Sitä on kohta 30 vuotta tullu taivallettua maan kamaralla. Niistä reilu 20 vuotta eläen täysin siinä uskossa, että olen erillinen minä.
Joskus tuntuu vapauttavalta kävellä ihmisten joukossa ja kokea että he ovat minä, muutkin elävät olennot ovat minä. Mitä kuuluu tänään minulle:)? Toivottavasti hyvää! Mitäs me minät:)
Ei erillisyyttä maasta, ruohosta tai mistään muustakaan. Ihmeellistä! Jos muut kärsivät, tunnen myötätuntoa. Kuinka en voisi tuntea myötätuntoa minää kohtaan, maailmankaikkeutta kohtaan!
Joskus meditoidessa tämä kokemus tulee välähdyksenä esim. kysymyksen muodossa "mikä on tämä ihminen joka istuu?" Ne kokemukset häviävät kuitenkin nopeasti johtuen ehkä tottumuksesta. On tottunut ajattelemaan 20 vuotta toisin, on uskonut minän erillisyyteen.
Joskus jos iskee päänsärky voi yrittää ajatella: Tämän kehon päätä särkee, mutta minän toinen jäsen, vaikkapa kadulla kulkeva koira, on kenties onnellinen. Tai videonauhuri on mennyt rikki: Tämän todellisuuden, minän sisällä, on videonauhuri rikkoontunut.
Joskus tuntuu vapauttavalta kävellä ihmisten joukossa ja kokea että he ovat minä, muutkin elävät olennot ovat minä. Mitä kuuluu tänään minulle:)? Toivottavasti hyvää! Mitäs me minät:)
Ei erillisyyttä maasta, ruohosta tai mistään muustakaan. Ihmeellistä! Jos muut kärsivät, tunnen myötätuntoa. Kuinka en voisi tuntea myötätuntoa minää kohtaan, maailmankaikkeutta kohtaan!
Joskus meditoidessa tämä kokemus tulee välähdyksenä esim. kysymyksen muodossa "mikä on tämä ihminen joka istuu?" Ne kokemukset häviävät kuitenkin nopeasti johtuen ehkä tottumuksesta. On tottunut ajattelemaan 20 vuotta toisin, on uskonut minän erillisyyteen.
Joskus jos iskee päänsärky voi yrittää ajatella: Tämän kehon päätä särkee, mutta minän toinen jäsen, vaikkapa kadulla kulkeva koira, on kenties onnellinen. Tai videonauhuri on mennyt rikki: Tämän todellisuuden, minän sisällä, on videonauhuri rikkoontunut.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Kun minättömyyden käsittää, henkilökohtaisuutta ei enää ole. Että sitä ei ole, varsinkaan pahassa, on hyvin vapauttavaa.
On vapauttavaa elää sen tiedon kanssa, että kärsimystä on, sen sijaan että lakkaamatta tarvitsisi jupista:"Minä kärsin! Miksi aina minä?"; "Kukaan ei ole kärsinyt niin kuin minä!".
Hänen onnensa on minun onneni :)
Täytyypä myöntää, että minusta on äärettömän hienoa olla minä, olla täysin ainutlaatuinen, juuri minä, miljoonien, miljoonien ihmisten joukossa, juuri minä olen tärkeä, kuolematon ja ainutlaatuinen... ja sinä olet aivan yhtä ainutlaatuinen, tärkeä, arvokas...ja kaikki ne käsittämättömät miljoonat, kaikki jotka elävät nyt ja ovat eläneet ja tulevat elämään ovat yhtä uskomattoman arvokkaita ja tärkeitä, Luojansa kuvia...
Tunnetko sinä joskus vaikka nälkään kuolevien lasten ruumiillisen ja henkisen tuskan itsessäsi? Tai itketkö kun joku tuttusi kokee jotain tuskallista, vaikka sairautta?
Tunnetko iloa kun joku tuttusi on onnessaan jostain mitä hänelle on tapahtunut? Etpä ehkä olekaan niiiiin Sinä kuin kuvittelet....Ehkä muut ovat osa sinua ja sinä osa muita ihan niin kuin buddhalaisuudessa...?
Jaa, täytyy sanoa, että ihmiset käsittävät tuon minättömyyden aika erinkin tavoin. Eihän se ihme ole; ihmisillä on jokaisella oma tapansa mieltää ja käsittää.
Krishnamurti esim. sanoi itsestään, ettei hänellä ole minää. Tämä on kyllä selvä minästä lähtenyt lausunto: ilman minää, joka on rakentunut minättömyyden kuvitelman varaan, on mahdotonta todeta itsestään, ettei minulla ole minää.
Siis: vain ego voi todeta itsensä minättömäksi ja ylpeillä sillä.
Toisessa yhteydessä krishnamurti kyllä totesi, että itsetuntemus ei pääty koskaan; ette koskaan päädy mihinkään lopputulokseen, vaan olette aina auki todellisuudelle ilman mitään käsityksiä ja mielteitä.
Krishnamurti siis periaatteessa ymmärsi, ettei kukaan voi päätyä sellaiseen päätelmään, ettei hänellä ole minää, mutta lankesi kuitenkin itse tälläiseen ansaan; takertui ajatukseen siitä, että hän on minätön.
Oma käsitykseni minättömyydestä: minättömyys ei tarkoita sitä, ettei ihmisellä ole minää, vaan sitä, ettei hänellä ole mielukuvia itsestään, minästään.Mielikuvat minästä halitsevat nimittäin ihmistä, ja ihminen joutuu vangiksi, mielensä vangiksi.
Minätön on siis ihminen, joka ei kuvittele omasta minästään mitään; ei kuvittele että hän on jotain; ei siis edes minä rakennu sen kuvitelman varaan, että on itse minätön.
Tietysti minä-sanan voi varata mihin käyttöön tahtoo. Mutta sanana se on toisaalta sopiva kuvaamaan ihmisen tajuntaa, joka voi tiedostaa itseäänkin hetkestä hetkeen.
Jos puhutaan todistavasta tietoisuudesta, jossa ihminen asettuu pelkästään todistajaksi oman mielen liikkeitä kohtaan...Tällöinhän ihminen seuraa todistavasta tietoisuudestaan käsin mielen narrimaisia touhuja, eikä samaistu niihin, koska on samaistunut todistavaan tietoisuuteensa, joka pysyttelee mielen touhuista erillään tarkasti...
Niin voi sanoa, että todistavaa tietoisuutta voidaan myös kutsua ihmisen minäksi sillä hetkellä kun ihminen on siihen samaistunut, koska todistava tietoisuus muodostaa sen osan, joka siihen kytkeytyneessä ihmisessä muodostaa sillä hetkellä sen puolen, joka on aktiivinen ja hallitseva ihmisen tajunnassa.
Mutta tietenkään todistavaa tieoisuutta ei tarvitse nimetä minäksi, mutta ei siinä mitään väärääkään ole, jos ymmärtää itse prosessin; tai paremminkin, jos todistavan tietoisuuden toimintaa ei haittaa se, että se on nimetty "minäksi".
Tietysti, jos todistavan tietoisuuden hieman uskaliaasti nimittää minäksi, niin voi käydä niin, että ego rakentuu sen ympärille. Mutta niinhän käy muutenkin helposti: jos ihminen opettelee todistavaa tieoisuutta ja onnistuu siinä viimein -onnistuu siis pysyttelemään tietoisuudessa mielenliikkeiden ulottumattomissa niitä tarkkaillen- niin hän päätyy tyytyväisenä toteamaan itselleen: minulla on todistava tietoisuus!
Tämä on tietysti totta; mutta ei totta sillä hetkellä, vaan totta menneisyyteen nähden: ihmisen ollessa siinä todistavassa tietoisuudessa ja sen homman osaten hänellä tosiaan on todistava tietoisuus sillä hetkellä.
Parempi olisi siis sanoa: minä olin todistavassa tietoisuudessa.
Tämä on tarkempi ja totuudenmukaisempi ilmaus, koska ilmiselvästi todistavasta tietoisuudesta on tultu taas mieleen. Ihminen voi siis olla tietoinen siitä, että hän on ollut todistavassa tietoisuudessa.
Nyt herää kysymys: mikä ihmisessä oli siinä todistavassa tietoisuudessa? Mikä ihmisessä oli tietoinen siitä, että hän oli todistavassa tietoisuudessa?
Tätä puolta ihmisessä voi nimittää miksipä vain, mutta sen nimeäminen korkeammaksi minäksi on hieman riskialtista ihmisen mielenrakenteen vuoksi. Nimitys ei silti olisi väärä, mutta ihminen joutuu nimitystensä orjaksi niin tavattoman helposti, että aasiassa on katsottu paremmaksi eräissä koulukunnissa luopua kaikista sellaisista nääreistä, joihin ihminen takertuu miltei vääjäämättä.(Jumala, korkeampi minä jne)
Minättömyys ei siis tarkoita, etteikö minää olisi, tai että minääkään olisi -vaan jotain paljon perustampaa laatua olevaa; paljon tärkeämpää kuin teoreettista pohdintaa minästä tai minättömyydestä: tarkoitetaan siis sitä, osaako ihminen vetäytyä mielestään samaistumatta siihen, pysyä tässä tietoisuudessa, ja tällä tavoin vapautua pikku hiljaa mielensä orjuudesta.
Jos osaa yllä mainitun "tekniikan" ja pysyttele siinä, on sama, nimittääkö sitä osaa itsestään, joka tahtoo olla todistavassa tietoisuudessa ja osaa olla siinä, minäksi,, veijoksi, kikkareeksi, kukkakepiksi, jumalaksi, tajunnaksi, sinäksi jne.
Moni opettaja on tyytynyt toteamaan, että ihmisen on hankittava todistava tietoisuus -ja jättänyt määrittelemättä asiaa tämän pitemällä, koska se ei ole käytännön kannalta välttämätöntä.
Välttämätöntä on osata asettua vain todistavaan tietoisuuteen, muu on kielipeliä, joka osaltaan voi auttaa kohti totuutta, mutta sanat ovat kuitenkin aina hämmentäneet ja sumentaneet totuutta enemmän kuin auttaneet sitä kohti -johtuu siitä, että kaikenlaiset mekanismit ovat mielen hallitsevaa ainesta, joten tulos mielen käytöstä on tämän mielen rakenteen seurausta -kun kerran mielessä on niin vähän "omia todellisia ajatuksia", niin mieli vie sitten harhaan, jos sen antaa toimia vapaasti.
Bruntonilla oli erittäin pätevä käsitys minästä: hän määritteli minän siten, että minä muodostaa niiden ajatusten ja tunteiden kokonaisuuden, JOKA JUURI SILLÄ AKTUAALISELLA HETKELLÄ on ihmisen tajunnassa vaikuttamassa, ja koetaan minänä.
Minä oli siis hänelle jotain, joka on jatkuvasti muutoksenalainen ihmisessä. Kotona ihminen on yhdenlainen, silloin käytännössä hänen minänsä muodostavat ne ajatukset ja tunteet, jotka sillä hetkellä ovat hallitsevina hänen tajunnassaan; ne ovat käytännössä siis sitä, mitä ihminen sillä hetkellä on; hänen minänsä.Jos vaikkapa vanhemmat ovat vakavia ja hiljaisia, on tällä suuri vaikutus siihen, minkälaisia tunteita tämä ihminen myös ilmentää ja elää heidän kanssaan.
Sitten sama ihminen lähtee kouluun. Siellä hän on rakentanut toisenlaista minää; sellaista, joka on sopusointuinen kavereiden ym ihmisten seurassa. Koulussa siis ihmiseen "tulee" toisenlaiset tunteet ja ajatukset; toisenlainen persoona, toinen minä. Esim. riehakas, iloinen, vallaton.
Tunteiden ja ajatusten kokonaisuus joka ihmisessä toimii hallitsevana on koulussa siis eri; hän on erilainen ihminen, hänen minänsä on erilainen.
Tämän lisäksi saattaa olla -ja onkin - kolmas: jotain perustavaa laatua olevaa intiimiä ja usein muilta salattua: sielun pysyvää "ainesta", jota ei mielellään muille näytetä, koska se on liian arvokasta siihen. Tämä puoli ottaa minän osan sitten ihmisen ollessa kaikkein avoimimmillaan, haavoittuvin, vilpittömin, rehellisin jne -voi ilmetä esim. päiväkirjojan kirjottamisessa tai piirustuksissa tai runoissa, luonnossa ollessa, parhaan ystävän kanssa ollessa jne.
Sitten näyttelijä: näyttelijä ehtii rakentaa elämässään monta minää, monta roolia. Näyttämöllä ollessaan hän on samaistunut rooliinsa, ja tuntee sen itsekseen. Näytelmän jälkeenkin hän käyttäytyy vielä roolin mukaisesti: ne ajatukset ja tunteet, asennoituminen, jotka olivat roolihenkilölle ominaisia, ovat hänessä vielä hallitsevia, rooli on siis vielä päällä, se muodostaa hänen minänsä.
Pitemmän päälle näyttelijä saattaa luopua roolinsa ajatuksista ja tunteista ja asennoitumisesta, jotka hän on ahkeruudella harjoitellut omiksi ominaisuuksiksiin.
Mutta jos rooli tuntuu mukavalta; jos tuntuu olla mukavalta sellainen ihminen, jota oli näytellyt, niin näyttelijä saattaa valita ne ajatukset, tunteet, asenteet ja käyttäytymisen, jotka näyttelijä oli omaksunut roolinsa kautta, omaksi jatkuvaksi käyttäytymisekseen ja asenteikseen.
Tällöin hän on valinnut uuden minän; hän on uudenlainen ihminen, vaikka tietenkin vanhaakin ihmistä on vielä olemassa. Mutta hallitsevin minä on kuitenkin tämä uusi valinta.
Ellei lasketa huomioon sitä "kolmatta", josta olikin puhetta tuossa hetki sitten.
Eio olisi väärin todeta, että olen puhunut ihmisen sosiaalisesta minästä tässä. Ei se kuitenkaan ihan oikeinkaan olisi, mutta sehän on määrittelyjen ja sanojen luonne: ne ovat varsin likimääräisiä, joten lopetan täältä tähän!
"Oma käsitykseni minättömyydestä: minättömyys ei tarkoita sitä, ettei ihmisellä ole minää, vaan sitä, ettei hänellä ole mielikuvia itsestään, minästään"
Sitä ajatus-ja tuntemistapaa, jota kirjoitukseni edusti,ja jota yo. lause siis myös edusti, voi kyllä kutsua mystiikaksi, eikä se väärinkään olisi, riippuen tietysti siitä, minkälainen käsitys mystiikasta ihmisellä on.
Kuitenkin, nämä asiat joista kirjoitin; ne ovat toisinaan (usein)jotenkin vaikeasti miellettäviä(syvästi miellettäessä) asioita -ja sehän johtunee juuri siitä, että mielellä on niin paljon valtaa ihmisessä, ja mieli joutuu jotenkin hämmennyksiin, jos sanoilla -jotka ovat mielen ominaisuutta ja omaisuutta -viitataan mielen ulkopuolelle.
On siis jotain paradoksaalista siinä, että "mystiikassa" viitataan sanoilla mielen ulkopuolelle: mielellä viitataan mielestä pois!
Tarkennan kuitenkin tuota lainaamaani lausetta, koska se oli sellainen, joka minua vähiten tyydytti; se oli liian mystinen!
Oma käsitykseni minättömyydestä: minättömyys ei tarkoita sitä, ettei ihmisellä ole minää, vaan sitä, että vaikka hänellä onkin mielikuvia
itsestäänkin, minästään-siitä mikä hän on -hän ei anna hallitsevaa asemaa noille mielikuville, vaan "pyrkii" aina todistavaan tietoisuuteen ja elämään siitä käsin. Tällä tavoin mieli ei saa liian voimakasta otetta tajunnasta, tajuntaa pääsee aina vapautumaan todistavan tietoisuuden "toiminnan" tuloksena.
Onhan esim. muiden ihmisten parissa täysin sopivaa ja tarpeellista käyttää itsestään käsitettä "minä", kun viitataan omaan persoonaan, tai laajemmin: oman itsensä kokonaisuuteen.
Toisin on joillain munkeilla, jotka elävät koko ajan "luostarissa", ja ovat tehneet sydämen asiakseen ja kokopäiväaikaiseksi hommakseen sen, ettei mieleen samaistuta päivän yhtenäkään hetkenä -tämä siis heidän "pyrkimyksenä".
Terve. Olen opiskellut pikkasen filosofiaa ja teologiaa ja vaikka diggailen vähän kaikkia uskontoja niin jotenkin kaikkein järkeen käyvimmiltä on tuntunut Buddhismi ja hindulaisuus, vaikka en filosofoksena voi kyllä sanoa uskovaniuskovani niihinkään. Mutta, luin asiantuntivan kirjoituksesi ihan vain tässä kattoessani, että mitäs buddhismista täällä höpistään. Puhuit tuosta todistavasta tietoisuudesta. Tiedätkö kun "minulle" tulee aina sellaisia jänskiä elämyksiä ja on tullut jo pitemmän aikaa, itse kutsun niitä eksistentiaalikokemukseksi tai eksistentiaalielämyksiksi, koska en ole osannut kuvata niitä paremmin. Se tulee joskus kun menen nukkumaan ja tajuan, että enhän "minä" eroa ympäristöstäni ollenkaan, "minä" olen enemmänkin "tämä" ja välillä säikähdänkin tätä kun koen hmm...sanoisinko syvästi oman olemassaoloni. Tuolloin en siis samaistu oikeastaan ruumiiseeni tai mieleeni vaan...sanat tosiaan ovat hankalia tätä selvittäessä, jopa välineenä. Mutta tuntuu kuin tämä mitä kuvaat todistavaksi tietoisuudeksi vastaisi jokseenkin minun eksistentiaalielämystä. Sellaista WOW! tässä sitä vaan mennään, moottori käy ruualla ja "minä" käy koulussa töissä ja salilla reenaamassa. Perskuta. Jos olenkin hakoteillä ja tulossa hulluksi oman itseni kanssa niin sitten ei voi mitään. Mutta mitäs luulet? Vastaako tämä mun kokemus tota sun hmm...valvojaa, joka kyttää mitä mieli puuhaa?
Oma käsitykseni minättömyydestä on, että kyllä minä on olemassa
aivan kuin huominen päivä . Siis käsitteenä, ei konkreettisena ( parempaa sanaa en löydä).
Mutta ilman minää on vaikea kasvaa, oppia, kehittyä. Jokuhan se kärsii ja etsii. Takertuminen minään ja maailman selittäminen minän kautta on harha.
Minää ei ole erillisenä. Minä en millään tapaa – muuta kuin käsitteenä- eroa kaikkeudesta. Kun sekoitat kahdesta astiasta vettä, voi kyllä ajatella että molemmat vedet ovat vielä olemassa. Jos saat astian jossa on vettä, et voi kuin ajatusleikkinä erottaa siitä toisen veden ja toisen veden.
Tässä maailman kaikkien tapahtumien, olioiden, asioiden, ilmiöiden, ominaisuuksien jne. tanssissa ei ole eroa minän ja ei-minän välillä. Asiat tapahtuvat, eivät minulle.
Minän erillisyys on harhaa, ajatusleikki. Maailma ei ole sellainen, ristiriita ja kärsimys johtuu tästä ristiriidasta maailman ja käsitteiden välillä.
minä=muisti
..muistinsa onnettomuudessa tms. menettäneillä tai pahasti Alzheimerin taudin vaivaamilla ei ole minää?
Vaikka et muistaisi mitään, samaistat kuitenkin itsesi kehoosi, ajatuksiisi, tuntemuksiisi jne.
Tarkoittaa,kyllä.Minä on suhteellinen,monimutkainen muisti.Muistinsa menettäneillä minuus on jo jokseenkin olematon.
Mietihän uudelleen. Muisti on vain yksi mielen komponentti. Jos lyöt "vihannesta" naamaan, häneen sattuu. Koska hän kokee kivun henkilökohtaisesti, on hänellä minuus, ego. Häneen ei satu vähemmän kuin meihin muihin joilla on muisti tallella. Jos hän olisi minätön, kokisi hän kivun täysin eri tavalla, kenties jollain tapaa vain "yleisellä tasolla", tunnistaen sen kärsimykseksi mutta ei kärsien.
Sinun logiikkasi mukaan (soveltaen buddhalaisia oppeja), vapautuminen samsarasta olisi mahdollista saavuttaa hävittämällä muisti, koska silloin häviäisi myös minä/ego. Muistin hävittäminen saattaisi onnistua yksinkertaisella aivoleikkauksella. Jos minä = muisti, tarkoittaisi se myös että "minättömät", eli buddhalaiset arhatit eivät myöskään muistaisi mitään. Itse asiassa päinvastainen on totta - meditaatio parantaa muistia jopa siihen pisteeseen että alkaa muistaa entisiä elämiään.
Buddhan mukaan tuo kuvitteellinen minä/itse/ego on sitä, että samaistamme itsemme nk. viiteen skandhaan. Muisti ei edes kuulu niihin.
http://www.dzogchen.org/teachings/talks/dtalk-95may22.html
Muisti luetaan yhdeksi mielen 51:stä aspektista. Googlettamalla löytyi tällainen, jossa asia käydään perusteellisesti läpi:
http://www.kagyu-asia.com/t_emotions_51factors.html
se ulkopuolinen joka tarkkailee maailmaa ja on yhteydessä ykseyteen, jonka kautta on myös yhteys esim. eläinten joukkosieluun?
Siitä on jo vuosia aikaa kun käytin meditaatiota aika paljon. Ja olin retriitissä jossa oli thaimaalainen luolamunkki. Siihen aikaan koin jatkuvasti luonnon osana itseäni, tai siis olin ulkopuolinen itseeni nähden, enkä ottanut mitään henkilökohtaisesti. Elin jatkuvassa meditaatiotilassa. Kun sitten kysyin siltä luolamunkilta kuinka on mahdollista että sanattomalla viestillä pystyn ohjaamaan esimerkiksi mehiläisen ulos asunnostani, hän vastasi minulle tulkin välityksellä että olin yhteydessä mehiläisen joukkosieluun ja sitä kautta, ykseyden kautta olin myös kontaktissa siihen mehiläiseen ja se siten ymmärsi ohjaukseni ja pystyi noudattamaan niitä. Samaten olin yhteydessä puiden kanssa ja muidenkin luontoon kuuluvien kanssa. Sitä kautta ymmärrän että tietoisuus on monessa olemuksessa ja kun olemme tietoisia olemme yhtä. Sitä kautta ymmärrän myös ajatuksen lihansyönnin välttämisestä, joskin nykyään syön lihaa ja juon alkoholia. Mitkä kummatkaan eivät ole mitenkään oivallisia tapoja.
Kysymykseni siis kuuluu; onko tämä ulkopuolinen tarkkailija se tarkoittamanne tietoinen todistaja?
Thaimaassa on älyttömän helppoa törmäillä tuollaisiin sielu-askeetteihinkin ym. Buddhalaisuudessa ei ole sielua eikä sielunvaellusta. Thaimaassa niin sanottu buddhalaisuus on melkein 100 % animismin, hindulaisuuden ja tietty buddhalaisuuden + vaikka minkälaisten muinaistapojen sekoitusta...Tällä palstallakin aihe on aika kaluttu. Ei siinä mitään, mielenkiintoinen maahan Tahaimaa on matkailukohteena ja kulttuurinnälkäisille on siis tarjolla tosi kirjavaa ja monipuolista ohjelmaa.
Mulle minättömyys meinaa että ei ole 'minää' tai toisaalta on valtava 'minä', koska kaikki kuuluvat siihen.
51 aspektia mahtuu kevyesti "minän" eli muistin suhteellisuuteen.muisti on todella laaja ,suhteellinen ja katoavainen.
...mitä tarkoitat "minän" eli muistin suhteellisuudella? Tuo lauseesi jälleen kerran vetää yhtäläisyysmerkit minän/egon/itsen ja muistin välille, vaikka siitä ei ole loogisia todisteita ja päinvastaisia todisteita voidaan esittää. Omassa tekstissäni ei myöskään ollut kysymys siitä montako aspektia muistiin mahtuu, vaan siitä että muisti on vain yksi osa mieltä, ei "minä".
Siitä olen samaa mieltä että muisti on todella laaja, suhteellinen ja katoavainen.
niin!
ihmisen muisti on yksi maaiman vaikeimmista tutkimusalueista,tämäkin tutkimustulos voi muuttua koska tahansa."Pieleen meni" asenne ei edistä mitään tutkimusta,paljastaa vain ylimielisen asenteen,ei hyvä.
Voi olla että asenteeni on ylimielinen, mutta saattaa myös olla ylimielistä vain esittää jokin väittämä, ja sen jälkeen kieltäytyä hyväksymästä tuon väittämän kumoavaa todistusaineistoa. Ikäänkuin omat mielipiteet olisivat aina oikeita, silloinkin kun faktat puhuvat niitä vastaan.
Jos kaikki toimisivat sillä tavalla, tiede ei olisi koskaan edennyt yhtään minnekään. Länsimainen tiede on jo edennyt lähes samalle tasolle minän tutkimisessa kuin buddhalaisuuskin, eli on todennut minän/itsen harhaksi. Tuota tieteenhaaraa kutsutaan muistaakseni transpersoonalliseksi psykologiaksi. Väite minä = muisti ei kestä lähempää tarkastelua, enkä usko tämän asian muuttuvan. Yhtä hyvin voisi väittää minän olevan sama kuin tunteet.
tunnealue on paljon syvemmällä kuin minuus.
Selevän tek'
Kuis ne sitten sitä maahan välittää...ne mestarit?Sanon joukkosielu, koska niin sen paremmin ymmärtää. Kysehän on yhteisestä tietoisuudesta.
Sori, että vastaus kesti näin kauan. Käyn täällä aika harvoin. Toivotaan, että tästä on jotain hyötyä sulle jos vielä sen luet.
Ihmisellähän on se oma persoonansa, joka on syntynyt eläen ja kokien tässä ajassa. Ja myös niiden lukemattomien valintojen kautta, joita on tehnyt. Tämä persoona koetaan minäksi arkisessa elämässä. Kun eletään täällä
lännessä, aktiivisessa eikä kovin paljon sisintään huomioivassa elämäntyylissä, ei itse oikein edes huomata,
miten muututaan vuosien varrella.
Tämä persoona on kuitenkin myös naamio: olemme omaksuneet sen, jotta tulisimme toisten kanssa toimeen ja
sopisimme siihen ympäristöön, jossa meidän on tultava toimeen. Sanomme itsestämme minä arkipäivässä, ja silloin
kovinkaan paljon tiedostamatta asiaa sen tarkemmin viittaamme siihen, mitä meidän "täytyy" olla. Tämä persoona
on siis osa sosiaalista minäämme.
Siksi tämä meidän persoona on toisaalta myös sellainen, että sen avulla näyttelemme maailman näyttämöllä sitä,
mihin olemme pikku hiljaa kasvaneet ja tottuneet ja myöntyneet. Koulussa totuimme näyttelemään yhä enemmän ja
enemmän -tietysti jo aikaisemminkin muille ihmisille- sellaista, mitä meidän täytyi olla: oppilaita ja
tottelijoita.Vertaisten, luokkakaverien, joukossa oli ehkä näyteltävä "tottelematonta"!
Lopulta tästä näyttelemisestä on tullut tapa ja toinen luonto: minä. Se sujuu automaattisena refleksinä.
Meillä on siis naamio alkuperäisten kasvojen tilalla; jonkinlainen roolinaamio, jota emme tietenkään tunnista
enää sellaiseksi: meistä on tullut osa tätä yhteiskuntaa ja tätä aikaa.
Meidän persoonamme on tämän ajan lapsi.
Meidän "minämme" on siis sidottu tähän aikaan ja tapahtumiin,arvoihin ja kanssaihmisiin.
Toisenlaisessa kulttuurissa eläneenä tämä "minämme" olisi toisenlainen. Nykyinen "minä" kokisi sen pelottavan
vieraana.
Ihmisen minä on siis jotain sellaista, johon hän on vankasti samaistunut. Niitä tunteita, ajatuksia ja
mielipiteitä yms, joista tunnemme itsemme koostuvan. Me voimme osasta niistä luopua asteittain, mutta pelko
kasvaa sitä suuremmaksi, mitä suuremmasta osasta meidän pitäisi luopua. Varsinkin jos pitäisi luopua kerralla.
Samalla aina kuitenkin toivomme myös sitä. Tämä toive ilmenee siten, että toivomme aina, että voisimme olla
oikeasti oma itsemme, varsinkin muiden joukossa, ja varsinkin läheisten -kuka estää?
Tavallaan olemme siis pelosta käsin -pelko motiivina- luoneet tämän minämme, persoonamme.
Koska pelko on ollut hallitseva tekijä, on se myös saanut paljon jalansijaa meissä. Me pelkäämme todellisia
kasvojamme, koska naamion riisuminen on tuskallista; se on kasvanut tavallaan alkuperäisten kasvojen ihoon
kiinni.
Me myös pelkäämme sitä, että tämä roolinaamion riisuminen voisi olla turhaa. Monet pettymykset ja epäonnistumiset ja turhautumiset ovat myös olleet vaikuttamassa siihen, että olemme antaneet persoonalle niin
suuren sijan ja vallan sisimmässämme. Emme halua kokea tuskallista naamion irtaantumista, koska pelkäämme, että
se olisi kuitenkin turhaa. Yksi naamio pois, toinen tilalle -mitäpä se hyödyttäisi?!
Kuitenkin ihmisellä on naamionsa alla ne alkuperäiset kasvot. Joskus naamio murenee hiukan tai valahtaa hieman
syrjään, ja alkuperäiset kasvot pääsevät hieman näkyviin. Tällöin nousee myös pelko pintaan; sama pelko, joka on
saanut meidät samaistumaan peroonaamme ja pitämään sitä minänä.
Siksi pelko on hyvä merkki: alkuperäiset kasvot ovat hieman putkahtaneet näkyviin. Mutta koska olemme
samaistuneet tähän persoonaan, tuntuu alkuperäinen minä(alkuperäiset kasvot) jotenkin vieraalta ja pelottavalta.
Ja sitähän se meidän persoonamme kannalta onkin: jos alkuperäiset kasvot pääsevät kunnolla näkyviin, valahtaa
naamio kasvoilta ja särkyy. Pelkoa on varmaankin muussakin mielessä olemassa, mutta sen lähde on kyllä siinä,
että alkuperäiset kasvot ovat peitossa eivätkä ole hallitsevia. Mitäpä Minä voisi pelätä? Minän läsnäolohon ajaa pelot pois!
Mutta näin ei ole alussa, tai sitten vain hetkittäin....(tässä oli siis minä eri asia kuin Minä)
Nyt on niin, että mielessä -sen pinttyneissä kuvioissa ja rakenteissa- on tämän persoonan valtaistuin. Niin
kauan kuin samaistumme mieleemme, hallitsee persoonamme meitä -mutta samalla meitä vaivaa koti-ikävä: ikävä
kokea oma alkuperäinen väärentämätön itsemme ja tunne siitä, että naamion riisumalla tulisimme kotiin itsemme
luo, emmekä kaipaisi enää mitään turhuuksia; yhdestä kaipuusta toiseen kaipuuseen, jotka tyydytettyinäkään eivät
lopultakaan suo väärentämätöntä tyydytystä.
Siksi olemme kahtiajakautuneita: toisaalta tunnemme, että naamion riisuminen olisi turhaa ja tuskallista
(pelkoineen), toisaalta ikävöimme tunteissamme omaa väärentämätöntä itseämme, josta tunnemme, että sen
hallitessa voisimme olla tyytyväisiä ja tasapainoisia ja kokea elämää suoraan, vilpittömästi ja aidosti
-erittäin tyydyttävästi.
Jos ihminen hankkii sitä "todistavaa tietoisuutta", toimii se ikään kuin voimavarana, josta rakentuu valli
persoonan hallitsevuutta vastaan. Persoona myös hieman "murenee" aina "meditoidessa" -mutta murenee se myös esim. nukkuessakin.
Mutta asiassa on oltava kärsivällinen. On mennyt vuosia siihen, että persoonamme on rakentunut. Sen riisuminen
ottaa käytännössä myös oman aikansa. Eikä se ole helppoa! Se on erittäin vaativa homma! Siksi eivät ole aivan
väärässä ne, jotka sanovat että pitää elää vaan pohtimatta mitään sen kummemmin...Sillä tavalla eläen hyvillä
vaistoilla on otetta persoonan yli, ja ihminen sitä sen kummemmin tiedostamatta elää siten, että hän pikku
hiljaa rakentuu ja liikkuu kohto todellista itseään -jos näitä terveitä vaistoja on! Ja onhan niitä kaikilla,
määrässä ja voimassa tietysti on eroja.
Hankkia se todistava tietoisuus merkitsee myös sitä, että kokee niitä pelkoja ja suurta epävarmuutta itsestään
ja omasta identiteetistään toisinaan. Persoona antaa myös jonkinlaista hieman valheellista turvallisuudentunnetta: persoonan(mielen) avulla voimme väistellä tunteitamme; kieltäytyä kokemasta niitä. Väistämme itseämme
persoonamme "turviin"....
Niin kauan kuin olemme samaistuneet siihen persoonaan luulemme, että meillä on identiteetti.
Sehän meillä onkin, mutta se ei perustu siihen, mitä me oikeasti olemme. Meillä on siis vale-identiteetti;
minäämme ei voi pitää aitona.
Siinä on toki aitoakin, mutta sen perusta on epäaito.
Mutta asiassa kannattaa olla rauhallinen. Meditointi ei sovi kaikille eikä kaikkien elämäntilanteeseen, joka
elää ja muuttuu. Ja onhan niitä paljon erilaisia koulukuntia ja tekniikoita.
Luonnossa liikkuminen yms vie ihmistä lähemmäs itseään.Keskustelukin tekee sitä.
Myös vaikkapa kova ruumiillinen työnteko riisuu valheellista meistä. Ponnistellessa ihminen käyttää tahtoaan, ja
tahdon energiasta rakentuu vallia persoonan hallintaa vastaan, ja persoona murenee aina hieman ponnistellessa -siksi olo on niin hieno hyvin menneiden punttis-treenien jälkeen (asilla on tietysti fyysinen puolensa myös,
mutta ihminen on kokonaisuus kehossa eläessään)
Sanoin, että persoona murenee -tämä on tietysti kielikuva vain. parempi olisi sanoa varmaankin että persoona pienenee -sillä sitä se kyllä tekee.Ja pienetessään se ei ole niin hallitseva enää.
Muutoinkin nämä käsitteet persoona, mieli, sosiaalinen minä yms kuvaavat ihmisen sisäisiä tapahtumia ja
tosiasioita hieman eri näkökulmasta ja erillä painotuksella. Siksi sanoisin niitä jonkinlaisiksi apukäsitteiksi,
joilla viitataan sellaiseen, mitä voi kokea itsestään ja itsessään..
Nuo käsitteet ovat siis käytännöllisiä mutta harhaanvieviäkin: voi ruvaeta pyörittelemään niitä kovasti
mielessään tarkoituksena saada rationaalinen ja tarkka kuva ihmisen rakenteesta eli siitä, mitä ihminen tarkalleen on.
Sellaiseen nuo käsitteet eivät kuitenkaan pysty.
Sitä voi oppia tuntemaan itseään vain eläen ja kokien, ja myös itseään havainnoiden; toivon mukaan todistavassa
tietoisuudessa, joka vain tarkkailee mielen liikkeitä ja ajatuksia kuin jotain tv-ohjelmaa. Tavallaan siis
ulkopuolisena, mutta koska kysymys on kuitenkin omasta itsestä,eli kaikesta sellaisesta, mihin on kietoutunut ja
liittynyt, ei ulkopuolisuuden tunne ole useinkaan kovinkaan vahva.
Kaikilla asioilla on kääntöpuolensa: kukapa haluaisi "jakaantunutta" persoonaa, jossa ihminen on "väärällä"
tavalla vieraantunut itsestään. Silloin ei todistava tietoisuus ole puhdas, vaan ego on päässyt väliin, eli se
mitä ihminen pitää todistavana tietoisuutena onkin vain mielen yksi osa, ego, johon on samaistunut. Eli silloin
mielen yksi osa on vain hallitsevampi ja tarkkailee muuta mieltä, josta seuraa ongelmia. Egon kasvusta tulee
aina ongelmia ennen pitkää. Egon juuret ovat kuitenkin pettymyksissä ja kielteisissä kokemuksissa, tunteissa ja
ajatuksissa.
Kuitenkin ---jokainen on myös vieraantunut itsestään. Tänä aikana paljonkin. Määrä vaihtelee. Siksi jokainen
kokee joka tapuksessa niitä vieraantumisen kokemuksia. On erittäin kovaa tuntea seisovansa tyhjän päällä ja
kokea, ettei oikein voi samaistua mihinkään itsessään, koska se olisi jotenkin pakoa siitä, mitä juuri on
tuntemassa eli elämässä läpi. Voi vain yrittää pitää mielen rauhallisena tai tyynenä, ja odottaa, että
mielentyyneys(todistava tietoisuus) valtaa vähitellen mielen(persoonan)
hallitsemia alueita ja luo rauhaa ja selkeyttä tunteiden ja ajatusten sekamelskaan.
Tai voihan sitä ruveta sellaisessa tilanteessa vaikkapa tekemään hulluna vatsalihasliikkeitä tjsp -eli purkaa
tunteita toiminnan kautta. Itse käytän molempia menetelmiä.
No, tuli pitkä stoori, mutta asia on niin laaja ja suuri, enkä tässä kuin raapaissut pintaa...
kuitenkin eläen ja kokien -tietysti myös todellisuutta mielessään hahmottaen ja jäsentäen-
löytää itselleen sopivat "menetelmät". tai paremminkin ehkä elämäntavan....Tullakseen yhä enemmän siksi mikä
oikeasti on!
------------------
Kun olet ajatteleva ja filosofinen, niin hindulaisuus ja buddhalaisuus ovat varmasti hyviä johonkin pisteeseen
saakka. Tarkoitan että ei ole hyvä jäädä niihin kiinni; varsinkaan opillisiin kiistoihin, jotka kumpuavat
pohjimmiltaan siitä, että mielellä on liian paljon valtaa ihmisessä. Minusta ei kannata pyrkiä myöskään
minättömyyteen, koska sen ympärille rakentuu ego eli minä; mieli on niin ovela.
Mitä enemmän mieli ja sitä kautta persoona hallitsee, sitä tärkeämmiltä tuntuvat opilliset totuudet. Ne ovatkin
toisaalta tärkeitä, mutta toisaalta eivät.Ihmiset ovat toki erilaisia, joten jollekkin on kunniaksi opittomuus,
toiselle se on "häpeäksi". Ja jokainen on juuri siinä omassa elämänvaiheessaan....
Jos haluaa elää ilman keskusta ("minäkeskusta"), eli ei halua samaistua egoonsa,
on se tavallaan osittainen luopuminen länsimaisesta elämäntyylistä, jossa on tärkeää rakentaa voimakas
identiteetti eli "minätietoisuus". Samalla se on luopumista "itsetuntoisesta" elämäntyylistä.
Kun rakennetaan itsetuntoa länsimaiseen tyyliin, rakennetaan samalla minäkeskeisyyttä ja egosentrisyyttä -mutta
samalla myös itsetuntoa; tosin monen muun asian kustannuksella.
Siksi kultainen keskitie olisi hyvä. Kun täällä lännessä eletään, niin on myös hyvä sopeutua ja etsiä tosiaan
sellainen luoviva tyyli että ammentaa kaikesta parhaan ja sopivimman! Aina kuitenkin joku juttu on oikeasti lähimpänä sydäntä.
Tavallaan antaa sen todistavan tietoisuuden ja terveen hyvän elämän hoitaa homma puolestaan! Antaa siis voiman
eikä egon viedä kohti Itseään!
Minätön minä portittoman portin kautta nirvattomaan Nirvanaan!
Siinähän olisi zen-henkistä lähtökohtaa aforismin muodossa, jonka tarkoituksena olisi, ettei jää vahingossakaan kiinni liiaksi mihinkään, koska olemme niin kuitenkin kiinni itsessämme, mielessämme.
Kuitenkin siihenkin "päämäärään", ettei jää mihinkään kiinni, voi jäädä kiinni.
Olemme kuitenkin niin kiinni varsin monessa sisäisessä jutussa ja jotkut asiat tahtovat aina liikaakin korostua kokonaisuuden kustannuksella.
Tuo joukkosielu-juttu kuulosti hienolta! Ehkä se munkki näki sen asian itse, vai olisikohan hän käyttänyt tietoaan, ja päätellyt, että asian täytyy olla niin, kuin hän sen kuvaili...
Olen taipuvainen uskomaan, että hän näki sen asian itse.
Itse olen kyllä nähnyt esim. lampaiden yläpulella sen joukkosielun. Se on yhteydessä niihin eläimiin, ja oikeastaan se lauma on vain yksi olento; se joukkosielu. Tai yksi sieluhan se vain on; se vain on kaikkien lampaiden yläpuolella ohjaten niitä yksilönä.
Tosin joukkosielu on kai kaikkia lampaita -ainakin saman lajin lampaita -yhdistävä sielu, joten ehkä näkemäni oli lammasryhmän joukkosielu; osa suurempaa kokonaisuutta, osa varsinaista joukkosielua, en tiedä. Olen täysin amatööri tuollaisissa näkemisjutuissa.
Eli uskon kyllä, että asia hyvinkin on niin, kuin se munkki kuvaili.
"Sitä kautta ymmärrän että tietoisuus on monessa olemuksessa ja kun olemme tietoisia olemme yhtä."
Tottahan se "olemme yhtä" on, mutta jokaisella ihmisellä on kyllä se "omakin" yksilöllisyys, joka voi kyllä yhtyä kaikkeen muuhun, unohtaa itsensäkin täysin, mutta se yksilöllisyys voi myös erottautua taas siitä, mihin se on liittynyt; niin halutessaan.
sama kuin rakastavaisten kesken: he voivat olla "sielut sisäkkäin" ja kokea suuren ykseyden, mutta he voivat erottaa taas sielunsa toisistaan ja palata "erillisyyteen".
Eli lauseet "me olemme kaikki yhtä" ja "olemme kaikki erillisiä" ovat molemmat totta.
Joillain korkeilla "taivaallisilla planeetoilla" ylevä hyvyys on varmaankin niin hallitsevaa, ja ihmiset niin rakastavan "sosiaalisuuden" täyttämiä, että he elävät käytännössä siinä ykseydessä koko ajan; ei ole eroa sillä, mitä tapahtuu "sinulle" tai "minulle" -jos se kerran tapahtuu jollekkin tästä "ryhmästä", joka siis koetaan ykseydeksi; yhdeksi ja samaksi yhteiseksi kokonaisuudeksi. Sama asia silloin, kun minä en tee eroa sen välillä, tuliko haava vasemman käden peukaloon vai oikean käden peukaloon: kokonaisuuden ykseys kärsi kuitenkin.
lisäksi tulee eläminen hengessä: jos elää jatkuvasti vedessä, on yhtä veden kanssa, mutta vedessä liikkuvana myös erillinen olento, joka voi uida vaikka minne tahtoo. Jos elää taivaallisen planeetan voimakkaassa hengen valtameressä, on sitten yhtä sen kanssa jatkuvasti -
Mutta erona eläimiin on juuri se yksilöllinen tieoisuus, joka voi yhdistyä ja erottua -tahtonsa mukaan.
"onko tämä ulkopuolinen tarkkailija se tarkoittamanne tietoinen todistaja?"
Tavallaan hankala kysymys, koska noudatan sitä "oppisuuntaa", jonka mukaan "korkeampaa ei määritellä"(jotta siitä ei tulisi mielen omaisuutta eli pelkkää mielen heijastetta ja sitä kautta oppia yms). Siksi mm. monet aasialaiset opettajat ovat "kieltäneet" korkeamman minän yms sellaiset käsitteet. Ei siksi, etteikä monikin heistä olisi tiennyt miten asia oikeasti on, vaan siksi, etteivät heidän "oppilaansa" jäisi kiinni noihin käsitteisiin ja kokemuksiinsa eli mieleensä.
Ja etteivät nämä liukuisi tästä hetkestä toivomaan jotain....eli mieleensä.
Muistan kun krishnamurtia lähestyi sellainen mies, joka oli tuntenut kokeneensa korkeamman minän läsnäolon ja tarkkailun. Mies oli kiinnittynyt tuohon kokemukseen. Eli vaikka ehkä tosiaan oli niin kuin tuo mies oli kokenut, oli kokemuksesta kuitenkin rakentunut sellaista, että hän oli jäänyt siihen kiinni; rakentanut egoaan sen varaan, sen seurauksena matka ylöspäin ei ollutkaan jatkunut vaan pysähtyi...
Krishnamurti yritti sitten saada miestä luopumaan tuosta korkeamman minän käsitteestä, jotta hänen matkansa taas jatkuisi, ja kokemuksen ympärille rakentunut ego-keskus purkautuisi -vaivalloista se oli: miehen ego pisti hanttiin. Luopumisen vaikeus....
Eli Todistava tietoisuus(korkeampi minä/ulkopuolinen tarkkailija) on jotain sellaista, jota ei "pitäisi" määritellä Jos sen määrittelee, se ei ole enää sitä.
Korkeampi minä "saattaa" hyvinkin olla olemassa, mutta mielessä elävä käsite korkeammasta minästä ei ole korkeampi minä -siinä se tärkeä ero.
Mieli on kuitenkin aina valmis tyydyttämään omistajansa tarpeita, joten yksi mielen osa esiintyy helposti korkeampana minänä, jos omistaja kokee sen korkeamman minän tärkeänä, ja varsinkin jos hänellä on toiveita tai odotuksia sen korkeamman minän ilmestymisen, olemassaolon ja/tai toiminnan suhteen.
Tämä mun näkemys on tälläistä "hengen ankaraa erämaan lakia" -onhan toki suuntauksia, joissa
suhtautuminen esim. korkeampaan minään on toisenlainen -koska koko oppi on toisenlainen.
Täälä varauksella sanoisin - et toki korkeammasta minästä puhunutkaan, jotenkin sain sen vain tähän vedettyä! - että varmasti siinä oli sitä!
Kuitenkin....todistava tietoisuus ei koe -en ainakaan minä- mitään itsessään ulkopuolisena...
Todistava tietoisuus tarkkailee vain, jakamatta asioita käsitteiden avulla. Enpä voisi sanoa, että olisin koskaan ulkopuolinen mihinkään itseeni nähden, vaikka toki koen itsessäni piirteitä, jotka ovat minulle vieraita; joita en siis pidä itseeni varsinaisesti kuuluvina. Siinä mielessä ne ovat siis ulkopuolisia.
Nämä asiat ovat äärimmäisen hienovaraisia. Käytät sinulle tuttuja sanoja omasta kokemuksestasi, sanat eivät kuitenkaan ole tuo kokemus, joten muuta en tähän pysty sanomaan.
Vain korkeatasoinen Näkijä voisi halutessaan kertoa tarkan vastauksen.
Koin aika runollisenakin tuon näkemyksesi.
Siinä mielessä hyvä, että runous nousee dualismin yläpuolelle, eli osittain sanojen mustavalkoisuuden yläpuolelle.
Ja myös tietynlainen käsitteiden "sumuttaminen"
tekemällä niistä abstrakteja ja jotain epätodellista on hyväksi....ainakin minulle.
Eli mikä on se olemus/osa ihmisessä, joka "menee" Nirvanaan ja kokee siellä täydellisen ykseyden kaiken suhteen?
Onhan niin, että ihminen saavuttaa nirvanan, mutta minkä sanan varaamme viittaamaan siihen ihmisen olemukseen, joka kokee täydellistä ykseyttä ja yhteyttä Nirvanassa?
Eli vaikka aasiassa on totuttu sanomaan, että ihmisen minä "virtaa" valitsemaansa jokea (polkua) vesipisarana saavuttaen lopulta Nirvana-meren sulautuakseen siellä kaikkeuteen....ollen täten samaa laatua muiden "vesipisaroiden" kanssa...loputtomassa autuudessa ja täyteydessä...Nirvana-meressä.
Niin mielestäni aasiassa on joillain tahoilla päätelty hieman liikaa tämän asian suhteen.
Vaikka pisara menettääkin ei-pisaralliset ominaisuutensa joessa virratessaan (egonsa), ja vaikka se lopulta saapuukin alkukotiin, mereen,
ja kokee siellä ykseyden kaiken kanssa, niin en usko, että pisara menettää "yksilöllisyyttään" esim siten, etteikö se voisi halutessaan poistua esim. Nirvanasta vaikkapa määräajaksi. Ykseyden kokeminen ja tietoisuuden laajentuminen käsittämään koko kaikkeuden ei siis tarkoita oman
"henkisen yksilöllisyytensä" menettämistä.
Eli energiat ovat täydellisen puhtaat; henki on puhdistunut täysin alkuperäiseen kauneuteensa, ja siksi se voikin kokea täydellisen yhteyden -mutta yksilöllisyys ei kuitenkaan sammu, ei lopu sillä tavalla, että se lopullisesti sulautuisi Nirvanassa kaikkeen muihin, kuten vaikkapa suklaalevyt sulautuisivat kuumuudessa toisiinsa, eli että henkinen "erillinen" yksiöllisyys lakkaisi. Minä en sellaista edes haluaisi, enkä sisimmässäni usko niin käyvän.
Käsittääkseni Nirvanassa "pisara" kokee sen laajentumisen ja yhtymisen kaikkeuteen niin voimallisena ja alkuperäistä olemustaan vastaavana, että maan päällä muut ovat sitten päätelleet toisten kertomuksista hieman liikaakin.
Jää nähtäväksi!
Olen usein ”tulkinnut” Wittgenstein’a siten, että mistä ei voi puhua siitä täytyy tehdä taidetta. Kommenttisi runoudesta lämmitti.
On mielenkiintoista miten zen tunnetaan vaikutuksestaan taiteeseen. Buddhalaisuus
taas ehkä enemminkin budhalaisuuden harjoittamiseen liittyvistä teoksista.
Olen allerginen sille, että mystisiä asioita aletaan käsitellä energian käsitteen kautta.
Koetan hypätä sen yli ja lukea sanomasi uudestaan.
Tuntuu jännältä mennä uimaan.