jokin ei

12-vuotias on tulossa murrosikään, ja alkavat hormonaaliset muutokset aivan varmasti saavat mielialat vaihtelemaan!

Ei todellakaan ole mitenkään outoa tai ihmeellistä. Ja voit varautua siihen että tuollaiset mielialanvaihtelut jatkuvat ainakin sinne 16 ikävuoteen asti. Ihan normaalia on, riippumatta siitä, onko bioperheessä vai muualla. Soittelu johtuu varmaankin pääosin siitä, ettei näe sinua päivittäin?

Bioperheessä lapset näkevät vanhempiaan (tai ainakin toista heistä) normaalisti päivittäin, joten ne kiukuttelut tulee hoidettua päin naamaa. Jos vanhempaa ei näe kasvokkain, niin soittamallahan se on silloin hoidettava. Sijaisperheessä se kiukuttelu yleensä kohdistunee aika tasapuolisesti sijaisvanhempiin ja biovanhempiin, mutta perhekodissa, missä "vanhempien" lisäksi on työntekijöistä, ja siksi ehkä vähemmän kodinomainen ympäristö, kohdistuu kiukuttelu varmasti enemmän biovanhempiin.

Ei pikkulapsi kasva aikuiseksi yhdessä yössä, valtaosa nuorista oireilee murros- ja teini-iässä jotenkin, bioperheissä siihen ei vaan yleensä kiinnitetä niin paljon huomiota. Lisäksi kukin lapsi kypsyy ajallaan. Lapsen kasvattaminen ei ole mitään juuresten kasvattamista, missä kasvatuksen tuloksia voidaan mitata mittanauhalla, ei edes laitosolosuhteissa.

Eri asia on, jos lapsi on vaaraksi itselleen tai muille, silloin asiaan on puututtava. Murros- ja teini-iän hormonilähtöiseen mielialanvaihteluun ei kuitenkaan ole suotavaa puuttua, sillä ne ovat osa lapsen kasvua ja kehitystä. Tunteetonta muumiota lapsesta ei saa tehdä vain siksi, että se olisi vanhempien kannalta helpompaa. Sellainen kostautuu usein aikuisiän oireiluna ja teini-iän elämiseen sitten yli parikymppisenä. Sitä ei varmastikaan kukaan halua.

Annetaanhan lasten olla lapsia?

"Jos lapsi soittaa äidilleen töihin ja itkee kun ei ole mitään tekemistä?"

Ei ole kaikki OK, jos tuossa nopean kehityksen iässä lapsi junnaa 2-3:een VUOTTA paikallaan tunne-elämän ailahtelunsa kanssa. Tuntuu ihan kuin tekosyylle itkeä tekemisen puutteesta, tulee mieleen, että lapsi ei osaa nimetä ja tunnistaa kokemansa ahdistuksen todellisia syitä ja käyttää siksi tekemisen puutetta keppihevosena sinulle valittamiseen. Siis avun ja tuen hakemistahan tuo valittaminen pohjimmiltaan on.

Jos siis lapsi saisi läheltään riittävästi ohjausta tunteidensakin käsittelyssä, ei hänen tarvitsisi kääntyä itkuineen puoleesi jopa silloin kun olet työpaikalla. Minulle tuli ensimmäisenä mieleen, että siinä on lapsi, jota ei kellään aikuisella ole riittävästi aikaa kuunnella; tarkoitan siis siellä perhekodissa.

Pyydä lääkärin tai terapeutin yhteystiedot ja juttele heille tilanteesta.
Eri juttu tietysti on, uskaltaako lapsi avoimesti puhua heille asioistaan. Riippuu tietysti paljon siitäkin, mistä on kyse lopulta.

Kerro lapselle yhteydenottoaikeestasi etukäteen ja perustele se sillä, että niin mielelläsi kuin auttaisit, mutta puhelimessa on vaikea saada asiasta aina kokonaiskäsitystä ja siksi on tärkeää, että lapsi puhuisi sinun lisäksi myös jollekin siellä paikan päälle olevalle henkilölle. Toivotaan, että tavalla tai toisella apua löytyy ja lapsen olo alkaa helpottaa.

Itse olisin vain tyytyväinen, jos lapseni soittelisi minulle silloin tällöin, ja kertoilisi mieltään painavista asioista. Hänellä on kuitenkin niin kiva sijaisperhe, että ongelmia ei pahemmin taida olla normaalia teini-iän temppuilua lukuunottamatta. Biomamamama tuossa ylhäällä kirjoittaa asiaa. Jos lapsi käyttäytyy todella sekavasti, on syytä ottaa yhteyttä ammattitahoihin. Jos taas lähinnä itkeskelee ja valittaa tylsyyttä, taitaa diagnoosina olla ihan vaan nuoruus, murosikä ja lähestyvä teini-ikä.

Itse epäilen kyllä lähinnä sitä, että lapsellasi on ikävä sinua, mikä on ihan normaalia noinkin nuorelta lapselta - kaivata omia vanhempiaan, jos heitä ei tapaa riittävän usein. Lapsesi saattaa kokea, ettei saa sinulta huomiota, ellei ala itkeä, tai käyttäydy muuten negatiivisesti. Suosittelen, että seuraavan kerran kun tapaatte kasvokkain, kysyt tytöltä, mikä häntä oikeasti painaa. Mikäli tyrkkäät lapsesi suoraan ammattilaisten käsiin, saattaa lapsesi kokea tulevansa hylätyksi, vaikka hän nimenomaan hakee sinun huomiotasi. Siis sinun. Ei kenenkään muun. Sinä olet hanen äitinsä.

Voihan toki olla, että kiukun ja ahdistuksen takaa paljastuu jotakin vakavampaakin, ja silloin on aihetta ottaa yhteyttä ammattiauttajiin. Uskon kuitenkin vakaasti, että terapeutit ja lääkärit ovat viimeinen asia, mitä lapsesi tarvitsee.

Terapeutit ja lääkärit ovat henkilöitä, joilla voi olla mahdollisuus vaikuttaa laitoksen olosuhteisiin, jos lapsen paha olo on jotenkin sikäläisistä oloista johtuvaa.

En minäkään arvosta kuin äärimmäisen harvoja terapautteja, psykiatreja en yhtäkään. Mutta jos siellä asuva lapsi valittaa vaikka henkistä yksinäisyyttään jollekin terv.huollon henkilöstölle, niin laitoksen henkilökunnan on huomioitava se jatkossa käytännön arjessaan. Ja jos vanhemmat onnistuvat saamaan siitä vielä jonkin kirjauksen mustaa valkoisella, niin lapsen asiat menisivät jo siltä osin harppauksen eteenpäin.