Jos ei osaa rakastaa, on tosi vaikeuksissa, jos joutuu olemaan yksin, suorastaan pelkää yksinäisyyttä.
jos ei osaa rakastaa
peku
171101
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
jep
En nuorempana olisi kestänyt yhtään olla yksin. Todellisuudessa en kestänyt itseäni. Kun opin hyväksymään itseni, aloin sietämään yksinoloa. Minun piti rakastamaan ensin itseäni ja olemaan itseni kanssa, että pystyn olemaan toistenkin kanssa. Minun "rakkauteni" oli toisissa ihmisissä roikkumista, nykyään minun ei tarvitse riippua kenessäkään kiinni. Voin olla hyvin yksinkin ja voin rakastaa ilman että tarvitsisi olla koko ajan läsnä. Ei silti että tunkua minun läheisyyteeni olisi, kun olen yli 40 ,ikä on tehnyt tehtävänsä ja ihailijat vähenee. Hyvä näinkin.
Rakkaushan on halua olla lähellä. Siinä mielessä en käsitä puheita etäsuhteista, sanokoot paulakoivuniemet ja helenalindgrenit mitä tahansa. Miten Sinä olet tämän asian järjestänyt? Eihän rakastunut ihminen halua mitään niin kiihkeästi kuin rakkaansa seuraa.
Tottakai jokainen haluaa rakkautta, hyväksyntää ja läheisyyttä, mutta kohtuus kaikessa. Itse olin nuorempana ihmissuhteissani varsinainen ripustautuja enkä olisi halunnut olla hetkeäkään erossa "rakastetustani". Myöhemmin tajusin, että sellainen voi olla toiselle tosi ahdistavaa. Olen miettinyt, oliko siinä oikeastaan rakkaudesta niin paljon kysymys, olinko rakastunut rakkauteen ja pelkäsinkö yksinäisyyttä? Jouduin toden teolla tutkimaan itseäni ja miettimään suhteitani. Tajusin että olin ollut ihan läheisriippuvainen ihminen. Kyllä oli ihan tietoisesti ruvettava muuttamaan omaa käytöstään. Ei ollut helppoa. Sitten puolestaan minuun itseeni takertui yksi tosi rasittava ihminen. Mies oli kuin takiainen,aina läsnä, ei siinä saanut hetkeksikään omaa rauhaa. Vaikka se väitti että oli vain kiinnostunut asioistani, minä koin että hän puuttui kaikkiin asioihini ja kyttäsi tekemisiäni, sanomisiani, jopa ilmeitäni koko ajan. Se pelkäsi koko ajan, että jätän sen. Sitten päätin, että olen ennemmin yksin kuin säälistä kenenkään kiviriipan kanssa ja lopetin helpottuneena koko jutun. Nyt minusta olisi hyvä sellainen tilanne, että voisi olla yhdessä, mutta välillä erilläänkin. On kiva lähteä ja olla hetken itsekseen, kun tietää että voi taas kohta palata. Tarkoittaa sitä että voi elää samassa huushollissakin, mutta harrastaa omia asioita ja tavata omia ystäviä tai olla välillä vain yksinään. Kummallakin on tilaa hengittää. Mutta sellaisessa suhteessa ei voi olla, ellei kykene luottamaan toiseen. Luottamus on kaiken perusta.
... elän minäkin! Maailman kylmyys on jäätänyt niin, että tuskin tiedän sellaista tunnetta! Jos joku sulattaisi sen jään ja saisin takaisin elämänhaluni sen johdosta. Voisiko kaikki hyvä elämästä olla kateissa juuri sen vuoksi!?
meitä yksinäisiä onkaan! Kuka mistäkin syystä. Tämä on kuitenkin ainoa elämämme ja se kuluu koko ajan. Kaiki kai toivomme voivamme elää sitä jonkun kanssa, joka rakastaa ja jota rakastaa.
...,mutta onko olemassa voimaa tai toivoa sellaisesta, mikä murtaisi tämän yksinäisyyden ja ja pahan olon. Ihmiset ovat valmiita ottamaan viimeisetkin uskon pisarat, mutta eivät valmiita antamaan mitään tilalle. Joka kerta jää entistä kipeämpi ja suurempi haava. Kipu on sitä luokkaa, että ei juuri pysty enää apua anomaan. Ei toivoa, vain kylmä totuus, heikommat jäävät röyhkeimpien jälkoihin armotta. Ei täällä ole tilaa inhimillisyydelle! Tai sitten minä en tiedä mitä se on!?
noin kovasti on satuttanut? Ei tämä maailma nyt kuitenkaan niin paha ole. Minä ainakin jaksan toivoa yhä edelleen ja uskoa tulevaisuuteen.
Maailman palkka on kiittämättömyys! En voi luottaa enää oikein mihinkään, kehenkään, en välttämättä edes itseenikään, minut on "raiskattu" niin, että niiden kyynelten läpi en jaksa tähytä maailman vähäistä hyvyyttä. Se on minulta riistetty, toivo paremmasta, koko yhteiskunnan ja ihmisten toimesta. Jos joskus näenkin pienen toivon pilkahduksen, se onkin vain harhaa tai asialla on joku hytväksikäyttäjä!
synkkänä, voi vain arvailla, liittyykö tuo työelämään vai ihmissuhteisiin vai molempiin. Miten sinua auttaakaan voisi? Ei taida auttaa vakuuttelut, ettei tämä maailma kuitenkaan ihan paha ole?
Vähän joka saralta olen takkiini saanut. Toisaalta mikään ei tunnu enää miltään, en tiedä onko sekään hyvä. Mutta ikävältä tuntuu, kun elämällä on niin vähän tarjota mielihyväntunnetta.
En edes usko ansaisevani sitä enää. En voi sitä odottaa, koska tuskin tunnistan sitä. En odorraa siksikään, kun en varmaan osaa antaa sitä toiselle. Tunnen itseni todella tunneköyhäksi, tunteettomaksi, vieraaksi jopa itselleni!
onpa ikävästi asiat. Pakko kai kuitenkin uskoa ihan vähän edes johonkin, jos aikoo elää?
Eikö jokainen ole vastuussa omasta elämästään? Miten siis odotat,että joku tulee ja "ehjää" / "täyttää "sulattaa jään" sun elämässä?
....kärsii kivuista ja tuskastakin jota ei ole tietentahtoen halunnut, vaan saanut tämän pahantahtoisilta ihmisiltä.
Moni kantaa sallaista taakkaa, jota ei todellakaan ole ansainnut tai halunnut.Sitäkään ei moni ihminen "sokeudeltaan" havaitse. Maailma on hyvä, ihminen on peto toiselle!
Hämmästys on suuri; miten ihminen,joka valitsee olla yksin voi pelätä yksinäisyyttä?
valinnut yksin oloa,mutta kun akka lähti,ja vielä ukkomiehen patjaksi,kunnes tämä sai eronsa,ym asiansa hoitoon,niin muuttivat yhteen,niin sen jälkeen on mielessä ollut vain työn teko.se on pitänyt pään koossa,eikä ole ollut sitä aikaa muuhun,esim:naisen metsästykseen. ja nyt,vuosia jo yksin olleena en välttämättä haluakaan ketään "sotkemaan" tutuiksi tulleita rutiineja.ja nämä oman ikäiset naiset tuntuvat mummoilta.yritän vaivihkaa katsella alle 45.vuotiaita,jos heistä joku vaikka erehtyisi.
älä ole metsästäjä vaan saalis joka päätää mihin metsästäjä kulkee