Aleksin kanssa /8

En ollut uskoa kuulemaani. Enkä ensinkään sitä, miten törkeä olin ollut Aleksia kohtaan, vaikka hän on joutunut katsomaan vierestä kun olen maannut vihanneksena sairaalasängyllä. En tarkalleen ottaen edes tiennyt kauanko olin ollut unessa, tai edes miksi heräämiseni oli lääkäreistä niin hieno asia. ”Tuota. Aleksi. Kauanko mä nukuin, jos sitä nukkumiseksi voi kutsua?” Aleksi ei voinut heti aloittaa, mutta sitten kuulin.

Ensiksi mua oli lääkkeillä pidetty unessa ja lääkkeiden lopetuksen jälkeen olin vaipunut syvään koomaan. Lääkärit eivät olleet antaneet mitään toivoa heräämiselle. Olin ollut melkein kahden kuukauden päivät koomassa. Koulutkin oli ilmeisesti alkaneet. Taisi mulle tulla ylimääräinen vuosi väliin. Siksi siis heräämiseni oli niin suuri asia. En tiennyt miten elämäni etenee. Haluaako Aleksi enää olla tällaisen suoraan sanottuna vammaisen kanssa.

En välttämättä kykene tavalliseen parisuhteeseen ja tarvitsen joka päivä apua jonkin verran. Jaksaako Aleksi auttaa, jaksaako se katsella mua tämmöisenä? Osaanko mä olla hyvä poikaystävä? Aiemmin olin syyttänyt itseäni siitä, että olin ollut huono poikaystävä. Ja niin mä olinkin ollut. En osannut oikein ottaa Aleksia huomioon. Tein asioita, enkä aina muistanut kertoa Aleksille, jos oltiin juttelemassa chatissa.

Ajattelin useasti, että mun täytyy muuttua ja opetella ottamaan Aleksi enemmän huomioon tai se kyllästyy ja jättää. Tavallaanhan mä tulin Kuopioon Aleksin vuoksi, mutta en voi enkä halua syyttää sitä yhtään mistään. Mä uskon, että kaikella on tarkoitus. Jos mun olis ollut tarkoitus kuolla, niin olisin kuollut. Tai jos nyt selätin kuoleman, mutta mun olisi ollut määrä kuolla, niin kuolisin toisella tapaa.

Aleksi taas sen sijaan osasi ottaa mut liiankin hyvin huomioon. Kysyi multa luvan vessassa käymiseenkin. Se osaltaan oli ihana huomionosoitus, mutta osaltaan teki mun olon entistä tukalammaksi. Se osasi ja halusi ajatella mut ensimmäisenä. Mä halusin, mutten osannut. En osaa vieläkään.

Olimme kummatkin pitkän ajan hiljaa ja kuulimme tuuletuskanavan huminan. Rikoin pian kuitenkin hiljaisuuden, vaikken tuntenutkaan oloani vaivaantuneeksi. ”Ymmärrän jos haluat erota. Eipä musta paljoa iloa ole. Ainoastaan ehkä sängyssä.” Aleksi tuli lähelle, kaappasi mut syleilyynsä ja puristi lujasti, muttei satuttanut. ”Voi Arttu kulta. Älä ajattele noin. Nyt vasta haluankin olla ja elää sun kanssa. Haluan auttaa sua niin paljon kun apua tarviit” Sitten se hellitti ja suuteli. Mun oli vähän vaikea uskoa mitä se sanoi, mutta toivoin sen puhuvan totta. En haluaisi pettyä.

”Harmi, kun asutaan niin kaukana toisistamme. Mielummin antaisin sun auttaa kun jonkun tuntemattoman tai sukulaisen, edes vanhempien. Olisi kiva jos asuttaisiin lähekkäin niin voitaisiin vierailla puolin ja toisin. Se olis mun hartain toive tällä hetkellä. Tosin, eipä taida toteutua” ”Se olis aivan ihanaa.” Huokaisin syvään ja kävin makuulle. ”Tuota kulta. Käyn nopeasti vessassa. Tuun aivan pian” ”Käy vaan. Oottelen sua tässä”

Aleksi alkoi nauramaan. Se tajusi mun kehnon vitsin. Se tiesi etten mä juuri minnekkään voi mennä kun seurantaranneke kädessä. En edes tiedä mitä varten sellainen pitää olla. Epäilläänköhän mua jostain. Itseni pahoinpitelemisestä. No, jos epäillään niin sitten epäillään. En ole tehnyt mitään väärää, joten kaiken pitäisi siltä osin olla reilassa.

Kuulin puhetta huoneen oven takaa. Pidätin hengitystäni kuullakseni paremmin. Kuulin siltikin vain osittaisia lauseita. ”Vai niin” ”..sen parhaaksi” ”..te tuumitte?” ”..oikein hyvä idea” ”..varmoja tästä?” ”Kyllä olemme” ”Aleksi?” Sen jälkeen Aleksi tuli huoneeseen, istuutui sängylle ja otti mun käden omien käsiensä väliin. ”Taitaa tulla muutama sana” mä kysyin vähän syyttävästi. ”Arttu, tuossa sun ja mun vanhempien kanssa juteltiin ja päädyttiin siihen tulokseen...”