Kari Häkämies: Poliittinen ruumis

Kirjan nimi ei itseironiasta huolimatta tarkoita Häkämiestä itseään. Vallan huippukerroksesta pikkuisten kunnantalojen kulmahuoneisiin pudonneen Häkämiehen puolueveljet lopulta pelastivat lähes maaherraksi, Ely-keskuksen kansliapäälliköksi. Kuntajohtajavuosinaan Kari-setä on nakutellut dekkarin vuodessa. Saapi nähdä onko uusi virka yhtä leppoisa sivuhommien suhteen, tai jätkä poikkeuksellisen ahkera.
Tässä uusimmassa liikutaan tutuissa ympyröissä, eduskunnassa, tv-yhtiössä ja kapakoissa. Ylikomisario Söder toimii yhä KRPn tutkinnajohtajana, työpari Joroinen on noussut o.t.o. persuryhmän kaupunginvaltuutetuksi.
Koko juttu käynnistyy, kun tunnettu tv-toimittaja, kriittisen talkshown vetäjä Mirja Mustio löytyy kotipihastaan ammuttuna ja kurkku auki viillettynä. Paikalle jätetty viestilappu kertoo islamistirintaman olleen asialla.
Täysin pimeä tapaus saa karmean jatkon, kun toinen julkkistoimittaja kokee saman kohtalon kadulla. Tosin valvontakameroiden alla, joten varsinainen käytännön murhaustyön tekijä löytyy kohtapuoleen ja juttu siten ratkeaa kirjan ensimmäisen kolmanneksen lukemisella.
Varsinaisesti ydinjuttu alkaakin vasta tästä. Kuka välitti käskyt suoritusportaan luuserireppanalla? Ja kenen toimeksiannosta? Soppaan on sattumiksi heitetty kertakäyttökansanedustaja, jonka putoamisen parlamentista aiheutti toimittaja Mustio. Ja joka sattumoisin ja vankalla tarkoituksella lenkkeili toimittajan viimeisen kotimatkan reitillä. Tämän ex-edustajan, menestyvän huippukirurgin ympärillä Häkämies pyörittelee toistuvasti suurta teemaansa: vallassa pysymisen vimmaa, putoamisen hirveyttä, ja keinoja joilla pysytään korkeimmilla portailla. Vaikka identiteettiä vaihtamalla ja juuret katkomalla. Sekä tietennii toista lempilastaan, juoruteollisuuden välineiden suhdetta päättäjiin. Niin taloudellisiin kuin poliittisiin. Mustion kohuohjelma on herjannut suurta perheyhtiötä, jonka kolmen sukupolven miehistä piirtyvä kuva jää hieman haamumaiseksi. Vaikka äijät ovat keskiössä Mustion viimeisen illan juhlien järjestäjänä. Lisämausteiksi ja sivumääräksi kaivellaan tapahtumiaa kaukaa 80-luvulta, vanhimpien lukijoiden ehkä muistamaa vakooja Arne Treholtin juttua. Hieman etäistä, vaikka juonisokkelosta jokin linkki sinnekin yltää. Sen sijaan Häkkis on tiukasti ajassa kuvaillessaan persuryhmän sisällä vaikuttavaa Suomalainen Voima-ryhmittymää, jonka esikuvaa ja toimintatapa ei tartte kaukaa hakea.
Selviäähän tämäkin juttu lopulta, ja yksi poliittinen ruumis lisää syntyy.
Häkämiehen kerronta on kehittynyt. Repliikit ja havainnot ajan ilmiöistä ovat hetkittäin jopa riemastuttavia. Henkilökuvaus on parantunut edellisistä, vaikka vaikkapa Söderin yksityiselämästä ei muuta kerrota kuin tyttären välivuosi oikiksen pääsykokeiden välillä ja kanapastan valmistustaidon oppiminen.
Toki vanha syvä kumarrus Kotkan suuntaan on mukana. Väkinäiseltä tuntuu linkittää niin monen romaanihenkilön synty sinne ja monet Kotkan mökillä käynnit tutkinnan kiivaassa vaiheessa. Kyllä valistuneet lukijat olisivat tunteneet Kairo-kapakan taustan ja museomurtaja Tarmon ilman luennointia. No, sivut olisivat jääneet tiivistäen kahteepuoleensataan, sekin olisi riittänyt. Tai sitten kirjailija olisi voinut valottaa syvemmin eduskunnan ja hyvin tuntemiensa ministeriöiden käytännön työn sisältöä, ohi tavallisen lukijan tunteman lööppimaailman virtuaalitodellisuuden. Avata valiokuntakokouksia, joissa todellista valtaa käytetään ohi suuren salin teeveedraaman. Vai kummitteleeko arkuuden taustalla ajatus paluusta vielä kerran Arkadianmäen vallan temppeliin?
Rohkenen suositella valtapolitiikasta ja mediasuhteista kiinnostuneille.