Täällä on eri-ikäisiä ja -taustaisia kirjoittajia. Ehkäpä he osaavat suositella joitakin teoksia, joista ovat itse saaneet apua tai ammentaneet inspiraatiota?
Mielellään kevyen analyysisalaatin kanssa, että ei vain lätkitä pötköä nimiä ja nimekkeitä. Puhutaan sekä tietokirjallisuudesta että vapaasta ilmaisusta.
Varsinaiset kirjoitusoppaat ovat tietysti oma lukunsa. Itse olen kahlannut läpi joitakin. Kahta suositan jokaiselle, vaikkapa vain antoisana lukukokemuksena: Waltarin klassikko Haluatko kirjailijaksi ja Claes Anderssonin Luova mieli - kirjoittamisen vimma ja vastus.
Ne lukee ilokseen. Waltari tosin ärsyttää monessa suhteessa. Enkä tiedä, onko hänestä oppi-isäksi. Kun ei hänestä mitään niin suurta tullut.
Inspiraatiota nyt saa kukin ties mistä, mutta erityisen stimuloivista kirjoista ottaisin itse mielelläni myös selon.
Vastauksia pyydetään kaikilta.
Mielellään kevyen analyysisalaatin kanssa, että ei vain lätkitä pötköä nimiä ja nimekkeitä. Puhutaan sekä tietokirjallisuudesta että vapaasta ilmaisusta.
Varsinaiset kirjoitusoppaat ovat tietysti oma lukunsa. Itse olen kahlannut läpi joitakin. Kahta suositan jokaiselle, vaikkapa vain antoisana lukukokemuksena: Waltarin klassikko Haluatko kirjailijaksi ja Claes Anderssonin Luova mieli - kirjoittamisen vimma ja vastus.
Ne lukee ilokseen. Waltari tosin ärsyttää monessa suhteessa. Enkä tiedä, onko hänestä oppi-isäksi. Kun ei hänestä mitään niin suurta tullut.
Inspiraatiota nyt saa kukin ties mistä, mutta erityisen stimuloivista kirjoista ottaisin itse mielelläni myös selon.
Vastauksia pyydetään kaikilta.
Vastaukset 33
Vanhimmat
No sitten minun vastaukseni ei varmaan kelpaa, mutta ajattelin vain sanoa tämän, kun on tylsää...
Itse en lue mitään saadakseni inspiraatiota (ehkä pelkään, että alan kuulostaa siltä toiselta tmv) enkä suoraan sanottuna edes pidä lukemisesta. Saan inspiraationi musiikista ja kuvista.
Että tällasta tällä kertaa x)
Miten voit hyljeksiä kirjoja? Oi Horatio!
Miten voit olla pitämättä lukemisesta? Mistä sinä ylipäänsä voit sitten pitää?
Pidä kirjoista, en vain jaksa lukea niitä. Ehkä se on keskittymisen puutetta. Sanon aina, ettei minulla ole aikaa eli ehkä olen laiskakin. Hyvänkin kirjan lukemiseen menee aivan tuhottomasti aikaa. Mielummin kirjoitan jotain itse x)
Erityisesti pidän siis musiikista. Lisäksi taidan olla sitä tyyppiä, joka reagoi paremmin visuaalisiin ärsykkeisiin. Katselen esimerkiksi elokuvia ja keräilen niitä.
Vaatiihan kirja oman keskittymisensä. Mutta samalla juuri siksi se minusta jalostaa luonnetta. Karsii hätiköintiä. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset lukisivat enemmän kirjoja. Tai siis ylipäänsä lukisivat kirjoja. Tämä on fakta.
Minäkin pidän musiikista, ja elokuvista niin ikään. Mutta jos reagoit visuaalisiin ärsykkeisiin, joita saat mainitsemistasi elokuvista, niin millaisia ärsykkeitä kirjoista sinusta ylipäänsä saadaan?
Kirjoista ei saada varmastikaan suuria visuaalisia elämyksiä, ottamatta lukuun joitakin hienoja kirjankansia. Miksi 70-luvulla kaikki oli niin paljon tyylikkäämpää taitossa? Katsokaa vaikka Delfiini-kirjoja. Ylipäänsä kansikuvataide on minusta pohjamudissa. Tietysti kansikuva on tärkeä, tai siis kansi, vaikkei kuvaa olisikaan.
Auditiivisia ärsykkeitä kirjoista ei varmastikaan saada, paitsi jos joku lukee niitä ääneen. Erityisesti Heikki Määttänen ääninäyttelijänä on jäänyt mieleen. Ja tietysti ne voi dramatisoida. Mutta tämä on toisarvoista.
Voisiko olla mahdollista, että kirjoista saadaan älyllisiä ärsykkeitä? Voisiko se olla niin?
Mitä elokuvia keräilet, cherish, vaiko elokuvia ylipäänsä?
Minustakin ihmisten pitäisi lukea kirjoja enemmän! ihan tosi. Tiedän olevani ristiriitainen ihminen. Monikaan läheisistäni ei voi käsittää, miten voi harrastaan kirjoittamista, jos en lue, mutta ei vain... ei :/
Todellakin kirjojen kannet pitäisi saada edes jotenkin houkutteleviksi!!! Ehkä silloin jopa minä vaivautuisin nappaamaan jonkun kirja hyllystä x) siis edes hienon kansikuvan vuoksi...
Olen ajatellut ostaa jonkun kirjan CD:llä. Siis silloin joku on lukenut sen ääneen ja minä vain kuuntelisin sitä. Voisi toimia minun kohdallani. Voin olla erikoinen, mutta omaa keskittymistäni tehostaa se, jos saan tehdä jotain käsilläni samaan aikaan. Lukiessa pitää keskittää kaikki aistit siihen kirjaa, mutta, jos kuuntelisin sitä, voisin samalla vaikka piirtää tai ihan vain siivota. Harmi vain, että rahallinen tilanteeni on aika huono tällä hetkellä enkä voi ostaa sellaista kirja-CD:tä.
Voihan se olla, että kirjoista saa älyllisiä ärsykkeitä. Useimmiten minä tosin turhaudun, jos pitää ajatella liikaa lukiessa. Parasta olisi, että kirja herättäisi tunteita, joita voisi jäsennellä ja analysoidan lukunautinnon jälkeen. Kaikki ajattelu voisi tulla myös jälkeenpäin x)
Kerään vähän kaikenlaisia elokuvia. Enimmäkseen siis hyviksi kokemiani. Omaan kuitenkin erittäin laajan maun, joten eiköhän kaikki mahdu hyllyyn. Tarina, ohjaus, musiikki, näyttelijät, kulissi tai maisemat, mikä tahansa näistä voi jopa yksinään tehdä mieleiseni elokuvan.
"Maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset lukisivat enemmän kirjoja. Tai siis ylipäänsä lukisivat kirjoja. Tämä on fakta."
Vaikeapa tuosta on vastaan väittää. Suosittelit jo kahta kirjoitusopasta, mutta sano vielä joku kiinnostava juonellinen teos jota pidät lukemisen väärtinä.
Jotenkin on jäänyt sellainen kuva että olet jo paljon ehtinyt kirjoja lukea, ja siksi tuntuu hankalalta 'suositella' mitään erityistä. Vaan näkyväthän nämä viestit muillekin, joten mainitaan vaikka viimeksi lukemani Johanna Sinisalon "Ennen päivänlaskua ei voi".
Luin tuon pari viikkoa sitten ja huomasin joitakin yhtäläisyyksiä vanhaan novelliini "Otteita aikuisten päiväkirjoista", jonka tapahtumia vielä joskus pidin omaperäisinä. Ja mikäli olisin lukenut Sinisalon kirjan ensin, tuskin olisin koskaan kirjoittanut ko. novellia pientä plagioinnin makua karttaakseni.
"Ennen päivänlaskua ei voi" kertoo pääkaupunkiseudulla asuvasta Mikaelista, joka löytää kerrostalolähiönsä pihalta peikonpoikasen ja haluaa sen mahdollisista vaaroista huolimatta omakseen. Kirjassa yhdistellään saumattomasti vanhojen kansantarujen uskomuksia sun muita nykyihmisten tietämyksen kanssa. Peikkojen läsnäolo saattaa kuulostaa fantasia-aiheelta, mutta kirjassa peikkojen vakuutetaan olevan vain yksi (joskin harvinainen) eläinlaji muiden joukossa muuten realistisenoloisessa maailmassa.
Tuo fantasian ja realismin yhdistäminen olikin lähinnä se juttu joka minua lukiessa kiehtoi.
Kirja käsittelee myös muita aiheita, suoraan ja epäsuoraan, ja etenkin finlandia-palkittuna sitä on tarkasteltu jo usealta kantilta. Esimerkkinä Aikakone.orgin lyhyt arvostelu: http://www.aikakone.org/arvostelut/k00enneneivoi.htm
Oletko muuten jo lukenut Dan Brownin tuorehkoa bestselleriä? Itse odottelen sitä kirjastojen varauslistojen loppupäässä, kun en raaskisi ostaakaan. Tosin, netistä löysin ja hain kirjan jo englanninkielisenä puolilaittomana eBookina, mutta kukapa pidempiä tekstejä näytöltä alkaa lukemaan. Tuon kirjan salaliittoteorioista ja muusta olisi silti mukava kuulla juttua.
lukenut da vivci-koodin. ihan muutama tunti sitten lopetin, joten on tuoreessa muistissa. enpä ole pitkään aikaan lukenut niin hyvää kirjaa, kun sen aloitti, ei oikein voinut lopettaa. minusta se on yksi hyvän kirjan merkki. siinä ei tainnut olla yhtään tylsää kohtaa. välillä piti ihan haukkoa henkeä. ja yllättäviä käänteitä, niitä riitti:) aivan upea teos!
Siinä on tämän kesän bestselleri. Se on pinnalla joka paikassa, tuo "Da Vinci-koodi". En ole itse sitä lukenut, mutta kai noin muodikkaasta ilmiötä täytyy ottaa selvää. :)
Hauskinta minusta on se, että vakavasti otettavat asiantuntijat ovat joukolla kerääntyneet ihmettelemään. Tällä(kin) kertaa teologiset piirit ovat se koira, johon kalikka on kalahtanut. Ja on sieltä älähdettykin. Radiossa ja tv:ssä ja lehdissä.
Mutta kai se on lievästi sanottuna populistinen kirja. Jännittävää oli lukea, kun tätä hittituotetta analysoitiin nimenomaan amerikkalaisen maailmankatsomuksen tuotoksena, eli että kirkolliseen instituutioon (tässä Vatikaaniin tarkemmin) kohdistuva salaliittoepäily ja kritisointi heijastaisi yleisesti amerikkalaisten näkemystä siitä, että "kirkko paha, hengellisyys hyvä".
Ymmärsinko nyt aivan oikein? Waltarihan oli nero! Sen kirjoja on käännetty ja myyty entiten suomalaisista kirjoista!
Sitä paitsi kyllä ainakin minua tuo Sinuhe egyptiläinen innoitti joillain nimettömällä tavalla... En osaa selittää mikä ja miten...
"Waltarihan oli nero! Sen kirjoja on käännetty ja myyty entiten suomalaisista kirjoista!"
John Grishamiakin on myyty miljoonia kappaleita kymmenillä kielillä. Hänen kirjalliset ansionsa ovat varsin kyseenalaiset.
Best seller -listoja en pitäisi minään kirjailijan suuruuden kriteerinä.
Sen sijaan kuulisin kyllä mielelläni, miksi itse pidät Waltaria jonakin suuruutena.
Inspiraatiolla ei ole tietysti mitään tekemistä laadun kanssa. Jos otetaan esimerkki elokuvataiteen puolelta, Tarantinon omat elokuvathan ponnistavat käsittääkseni pitkälti b-luokan viihdepläjäyksistä.
...Waltari todella on hyvä. Olen kyllä ihan samaa mieltä siitä, ettei myyntiluvut kerro kirjallisista kyvyistä.
Mutta Waltari todella osaa kirjoittaa mukaansa tempaavaa tekstiä, tuntee erittäin hyvin historian ja sellasta... Tietty onhan Waltarissakin paranneltavaa, mutta eikö kaikissa ole?
Kairon epyktologisen museon kuvakollaasein varustettu Waltsuni painaa melkein neljäkiloa.
Aika kevyttä.
Dostojevskin monologi Kellariloukko ei ole niinkään tarjonnut minulle apua, kuin herättänyt rakentavia kysymyksiä hyvän kirjan kirjoittamisesta.
Kellariloukon alkuosa on erinomainen esimerkki kerronnallisesti näennäisen hedelmättömästä vatvomisesta, jota kuitenkin on hyvin innostavaa lukea. Dostojevskin tarjoama psykologinen näköala on itsessään niin hersyvä, ettei hänen lukijan mukaansa temmatakseen tarvitse kertoa klassisessa mielessä kunnon tarinaa.
Kellariloukon jälkimmäinen puolikas on puolestaan hyvä esimerkki psykologisen vatvomisjakson yhä vatvovasta, mutta tarinallisemmasta hyödyntämisestä. Kokonaisuudessaan kyseessä on lähes täydellinen pieni romaani: kerronnaltaan mukaansatempaava ja rakenteeltaan oivaltava.
Mitä Dostojevski koki tekevänsä kirjoittaessaan Kellariloukkoa? Tavoittiko hän sisäisesti rampautuneen pietarilaisen virkamiehen mielen ennakkoluulojensa, omien arkisten kokemustensa vai eläytymiskykynsä avulla? Mistä hän lähti liikkeelle alkaessaan kirjoittamaan teosta? Mitä lukijan hermokohtia teoksen aloittava sisäänpäin kääntynyt monologi pyrkii stimuloimaan? Missä mielessä psykologinen vatvominen palvelee tarinakokonaisuutta?
Teos kaikkien pienten kirjoittajanalkujen kontemploitavaksi. Suosittelen ylipäätään Dostojevskia henkilöille, jotka haluavat oppia hyödyntämään psykologista kerrontaa.
Panen Kellariloukon korvan taakse.
Uskotko, Chapeau, että inspiraatiota hakiessani minäkin kallistun Cherishin kannalle. Maisemat, musiikki, runous, pienet lauseenpätkät ja mietelmät, sellaisesta se yleensä käyntiin lähtee, jos on lähteäkseen. Luovuutta on monenlaista.
Totta kai minä olen elämäni aikana lukenut maat ja taivaat, mutta en mitään erityisiä 'halajatko kirjailijaksi'- tyyppisiä tekeleitä kuitenkaan. Kenties pitäisi joskus sortua siihenkin. Minä vain satun inhoamaan liian tieteellistä analyysisillisalaattia.
Senkin myönnän, että joitakin klassikkokirjailijoita olen onnistunut välttämään melkoisen kunniakkaasti. [ Kuten nyt vaikkapa tuota Waltaria ]
Minkä sille mahtaa, jos on syntynyt oman tiensä kulkijaksi, tässä elämässä ja muutenkin.
Mukavaa kuulla, etten ole ainut oman luokkani edustaja x)
Mikä tahansa voi olla inspiroivaa...
Onko sinulla Rêveuse koskaan ollut sellaista pelkoa, että, jos lukisit näitä kirjoitusoppaita ja opettelisit kirjoittamaan niiden ohjeiden mukaisesti, menettäisit oman persoonallisuutesi? Minä nimittäin pelkään sitä omakohtaisesti. Vakuutan itselleni, että, jos minusta ei tule omine ohjaksineni kirjailijaa, niin sitten minusta ei vain ole siihen.
Olen nähnyt taiteilijoita, jotka ovat menettäneet oman erityisen tyylinsä sen jälkeen, kun ovat alkaneet opiskella alaansa. Minusta se on surullista eikä todellakaan ole toivottavaa...
Lainaan:
"Onko sinulla Rêveuse koskaan ollut sellaista pelkoa, että, jos lukisit näitä kirjoitusoppaita ja opettelisit kirjoittamaan niiden ohjeiden mukaisesti, menettäisit oman persoonallisuutesi? Minä nimittäin pelkään sitä omakohtaisesti."
Voihan sitä pelätä vaikkapa borrelioosia ja käyttää aina kumisaappaita. No ei vaineskaan. Eihän varsinainen tarkoitus ole "opetella kirjoittamaan niiden ohjeiden mukaisesti".
Nähdäkseni olennaisinta on tutustua teoriaan ja oppia välttämään perustavaa laatua olevat virheet, amatöörimokat ja lastentaudit.
Suoraan sanottuna epäilen, että vaikkapa Picassosta - ottaakseni näinkin lennokkaan esimerkin - ei olisi tullut suurta taiteilijaa, jos hän ei olisi ensin ottanut selvää alansa historiasta ja perinteestä, tekniikasta puhumattakaan. Niin kuin sanotaan, että säännöt on tehty rikottaviksi. Mutta ensin ne pitää tuntea.
Lisäksi tulin ajatelleeksi, että jos luova ihminen arastaa jo alansa periaatteisiin tutustumista persoonallisuuttaan korostaen ja varjellen, millaiselta tykistökeskitykseltä täytyy tuntua sen, kun saa oikeaa kritiikkiä saavista niskaansa.
Mm. Andersson mainitsee törmänneensä kirjallisuusohjaajana toimiessaan vain yhteen tapaukseen, (vanhaan saaristolaisukkoon), joka kirjoitti omaleimaisemmin ennen ohjausta kuin sen jälkeen.
Lainaan:
"Uskotko, Chapeau, että inspiraatiota hakiessani minäkin kallistun Cherishin kannalle. Maisemat, musiikki, runous, pienet lauseenpätkät ja mietelmät, sellaisesta se yleensä käyntiin lähtee, jos on lähteäkseen."
Niin niin, eihän muotoilu ollutkaan, että kirjojen pitäisi olla kirjoittajien tärkein inspiraation lähde.
Innoitusta tietysti on mahdoton selittää tieteellisesti, ja minusta juuri säännöttömyydessä piilee syy viehättyä taiteesta. Ikään kuin toveri Strawn ja hänen kanssaan käymieni keskustelujen iloksi muistuikin näin innoituksesta puheen ollen mieleeni yksi kahvipöytään sopimaton anekdootti eräästä historian suuresta säveltäjästä, (muistelisin, että kyse oli Brahmsista?), joka sai eräänä iltana, liekö ollut peräti hääyö, ilmeisesti, vaimonsa häpykarvoituksesta sellaisen inspiraation, että partituurit vain lentelivät. Jokin konsertto siitäkin syntyi, en tiedä sitten millä nimellä se on mennyt kirjoihin.
(Tämä vain osoituksena muusien kierosta huumorintajusta.)
Lainaan:
"Minä vain satun inhoamaan liian tieteellistä analyysisillisalaattia."
Ne oppaat, joihin itse olen törmännyt, eivät olleet järin tieteellisiä. Pikemminkin käytännönläheisiä. Kirjallisuudentutkimus sitten voi olla asia erikseen. Mutta suosittelen tietynlaista sortumista.
Näin puhuu siis henkilö, jolla on tarve lainata jokaista edellisen viestin lähettäjää... mielenkiintoista.
Luin nuo edellä olevat viestit erittäin huolellisesti läpi ja nielin kuuliaisesti sen kaiken hienostelun ja minä-luen-hienoja-klassikoita-brassailun (ei millään pahalla). Lopulta päädyin siihen tulokseen, että minuakin inspiroivat lähinnä elokuvat, kuvat ja oikean elämän tapahtumat, eivät niinkään kirjat. Elokuvissa usein on niin, että haluan kirjoittaa niiden kohtauksia sanoiksi, miettiä, miten ne voisi ilmaista kirjallisesti. Mikäli nyt kukaan ymmärtää, mihin yritän tähdätä. Toki joidenkin harvojen ihmisten runot inspiroivat minua (kiitos yelena, vaikket koskaan tätä luekaan), samoin kirjat (mm. Michael Cunninghamin Tunnit, loistava), mutta huomattavan harvoin. Niin. Menenkin tästä jauhamaan pashaa jonnekin muualle.
Ei, en minä ainakaan mitenkään tietoisesti pelkää kirjoitusoppaiden ryöstävän osan luovuutta. Lähinnä se, etten noihin koskaan ole tutustunut, on kiinni viitseliäisyydestä. Minä en halaja ammattikirjailijaksi, joten sillä, olenko kirjanoppinut vaiko en, ei juuri ole minulle merkitystä.
Mutta niin kuin Chapeau tuossa alhaalla jo huomauttikin, eivät ne oppaat ole [ tietääkseni? ] tehty sellaisiksi, että niiden ohjeita orjallisesti noudattamalla saisi aikaan jotakin loisteliasta. Pikemminkin ne lienee tarkoitettu apuvälineiksi, omien ajatusten tueksi ja silloin tällöin virkistykseksi. [ Itse harrastan kuitenkin oppaita pelkästään kuvataiteen puolella. ]
Silti, minun mielestäni varsinainen luovuus tulee muualta kuin oppikirjoista.
"Innoitusta tietysti on mahdoton selittää tieteellisesti, ja minusta juuri säännöttömyydessä piilee syy viehättyä taiteesta."
No nyt hän puhuu asiaa. Jotakin tuontapaista minäkin ajoin takaa. Iltavuoron jälkeen vaan on ajatus useimmiten tipotiessään.
Ja kuten todettua, minä en ole koskaan mitään oppaita lukenut, joten en varsinaisesti tiedä, millaisia nykyään kirjoitetaan. Voi olla, että tämä nurinkurinen asenteeni on peräisin lukioajoilta, jolloin kaikki piti olla niin pilkuntarkasti ohjeiden mukaan analysoitua ja kirjoitettua.
[Toisaalta, tämä tyttö kirjoitteli äidinkielen prelissäkin virallisen aineen lisäksi suttupapereihin ihan omiaan. Huonompi homma, kun kaikki paperit piti lopulta luovuttaa tarkastettavaksi. ]
Mutta, jos hänellä on jotakin mielekästä suositella, niin lupaan harkita sortumista. Jo ihan puhtaasti mielenkiinnosta.
En ymmärrä pointtiasi. Selventäisitkö?
Mitä taas tulee lainaamiseen, minusta se on yksinkertaisesti kaikkein selkein tapa käydä keskustelua, tuoda suoraan esiin kohta, josta on eri mieltä. Ilman sen kummempia tarpeita, sarvia tai hampaita.
"Luin nuo edellä olevat viestit erittäin huolellisesti läpi ja nielin kuuliaisesti sen kaiken hienostelun ja minä-luen-hienoja-klassikoita-brassailun (ei millään pahalla)."
Jos tutustuisin Straw´hon ensi kertaa, loukkaantuisin tuollaisesta vittuilusta. Siis jos en tietäisi, että se on vain mansikkaisen tapa kommunikoida ihmisten kanssa.
Viitaten siihen mitä Straw sanoo jäljempänä viestissään: Ehkä itsekään harvoin saan suoraa _inspiraatiota_ nimenomaan kirjoista. Siihen kirjat ovat jotenkin liian valmista materiaalia ja alkaa tuntea itsensä matkijaksi tai loiseläimeksi.
Sen sijaan monista kirjoista vain tajuaa, että näin hyvin haluaisi itsekin osata kirjoittaa. Niin kauniisti, nasevasti, hullusti tai mitä milloinkin. Se on jo sinällään elähdyttävä kokemus.
Klassikkoja vieroksuva elitistipeuramme ansaitsee pienen, jokseenkin neutraalin tuhahduksen:
Mh.
Lainaan:
"En ymmärrä pointtiasi. Selventäisitkö?"
No, selvennänhän toki.
Minusta suora lainaaminen on vain todella tökeröä. Onko täällä muka joku sellainen, joka ei pysy mukana keskustelussa ilman jatkuvaa toistoa? Pyydän kertokaa minulle!
Nyt lopetan tämän riitelemisen ja katoan maan rakoon...
Juuri tuota minäkin tarkoitan. Näen esimerkiksi kuvan ja haluan syventyä siihen tarkemmin kirjoittamalla. Näin se homma toimii.
Itseasiassa, kun ryhdyn kirjoittamaan jotain (mitä tahansa) kuvittelen sen ensin mielessäni ja näen sen siten kuvina päässäni. Ilman kuvia ei kirjoittamisesta tule yhtikäs mitään.
Minä kaipaan suoria lainauksia. Keskustelusta tulee keskitetympää ja nopeampaa hahmottaa, kun uudet kommentit jäsennetään osaksi aiempaa keskustelua. Tällöin lukijan ei tarvitse hyppiä niin paljon aiempiin viesteihin. Hillitty lainaaminen on hyvin lukijaystävällistä.
Voisin kuitenkin samaan henkoseen kritisoida toisinaan kohtaamaani kaksinkertaista lainausmerkintää. Suullisissa esitelmissä on tarpeen lainauksen aluksi sanoa "lainaan" tai "suora lainaus", koska kuulija ei ymmärrettävästi voi nähdä lainausmerkkejä. Tavallisissa teksteissä lainausmerkit riittänevät ilmaisemaan suoran lainauksen.
Tule nyt takaisin. Likaat vaatteesi.
Hauskaa, että joku jakaa katsontokantani. Lukijaystävällisyys on netissä asia nro uno.
Myönnän, että juuri minä olen käyttänyt mainittua kaksoislainausta. Syyni siihen on puhtaasti keittiöpsykologinen. Minusta pelkät lainausmerkit vain näyttävät niin vihamielisiltä lainauksen ympärillä. Ikään kuin lainaaja sähähtäisi sitaatin keuhkoistaan päin keskustelukumppanin naamaa, kuin haluten kiistää tämän olemassaolon ja haluten repostella tämän lauseita lainaamalla niitä pilkallisesti kylmiltään suoraan tekstistä.
Siksi olen liittänyt lainauksen edelle lähes mattivanhasmaisen tuttavallisen "Lainaan:" -etumerkinnän, ikään kuin klassisen englantilaisen väittelyperinteen akateemisessa ja ei-vihamielisessä hengessä. Sillä voidaan mielestäni korostaa sitä, että nimenomaan asiat riitelevät, useinkaan eivät ihmisten syvemmät persoonat sinänsä. Syy on puhtaasti rauhanomainen ja alleviivaa ns. sokraattisen ironian käyttöä silloin kun se on tarpeen.
...polvet ovat mutaiset muutenkin. Täällä pimeässä on ihan kiva olla. (kukahan piilotti ne siniset pillerini)
Ihan vain mielenkiinnosta, sattuisiko kuvataidettasi olemaan näytillä missään päin nettiä?
Matka lopun maailmaan.
Ovidiuksen karkoitus maanpakoon.Tarina kaikesta siitä mitä ei pidä tehdä.
Mulla ei ole kompetenssia rakentaa syväanalyysiä kirjasta, mutta olen onnellinen että osaan lukea.
Toisinaan onnellinen siitä, että jotkut osaavat kirjoittaa.
Itse en kyllä paljoa kirjoittele.. Sen vähän mitä paperille saan, poistan ja nopeasti. Ehkä tavoittelen liiaksi täydellisyyttä? Kuka tietää.
Silloin kun jotain kirjoitan, idea tulee itsestään, siis jostain ajatuksesta, tapahtumasta jne.
Mutta olen huomannut että tyyliini putkahtelee erilaisia vivahteita sitä mukaa, mitä kirjoja luen. Nyt olen lukenut paljon Vonnegutia. Itse kirjat eivät sinänsä ole parhaita mitä olen lukenut, mutta jotkut kohdat, kielikuvat ja sanonnat iskevät kuin pelimies lauantai iltana.(Kissan kehto, Miau 36)
Kaipa se on kummallista, mutta saan perverssiä mielihyvää tietyistä sanonnoista ja kuvailuista. Waltari on tästä hyvä esimerkki kaikkine tuhkan siroitteluineen ja parran nykimisineen. En ole lukenut yhtään Waltarin kirjaa, josta en olisi pitänyt. En tosin ole lukenut kaikkia. Kummallista? Mahdollisesti, mutta meillä kaikilla on omat oikkumme.