Olisi kiva tietää, kuinka yleistä on tänä uusperheiden kulta-aikana se, että uudet kumppanit valitsevat menneisyydestään sopivat palat niin, että uuteen perheeseen kuuluvaksi valikoidaan osa kummankin lapsista, ei kaikkia. Vuosien varrella olen törmännyt useampaankin tällaiseen tapaukseen, että lapsi, jota poismuuttanut vanhempi on tavannut eronkin jälkeen ainakin joskus tai jopa ihan säännöllisesti, putoaakin yhtäkkiä pois kuviosta, eikä häntä enää ole olemassa. Ihan ilman minkäänlaista päihde- tms. ongelmaa. Saattaa olla perheitä, jossa sisarukset eivät lopulta tiedä toistensa olemassaolosta.
Vaikuttaa olevan äärettömän helppoa perustella tällaista ratkaisua lapsen parhaalla. Tapaamisista on luovuttu, koska ne on tehty liian vaikeiksi ja aiheuttaisivat lapselle suurempia traumoja kuin tapaamisten jatkamisen sinnikäs yrittäminen. Syyksi lapsen tapaamattomuuteen (hylkäämiseen) kelpaa mainiosti lapsen toisen vanhemman mustasukkaisuus/keljuus/mielenhäiriö - vaihtoehtoja piisaa, eikä kukaan hevin epäile, että moisissa väitteissä ei kenties olekaan mitään perää. Ei tietenkään epäile, jos uusperhe hoitaa moitteettoman rakastavasti niitä lapsia, joista on päättänyt pitää huolta.
Ihmettelen hirveästi sitä logiikkaa ja itsesuojeluvaiston puutetta henkilöllä, jolla itsellään on jo lapsia ja joka suostuu kumppaniksi sellaiselle henkilölle, jolla on myös lapsia, mutta joka on valmis ja halukas luopumaan omista lapsistaan, tai joistakin lapsistaan. Kuinka joku voi kuvitella solmivansa itselleen ja lapsilleen turvallisen suhteen sellaisen henkilön kanssa? Kuinka joku voi uskoa, että saa rakkautta kumppaniltaan, joka on ollut valmis hylkäämään oman lapsensa kesken tämän lapsuuden? Kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei tällaisia tyyppejä ole yksi tai kaksi, vaan enenevässä määrin. Kyetään ajattelemaan, että oma onnellisuus ja mukavuus on elämän keskeisin päämäärä. Ja että tämä onnellisuus voi merkitä sitä, että uuden jakson alkaessa vanha elämä ja sen henkilöhahmot saavat jäädä taakse.
Tällainen hylkääminen ei ole yksittäinen teko, vaan joka päivä toistuva. Hylkääminen jatkuu seuraavassakin polvessa, joka jää ilman isovanhempaa. Avioliitto päättyy virallisesti viimeistään puolison kuolemaan, lapsi-vanhemmuussuhde ei pääty koskaan.
[Saman itsekkyyden ilmiön näen näissä nk. perhesurmissa. Vanhempi katsoo oikeudeksi toimia omien tarpeidensa mukaan. Jos häntä itseään ahdistaa, hän katsoo oikeudekseen viedä lapset mukanaan kuolemaan.]
Lapsen hylkääminen on väkivaltaa, johon yhteiskunta ei puutu tai jota se ei oikeastaan noteeraa. Eihän laiminlyöminen ole lyömistä. Sanotaan myös, ettei lapsen ole hyvä tavata vanhempaansa, joka ei häntä halua tavata. Kuinka paljon on lapsia, jotka kantavat häpeää siitä, kuvittelevat kuitenkin jotenkin omaksi syykseen sen, että vanhempi on lakannut häntä tapaamasta? Kuinka paljon vihaa tällainen lapsessa synnyttää?
Vaikuttaa olevan äärettömän helppoa perustella tällaista ratkaisua lapsen parhaalla. Tapaamisista on luovuttu, koska ne on tehty liian vaikeiksi ja aiheuttaisivat lapselle suurempia traumoja kuin tapaamisten jatkamisen sinnikäs yrittäminen. Syyksi lapsen tapaamattomuuteen (hylkäämiseen) kelpaa mainiosti lapsen toisen vanhemman mustasukkaisuus/keljuus/mielenhäiriö - vaihtoehtoja piisaa, eikä kukaan hevin epäile, että moisissa väitteissä ei kenties olekaan mitään perää. Ei tietenkään epäile, jos uusperhe hoitaa moitteettoman rakastavasti niitä lapsia, joista on päättänyt pitää huolta.
Ihmettelen hirveästi sitä logiikkaa ja itsesuojeluvaiston puutetta henkilöllä, jolla itsellään on jo lapsia ja joka suostuu kumppaniksi sellaiselle henkilölle, jolla on myös lapsia, mutta joka on valmis ja halukas luopumaan omista lapsistaan, tai joistakin lapsistaan. Kuinka joku voi kuvitella solmivansa itselleen ja lapsilleen turvallisen suhteen sellaisen henkilön kanssa? Kuinka joku voi uskoa, että saa rakkautta kumppaniltaan, joka on ollut valmis hylkäämään oman lapsensa kesken tämän lapsuuden? Kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei tällaisia tyyppejä ole yksi tai kaksi, vaan enenevässä määrin. Kyetään ajattelemaan, että oma onnellisuus ja mukavuus on elämän keskeisin päämäärä. Ja että tämä onnellisuus voi merkitä sitä, että uuden jakson alkaessa vanha elämä ja sen henkilöhahmot saavat jäädä taakse.
Tällainen hylkääminen ei ole yksittäinen teko, vaan joka päivä toistuva. Hylkääminen jatkuu seuraavassakin polvessa, joka jää ilman isovanhempaa. Avioliitto päättyy virallisesti viimeistään puolison kuolemaan, lapsi-vanhemmuussuhde ei pääty koskaan.
[Saman itsekkyyden ilmiön näen näissä nk. perhesurmissa. Vanhempi katsoo oikeudeksi toimia omien tarpeidensa mukaan. Jos häntä itseään ahdistaa, hän katsoo oikeudekseen viedä lapset mukanaan kuolemaan.]
Lapsen hylkääminen on väkivaltaa, johon yhteiskunta ei puutu tai jota se ei oikeastaan noteeraa. Eihän laiminlyöminen ole lyömistä. Sanotaan myös, ettei lapsen ole hyvä tavata vanhempaansa, joka ei häntä halua tavata. Kuinka paljon on lapsia, jotka kantavat häpeää siitä, kuvittelevat kuitenkin jotenkin omaksi syykseen sen, että vanhempi on lakannut häntä tapaamasta? Kuinka paljon vihaa tällainen lapsessa synnyttää?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Nii-in...vihaa se lapsissa synnyttää ja mitä siitä seuraakaan....se on kaikille yksilöllistä..entä kun vanhempi vain tapaa puhelimen kautta mutta ei ota luokseen..
[Saman itsekkyyden ilmiön näen näissä nk. perhesurmissa. Vanhempi katsoo oikeudeksi toimia omien tarpeidensa mukaan. Jos häntä itseään ahdistaa, hän katsoo oikeudekseen viedä lapset mukanaan kuolemaan.]
Minä olen sitä mieltä, että tappava vanhempi on suojelun haluinen lapsiaan kohtaan, jos päättyy tähän ratkaisuun. Hän ei halua lapselle sijaiskotikierrettä ja/tai jättää isättömäksi/äidittömäksi lasta. Se on väärin,....mutta haukkumalla tilanne ei parane.