10 v. sitten asuin pikkutaajamassa

ja tytöllämme oli trampoliini takapihallamme,
tytön jonkun kerran ollessamuualla erään naapurin lapset kysymään minulta saako hyppiä.
minulla silloin elämäntilanne kuilun partaalla ilman omaa syytäni, vaihtoehdot lopussa ja lähtö pois jo välillä mielessä.
olin niin puolustuskyvytön !!!! ja heikko, ja yksin. en jaksanut ajatella edes että nuo aina röyhkeet tytöt olisivat hyppineet siinä. en mitenkään voinut kuvitella, että antaisin lupaa. No, nämä alkoivat huudella vanhempien poissa ollessa rumasti minulle, nimitellä, ja olin niin maassa, ihan lopussa, silloin.
nyt olen selvinnyt ja elämä sujuu, tapahtui oikea ihme.
mutta jotenkin, vaikka olivat lapsia, en pysty unohtaa. se oli niin julmaa ja rankkaa.
eipä voi kukaan kuvitella, että minulla on ollut sellainen elämäntilanne, ja olen nyt tässä. ihmiset luulivat aina, uskoakseni, että kaikki on kunnossa.
ei ole mennyt mielestä tuo huutelu, en ole antanut anteeksi.
olemme jo muuttaneet satojen kilometrien päähän tuosta pikkukaupungista.
Onko kenellään mitään tällaisia kokemuksia? Kiitos.