Mitä ihmettä minä teen? :/

"Mietin, että kannattaako tästä junasta hypätä nyt kun vielä voi?"

Vähän kuulostaa siltä, että on jo myöhäistä hypätä, juna on tainnut jo lähteä... :)

Onnea matkaan, kyllä se voi onnistua mutta vaatii paljon luottamusta ja molemminpuolista sitoutumista. Keskustelkaa asia selväksi mahdollisimman pian - tiedätkö edes vielä että mitä hän asiasta ajattelee, onko hän edes kiinnostunut kaukosuhteesta?

Kyllä sinun kannattaa antaa suhteelle mahdollisuus! Perustelen seuraavasti: Jos lopetat suhteen noin vain, jää "entä jos" -vaihtoehto kummittelemaan mieleesi ja todennäköisesti vertailet tulevia kumppaneitasi tähän mieheen. Tällaisessa tilanteessa helposti rakentaa mielessään kuvan siitä, miten ihanaa elämä olisi juuri tämän tietyn miehen kanssa, ja mielikuvaan sitten helposti takertuu, kun elämässä tulee vastaan ongelmia. Sanot itsekin, ettet usko löytäväsi hänen kaltaistaan mistään. Kokeilematta et saa koskaan tietää, miten teidän käy.

kerran sitä vain eletään ja aina pääsee takaisin kotiin! anna palaa ja katso,hän voi olla elämiesi mies. ;) jos näin on niin työ ja kaikki muut asiat menee hyvin. voimia päätit mitä tahansa! =)

Hän lähtee tänään :((((. Tämä tuli niin äkkiä. Olen nukkunut kaksi tuntia.
Istun töissä enkä uskalla antaa ajatusten tulla, muuten rupean itkemään ja saan paniikkikohtauksen.

Mieli on ihan levällään. Sähköpostitiedot ja muut on vaihdettu, yöllä valvottu.
Puhuttu ja jätetty asioita puhumatta. Miehelle on nyt ykkösasia saada uusi työ, ja sen jälkeen voi vasta alkaa miettiä, mitä jatkossa. Itsellenikin uuden työn saaminen tai yrityksen perustaminen on kohta ajankohtaista, ja meillä olisi mahdollisuus myös kehittää jotain yhdessä -samalla alaa kun opiskelimme. Tuntuu vaan niin hirveältä, että siihen voi mennä vuosia. Ja ehkä kaikki tyrehtyykin välimatkaan, siihen kun toisen muisto mielessä alkaa väkisinkin ilman tapaamisia haalenemaan.

Mies sanoi eilen, että hän ei olisi voinut kuvitellakaan tapaavansa minunkaltaistani, ei koskaan.
Mutta onko hän sittenkin niin rationaalinen ja ja työorientoinutunut, että hän ei näe tällä oikeasti tulevaisuutta -sitä en voi tietää.

Kaikki konkretisoitunee kun joudun yksin kotiini illalla. Kun tajuan, että hän ei tulekaan sinne enää iltaisin. Kun ymmärrän, etten voi koskea häneen, en katsoa silmiin, en nukkua vieressä.

Miten tämän tuskan voi tappaa? Lopettamalla hengittämisen?

itselleni kävi samoin, olin ulkomailla lomalla isäni naisystävän luona, siellä oli sitten sukulaisia ja ystäviä, aivan uusi maailma, sitten tapasin hänet.
jossain vaiheessa huomasin että pidän hänestä ihan ulluna, ja että meillä on samat kiinnostuksen kohteet, viimeisenä yönä emme nukkuneet silmäystäkään, kun olimme matkalla autolla, tuntui että en voisi päästää hänestä irti, rutistimme toisiamme ja sanat bay bay. oli ehkä kamalinta mitä voi kuulla.
ei näin pitänyt käydä? en edes uskonut tosi rakkauteen ja nyt sitten tuntuu että ajattelen ja kaipaan häntä kokoajan.
vaihdoimme me puhelin numerot ja sähköpostit, nähdään webbi kameran kautta, mutta mitä teen? en jaksa tätä enää kauan, vaikka oolen yrittänyt unohtaa, en pysty, tulen todella iloiseksi kun näen hänet, minulla oli aina turvallinen olo hänen kanssaan ja meillä oli kokoajan hauskaa.
mutta minä opiskelen suomessa ja hän omassa maassaan, en tiedä sitten että voiko näin nuorena tavata sen elämän kumppanin? ei siinä että on minun setäni ja tuttavapiirissäni useat tavanneet toisensa jossakin yläasteella ja ovat vieläkin yhdessä, 30 vuoden jälkeen!
kutn eräs sanoi, että una on tainnut mennä jo,
mitä pitäisi tehdä, ei minua haittaa ollenkaan että hän on ulkomaalainen, mutta tämä ikävä ja tuska on raastavaa!

Niinpä. Ikävä ja haikeus on viedä voimat. Samoin epävarmuus ja tunteiden ailahtelu; välillä tuntuu että pitäisi vaan unohtaa koko mies ja elää kuin häntä ei olisi ollutkaan. Sitten kun kotona tuntee hänen tuoksunsa tyynyliinallaan, padot aukevat ja kaikki muistot tulevat mieleen. Ja se hassu fiilis, etten voi kohdata toista vastakappalettani enää, koska se on hän.

Välillä sitä rauhoittuu ja ajattelee, että asiat menevät kuten ovat mennäkseen, että murehtiminen ja itkeminen kotona eivät auta yhtään. Sitten taas tulee paniikki, ettei kohtalo menekään kuten itse sen toivoisi menevän.

Nyt olen todella alamaissa. Mies laittoi minulle sähköpostilla varmistukseksi oman osoitteensa paperille kirjoittamisen lisäksi toissapäivänä. Vastasin siihen iloisena, ja tänään häneltä oli tullut vain lyhyt, kuivakka maili, jossa hän puhui työjutustaan ja sen jälkeen vaisu toivotus, että voi hyvin, koeta saada nukuttua ja hyvää viikonloppua. Ilman hymiöitä, halauksia tai mitään viitettä siitä, että hän ikävöisi tai mitään. Olin lähinnä pettynyt. Tajuan nyt, että jos tämä on tällaista jo nyt, niin parin viikon päästä ne muutaman rivin arkiset mailit loppuvat ehkä kokonaan.

Poissa silmistä, poissa mielestä. Olen niin surullinen :/

no koitappa piristyä, lähde tekemään jotakin mielekestä että pääset vähäksi aikaa ajattelemaan muuta, anna asioiden mennä omalla painollaan, päivä kerrallaan. itse juttelen lähinnä facebookin kautta, halpaa, ei maksa, webbi kameran kautta ja tuntuu että tunteet eivät ole lauhtuneet ollenkaan vaikka on kohta 1 kk kun näin hänet, silti jutellaan joka päivä. en tiedä sitten että pitäiskö lähteä hänen maahansa vaihtariksi, vai mitä tehdä, sen tiedän että yrittää aion:) koska sitten ei tarvitse ajatella mitä jos..
tsemppiä! kannattaa muuten sopia milloin näette esim. kameran kautta jtellen, sähköposti on aika vaisu, esim ´. skype on myös hyvä, ja sopikaa milloin oletta koneella koska meillä ainakin on aika eroa 4 h. joten en voi mennä klo. 22.00 koneelle ja vaatia häntä tulemaan.
välillä tosin tuntuu että ei tätä jaksa, mutta silti kun kuulen ja nän (kameran kautta tosin): tulemme aina iloisiksi, tsemppiä!

Eipä minulla ole kameraa, ja mies puolestaan ei ole facebookissa.
Skypeä en ole koskaan käyttänyt, mutta pitää harkita.

Kunnostaudun nyt ja buukkasin viikonlopun täyteen ohjelmaa, jopa niin, etten ehdi kuin kääntyä kotona.
Kirjoitin eilen miehelle pidemmän mailin, jossa kerroin että olen alamaissa koska en pysty näkemään häntä saati koskettamaan. En mitenkään märehtinyt tai tilittänyt, kunhan selvästi ilmaisin, että voin huonosti ilman häntä. Katsotaan, mitä sieltä tulee vastaukseksi. Jos edelleen mailit ovat kuivakan asiallisia, vastaan hänelle samalla tyylillä. Menköön sitten miten on mennäkseen.
Tuntien hänet, hän ei kyllä olekaan mikään lepertelijä, eikä ole aiemminkaan tekstareissaankaan ollut mitenkään tunteellinen, mitä nyt jotain pientä. Joten yritän olla tulkitsematta liikaa.

Ja mitä se hyödyttää, mitä minä haluan tai ajattelen, en voi vaikuttaa muuhun kuin itseeni.
Huoh. Kai tämä tästä.

Ette ole ensimmäisiä ettekä viimeisiä tuossa tilanteessa. En tiedä, lohduttaako tämä tai mitään, mutta ajattelin kertoa oman tarinani esimerkkinä siitä, etteivät tunteet välttämättä kuihdu pitkän välimatkan vuoksi ja että asiat saa kyllä järjestymään, kun vain tahtoa on.

Olen itse elänyt kaukosuhteessa noin kaksi vuotta niin, että olemme nähneet tänä aikana kolmesti (!). Välimatkaa on yksinkertaisesti niin paljon, että tapaamiset onnistuvat vain pitkillä lomilla. Yhteyttä pidämme yksinomaan sähköpostitse ja puhelimitse, Facebookin tai Skypen käyttö ei mieheni kotimaan huonojen nettiyhteyksien vuoksi onnistu. Näistä hankalista lähtökohdista huolimatta olemme saaneet asiat järjestymään ja suhteemme on edennyt niin, että miehelläni olisi pian Suomeen muutto edessä. Molempien työtilanteet ym. huomioiden päädyimme tähän vaihtoehtoon. Vaikka yhteiselon sujuminen kieltämättä pelottaa, olen huojentunut, kun tilanteeseen on vihdoin saatu jokin ratkaisu.

Voimia sinulle - kokemuksesta voin sanoa, että ikäväänkin tottuu. Sinun kannattaa miettiä mahdollisuutta vierailla miehen luona. Ensinnäkin siksi, että ikävää on helpompi kestää, kun seuraavan tapaamisen ajankohta on tiedossa, ja toisekseen siksi, että toisessa ympäristössä näette suhteenne tavallaan "uudessa valossa".

itse olen pitänyt kohta 2 kk yhteyyttä tähän poitsuun:D ja tuntuu että tunteet vaan syvenee ja opin kokoajan uutta, hänellä ei ole edes omaa konetta ja silti melkein joka pv juttelemma scypen kautta:)

Voi hyvä luoja! Itku silmässä just luin sun tekstejä, koska osu ja uppos pahemman kerran.....ihan niin ku mä olisin kirjottanu ne =( eli jos kaipaat porinakumppania, täältä löytyy yks joka on tismalleen samassa tilanteessa.......

Eikö olekin ihanaa kun on joku jota kaivata? Kaikilla ei sellaista ole. Olen itse tullut siihen tulokseen, että ikävä on yksi kauneimmista tunteista. Silloin tietää välittävänsä ja rakastavansa jotakuta niin paljon että sydämeen sattuu.

Tsemppiä! Kyllä elämä näyttää mihin asiat johtaa :)

Minä täällä taas.
Tällä tarinalla oli huono loppu. Tuskin jaksan kirjoittaa, olen niin maassa.

Mailailin aikani miehen kanssa, ja viimeisimmästä on jo viikko. Hän ei vain enää viitsi edes kirjoitella.
Rakastan sinua -viestinsä jälkeen seuraava oli neutraali ja kiireinen, ja viimeisimmästä on jo viikko, siin hän lähinnä jorisi säästä, mainitsi ohimenne arjestaan ja lopuksi toivotti hyvää viikonloppua. Hän ei kommentoinut eikä kiittänyt millään tavalla kuvasta, jonka hänen pyynnöstään lähetin, ja mitään henkilökohtaista mailissa ei enää ollut.

Hän on luisunut pois :((((( Olen poissa silmistä, olen poissa sydämestä, hänellä on ilmeisesti nyt joku, mutta kohteliaana ei vaan viitsi sanoa suoraan ja pahoittaa mieltäni. Kun vastasin hänen viimeisimpään mailiinsa, että okei, got it, sinä taidat olla liian kiireinen kirjoittelemaan ja laittamaan mitään muuta kuin etäistä ja neutraalia tekstiä, hän ei edes vastannut. Noin toimii mies, jota yksinkertaisesti ei enää kiinnosta.

Elämä on uskomatonta paskaa. Tarvitaan vain muutama viikko, ja toinen unohtaa.
Olen pelkkä tyhmä roska.

No joo. Sain mieheltä kirjeen juuri eilen. Hän kirjoitti sivukaupalla. Hänellä on kotimaassaan lapsi ja avopuoliso. Kuulema ei kadu mitään, rakastui minuun täysin eikä kyennyt lopettamaan, vaikka kysyin monta kertaa, onko hänellä perhettä tai tyttöystävää. Ei jätä tytärtään, naisen kyllä voisi, muttei lähde pienen lapsen takia. Kuulema olen hänen elämänsä rakkaus, joka uhrataan nyt arjen alttarille. Ei kuulema voisi vaatia minulta, että odottaisin häntä, kun hän joku päivä lähtee suhteestaan. Ei rakasta sitä naista -no ei todellakaan jos toimii noin -ja on aina elänyt vain velvollisuudentunteen mukaan ja tehnyt asioita järjellä, nyt ensi kertaa tunteella.

Olin pyörtyä kun sain kirjeen. En olisi uskonut koskaan. En olisi halunnut joutua tällaiseen. Olen aivan tyrmistynyt, sekaisin, petetty, you name it.

Ei jumalauta.

Tämä juuri on etäsuhteiden pulma. Nainen kiintyy lähes aina enemmän, kaipaa enemmän, ja juuttuu kaipaamaan ja tulkitsemaan ihan kaiken mitä mies kirjoittaa, sanoo, tai ei kirjoita ja sano. Koko elämä kapenee siihen, että odottelee että toisesta kuuluisi jotain, ja haikailee. Kaksi etäsuhdetta läpikäyneenä tiedän... se on hemmetin kuluttavaa.

Tuo mitä tän ketjun aloituskirjoittajalle kävi, oli ihan törkeää käytöstä mieheltä. Ei ole mitään niin paskaa kuin epärehellisyys. On aivan turha puhua rakkaudesta, jos on tieten tahtoen alusta asti jättänyt asioita itsestään kertomatta. Voi vaan onnitella itseään, ettei ole joutunut moisen ihmisen kanssa suhteeseen ihan tosissaan.

Se on aina etäsuhteen riski: koskaan ei oikeasti voi tietää onko toinen sydämellään mukana. Näitä tarinoita ja petetyksi tulemisia löytyy niin paljon. Selitykset kuinka kotimaassa on vaikeaa päästä nettiin ovat yleensä aika ontuvia. Sillä voi toinen kätevästi pelata itselleen aikaa deittailla muita tai elellä arkea avioliitossa.

Onnittele itseäsi, että mies sentään selvitti asian, hänhän olisi voinut viivytellä ja pitää sut itsekkäästi hupina vaikka kuinka pitkään. Hirveän kurja juttu, mutta parempi jos pystyt suuttumaan suremisen sijaan. Siihen sulla on oikeasti syytä! Me naiset vaan aina selitellään miehen paskamainen itsekäs käytös jotenkin parhain päin itsellemme... "hän rakastui minuun niin kovasti, että ei voinut kertoa totuutta". Bullshit.

En sano, että etäsuhde ei voisi onnistua, mutta tunnen vaan liikaa ihmisiä joita on höynäytetty. Pitäkää ihmiset sydämistänne huolta ja luottakaa VAIN jos toisen yhteydenpito on yhtä innokasta, tapaamiset järjestyvät tarpeeksi usein ja teidät esitellään perheelle ja ystäville. Kuunnelkaa intuitiotanne. Se on yleensä oikeassa.

Jaksamista! Lakkaathan kiusaamasta itseäsi, älä vastaa miehelle enää mitään

*Heti anteeksi, olen juonut viinipullon vitutukseen tässä, pahoittleen virheitä*

Puolitoista viikkoa, koko ajan ihan paskana. Mies sanoo nyt, että on täysin valmis lähtemään 2 vuoden päästä. Nyt tuli 12-sivuinen kirje. On miettinyt ja miettinyt. jos saisi tyyären mukaan,lähtisi heti. Näemme Sveitsissä,Jok jossa hän päättää.

Hoh. apua

Hei :)

Ymmärrän todella miltä sinusta tuntuu sillä itse elän kaukosuhteessa miehen
kanssa joka asuu turkissa istanbulissa..

Tutustuin häneen kaksi kuukautta sitten hänen tuttunsa kautta joka asuu samall
paikkakunnalla kuin minä..laitoin hänelle kaveripyynnön facebookkiin jonka hän
hyväksyi ja siellä sitten juteltiin parisen viikkoa jonka jälkeen menin tapaamaan
häntä istanbuliin :)

Meillä oli todella ihana viikko hänen kanssaan ja voisi sanoa että se oli
rakkautta ensisilmäyksellä :) Voit varmaan kuvitella kuinka raskasta oli sieltä
lähteä sitten kotiin..se tunne oli kyllä aivan kamala..mutta pakko ikä pakko!!

Jatkettiin yhteyden pitoa facebookin ja messengerin kautta ja välillä oli todella
paha olla kun oli niin ikävä ja se tunne kun näkee toisen siellä eikä voi koskea
vaikka haluaisi :(

Nyt se on ollut kahdessa eri työpaikassa ja tuntuu ettei meillä ole enää juuri
aikaa jutella kun hän on koko ajan ihan väsynyt :(

Menisin muuten tapaamaan häntä mutta hänellä on kaksi työtä niin eikä saa
vapaata :( mutta olisi toiveissa saada miehelle viisumi jotta hän voisi tulla käy
mään minun luona suomessa..

Viime näkemisestä on aikaa yli kaksi kuukautta ja ikävä on ihan kauhea ja se
epätietoisuus kun ei tiedä milloin näkee uudestaan :(

olisi todella mukava jakaa näitä ajatuksia ja kokemuksia muiden samaa
kokeneiden kanssa kun tuntuu ettei tätä jaksa yksin :(

Jos joku haluaa jutella niin sähköposti löytyy profiilista :)

oma rakkaani on Usassa ja tunnemme vain netin kautta nyt tasan 6kk. Emme ole päässeet tapaamaan vieläkään, mutta chattailemme ja puhumme skypellä ja kuvia on lähetelty paljon. Ikävä on koko ajan ja myös fyysinen ikävä.
toisaalta pelottaa että kuinka paljon tässä on kuitenkin fantasiaa ja kuinka totta rakkaus on kun näeme ja tunnemme paremmin. Mutta sen riskin haluan ottaa.