin usein katukuvassa näy. Toisaalta taas, eiväthän kaikki Suomen ihmiset koskaan ulkona samaan aikaan liiku!

Ketjun aloittajalle sen verran, että miksi ihmeessä vammattoman pitäisi tehdä aloite?! Tuo kuulostaa jo siltä että vammaiset olisivat kyvyttömiä normaaliin vuorovaikutukseen... Mitään sääntöä ei siis ole! Faktahan on, että suomalainen ei tuntemattomia kadulla moikkaile, ellei paikkana ole joku kylä jossa kaikki periaatteessa tuntevat toisensa...Vammaisia, kuten kaikkia muitakin ihmisiä, on moneen junaan!

Hienoa, että ihmiset uskaltavat puhua ja kysellä asioista! Eihän sitä suvaitsevammaksi ja avarakatseisemmaksi muuten opi kuin juurikin kyselemällä ja ihmettelemällä. Ja niinkuin aina, tyhmiä kysymyksiä ei olekaan :)

Omat lapseni ovat elämänsä aikana kohdanneet eri tavalla vammaisia ja muista kulttuureista tulleita ihmisiä. Uskon, että he eivät nimittele eivätkä tuijota.
Tuo aloitteentekojuttu, sen luin tältä palstalta eri ihmisten kirjoitteluista. Ei siis ollut omaa keksintöäni. Olen itsekin avarakatseinen enkä tuijota ihonväriä tai vammaa. Kaikissa ryhmissä on mukavia ja vähemmän mukavia ihmisiä :)

Katse ja tuijotushan ovat kaksi eri asiaa. Huristan itse tuolilla ja otan katsekontaktia ja hymyilen joillekin vastaantuleville, varsinkin pikkukoiria ulkoiluttaville koska ne saavat mut väkisinkin hymyilemään. Useimmat hymyilee takaisin, jotkut mulkaisee perisuomalaiseen tapaan tyyliin mitäs siinä tuijotat.

Eli asia taitaa olla kumminpäin vaan riippumatta, liikkuuko omilla jaloilla vai ei :)

Minäkin ymmärrän lasten uteliaisuuden, ja yritän aina vastata, jos he asiallisesti kysyvät.
Mutta jos lapsi on jo lähes 10 vuotta ja kysymys on muotoa "miksi oot noin helvetin ruma?", en koe enää tarpeelliseksi vastata. Tai saatan vastata ilkeästi.

Sen sijaan, kun aikuinen töllää tai kyselee tyhmiä, en jaksa vaivautua.
Esimerkiksi jos lihava äijä kyselee minulta, "miks oot tollane?", voisin yhtä hyvin kysyä häneltä:
"Miksi olet noin lihava? Onko se joku sairaus vai etkö hallitse ruokailuasi?"
No, en kuitenkaan kysy sellaista, koska se ei kuulu minulle ja toiseksi, ei se ole hyvien tapojen mukaista.

Joillakin ihmisillä on kumma oletus, että vammaisten pitäisi avautua itsestään. Aika harva taviskaan haluaa kertoa, miksi on laiha, lihava, pukeutunut rumiin ja kuluneisiin verkkareihin tai miksi tukka on pesemättä tai miksi jotain muuta.

Tuota olen itsekin miettinyt miksi ihmisten päällimmäinen kysymys on aina "mikä vamma sinulla on?" eihän yleensä pidetä hyvänä tapana kysellä terveystietoja.