En tiedä tarkalleen mistä kaikki sai alkunsa. Olin ensimmäiset luokat tosi hyvä koulussa, mukava kaikille. Huomasin kyllä jo silloin, että muut luokkalaiset olivat muodostaneet pieniä ryhmiä joissa he liikkuivat ja kaveerasivat keskenään. Vain minä olin se, joka jäi yksin. Joskus menin johonkin "ryhmään" juttelemaan toisten kanssa niitä näitä, mutta tajusin että en kuitenkaan päässyt ryhmän sisään. Aina oli joku juttu että "mene pois, nyt me ollaan kolmestaan." Aluksi se ei ollut niin vakavaa ja eskarissa olinkin aina itsekseni. Sitten aloitin ensimmäisen luokan ja ystävystyin uusien eskareitten kanssa. Mutta en koskaan saanut yhteyttä omiin luokkalaisiini.
Vuodet vierivät ja kuilu muuttui yhä syvemmäksi luokkalaisteni kanssa. En muista tarkalleen, mutta minua alettiin syrjiä entistä enemmän. Vielä kolmannella luokkalaiseni puhuivat minulle silloin tällöin, mutta pikkuhiljaa jäin yhä enemmän syrjään.
Isäni kuoli juuri ennen kuin aloitin neljännen luokan ja luokkalaiseni olivat tietysti kuulleet siitä. He tulivat sanomaan monotonisella äänellä "harmi kun sinun isä kuoli." Ihmeettelivät vielä, miksi en itkenyt siellä luokassa. Ehkä en kuitenkaan halunnut itkeä siellä kaikkien nähden...
Kuitenkin, isäni kuoleman jälkeen minusta tuli entistä enemmän sulkeutunut ja pian luokkalaiseni eivät puhuneet minulle enää ollenkaan, olin saanut vain hetken koulun alussa osanottoja ja vain sen hetken sain huomiota muilta, vaikken sitä silloin olisi edes halunnut.
Sitten, viidennellä luokalla, alkoi huutelu.
Vajosin usein omiin ajatuksiini enkä pystynyt keskittymään. En saanut selvää muiden sanoista ja jouduin usein kysymään että mitä sinä sanoit.
Siitä luokkalaiseni innostuivat ja alkoivat huudella minulle "Mitä? mitä?"
Silloin huomaamatta, varkain sisälleni levinnyt pahanolontunne voimistui. Itkin, miksen voinut ymmärtää kaikkea mitä muut sanoivat. Kaikki kuulosti yhdeltä sotkulta. Kuudennella luokalla opettajakin kiusasi minua tästä, laittoi vielä koko luokan nauramaan minulle monen monta kertaa, mikä ei tietenkään auttanut asiaa millään tavalla. Kerran opettaja laittoi pöydälleen lapun, jossa luki suurin kirjaimin MITÄ? ja kysyi minulta varta vasten jotakin ja ettepä ikinä arvaakaan mikä sana suustani pääsi... -.- Sitä porukat muistelivat vielä ylä-asteellakin.
Seiskalle mennessäni ajattelin, että ehkä saan uusia kavereita siellä. No eihän haaveeni tietenkään toteutunut, uudet oppilaatkin alkoivat syrjiä minua, jättivät porukasta ulkopuolelle jne. Muutuin jälleen entistä sulkeutuneemmaksi, en enää edes viitannut. Minulle huudeltiin koulussa, kukaan luokkalaisistani ei muuten puhunut minulle ollenkaan. Olin ulkona porukasta.
Kahdeksannella luokalla en enää jaksanut opiskella. Tulin periaatteessa kouluun vain kiusattavaksi, ja kevätpuolella päässäni naksahti. Mitäs sitä kouluun kiusattavaksi tulemaan? Aloin lintsata koulusta. Olin vähintään yhden tai kaksi päivää pois koulusta, teeskentelin olevani kipeä, tai jäin muuten pois koulusta. Ei kukaan edes soitellut koulusta että missäs minä luuraan.
Eräänä päivänä äitini tuli kuitenkin paria tuntia aikaisemmin töistä kotiin.
Ja juuri sinä päivänä minä lintsasin. Tiedän että tämä kuulostaa typerältä, mutta olin valmis viettämään koko päivän sänkyni alla ettei minun tarvitsisi mennä kouluun. Olin niin harhaluuloinen että ajattelin että minut löydetään, jos tulen sieltä pois. Äiti tuli kotiin ja kuuli vahingossa rykäisyni. Hän tuli katsomaan huonettani ja ehdin juuri ja juuri vetää pääni pois näkyvistä. Hiljaisuus. Kurkistin uudestaan sängyn alta ja siellähän se äiti edelleen oli... :'')
Suuttui kovasti siitä että miksi olen kotona enkä koulussa. Olin toki ennenkin sanonut äidille siitä kun koulussa on paha olla mutta äiti ei jotenkin tajunnut tilanteen vakavuutta ennen kuin sai soiton parhaan ystäväni äidiltä.
Olin jutellut sähköpostissa ystäväni kanssa siitä kun jäin kiinni ja hän oli onneksi kertonut siitä äidilleen. Pian tämän jälkeen äiti tuli huoneeseeni ja kertoi kuulleensa että minua pelottaa mennä kouluun.
Silloin aloin itkeä. Halasin äitiä ja kerroin etten enää jaksa. Olin jo siinä pisteessä että olisin tehnyt mieluummin itsemurhan kuin käynyt vielä yhdeksännen luokan. Kysyinkin äidiltä että voinko vaihtaa koulua, sinne missä paras ystäväni on. Hän kävi koulua toisella paikkakunnalla.
Äiti alkoi soitella ihmisille ja kertoi että pääsisin aloittamaan yhdeksännen luokan toisessa koulussa.
Vuodet vierivät ja kuilu muuttui yhä syvemmäksi luokkalaisteni kanssa. En muista tarkalleen, mutta minua alettiin syrjiä entistä enemmän. Vielä kolmannella luokkalaiseni puhuivat minulle silloin tällöin, mutta pikkuhiljaa jäin yhä enemmän syrjään.
Isäni kuoli juuri ennen kuin aloitin neljännen luokan ja luokkalaiseni olivat tietysti kuulleet siitä. He tulivat sanomaan monotonisella äänellä "harmi kun sinun isä kuoli." Ihmeettelivät vielä, miksi en itkenyt siellä luokassa. Ehkä en kuitenkaan halunnut itkeä siellä kaikkien nähden...
Kuitenkin, isäni kuoleman jälkeen minusta tuli entistä enemmän sulkeutunut ja pian luokkalaiseni eivät puhuneet minulle enää ollenkaan, olin saanut vain hetken koulun alussa osanottoja ja vain sen hetken sain huomiota muilta, vaikken sitä silloin olisi edes halunnut.
Sitten, viidennellä luokalla, alkoi huutelu.
Vajosin usein omiin ajatuksiini enkä pystynyt keskittymään. En saanut selvää muiden sanoista ja jouduin usein kysymään että mitä sinä sanoit.
Siitä luokkalaiseni innostuivat ja alkoivat huudella minulle "Mitä? mitä?"
Silloin huomaamatta, varkain sisälleni levinnyt pahanolontunne voimistui. Itkin, miksen voinut ymmärtää kaikkea mitä muut sanoivat. Kaikki kuulosti yhdeltä sotkulta. Kuudennella luokalla opettajakin kiusasi minua tästä, laittoi vielä koko luokan nauramaan minulle monen monta kertaa, mikä ei tietenkään auttanut asiaa millään tavalla. Kerran opettaja laittoi pöydälleen lapun, jossa luki suurin kirjaimin MITÄ? ja kysyi minulta varta vasten jotakin ja ettepä ikinä arvaakaan mikä sana suustani pääsi... -.- Sitä porukat muistelivat vielä ylä-asteellakin.
Seiskalle mennessäni ajattelin, että ehkä saan uusia kavereita siellä. No eihän haaveeni tietenkään toteutunut, uudet oppilaatkin alkoivat syrjiä minua, jättivät porukasta ulkopuolelle jne. Muutuin jälleen entistä sulkeutuneemmaksi, en enää edes viitannut. Minulle huudeltiin koulussa, kukaan luokkalaisistani ei muuten puhunut minulle ollenkaan. Olin ulkona porukasta.
Kahdeksannella luokalla en enää jaksanut opiskella. Tulin periaatteessa kouluun vain kiusattavaksi, ja kevätpuolella päässäni naksahti. Mitäs sitä kouluun kiusattavaksi tulemaan? Aloin lintsata koulusta. Olin vähintään yhden tai kaksi päivää pois koulusta, teeskentelin olevani kipeä, tai jäin muuten pois koulusta. Ei kukaan edes soitellut koulusta että missäs minä luuraan.
Eräänä päivänä äitini tuli kuitenkin paria tuntia aikaisemmin töistä kotiin.
Ja juuri sinä päivänä minä lintsasin. Tiedän että tämä kuulostaa typerältä, mutta olin valmis viettämään koko päivän sänkyni alla ettei minun tarvitsisi mennä kouluun. Olin niin harhaluuloinen että ajattelin että minut löydetään, jos tulen sieltä pois. Äiti tuli kotiin ja kuuli vahingossa rykäisyni. Hän tuli katsomaan huonettani ja ehdin juuri ja juuri vetää pääni pois näkyvistä. Hiljaisuus. Kurkistin uudestaan sängyn alta ja siellähän se äiti edelleen oli... :'')
Suuttui kovasti siitä että miksi olen kotona enkä koulussa. Olin toki ennenkin sanonut äidille siitä kun koulussa on paha olla mutta äiti ei jotenkin tajunnut tilanteen vakavuutta ennen kuin sai soiton parhaan ystäväni äidiltä.
Olin jutellut sähköpostissa ystäväni kanssa siitä kun jäin kiinni ja hän oli onneksi kertonut siitä äidilleen. Pian tämän jälkeen äiti tuli huoneeseeni ja kertoi kuulleensa että minua pelottaa mennä kouluun.
Silloin aloin itkeä. Halasin äitiä ja kerroin etten enää jaksa. Olin jo siinä pisteessä että olisin tehnyt mieluummin itsemurhan kuin käynyt vielä yhdeksännen luokan. Kysyinkin äidiltä että voinko vaihtaa koulua, sinne missä paras ystäväni on. Hän kävi koulua toisella paikkakunnalla.
Äiti alkoi soitella ihmisille ja kertoi että pääsisin aloittamaan yhdeksännen luokan toisessa koulussa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ysin puolessavälissä opettajat kiinnittivät huomiota minuun. En ollut hyvä koulussa koska aikaiset heräämiset, väsymys ja uusi koulu vaikuttivat vähän kaikkeen... Minua ei enää kiusattu näkyvästi mutta ei kukaan enää tullut huutelemaan mitään päin naamaa.
Kuitenkin, minut lähetettiin testeihin ja paljastui, että minulla on kielellisiä vaikeuksia. Tuntui hyvältä kuulla se, koska edellisessä koulussa minua oltiin pidetty vain tyhmänä. Huomasin myös että ihmisten sanoista tulee helpommin sotkua silloin kun olen erittäin masentunut ja alakuloinen. Edellisessä koulussa olin tätä lähes jatkuvasti koska luokkalaiset syrjivät minua ja huutelivat minulle.
Noidankehä tavallaan siis. Se, mistä huutelut saivat lähtönsä olivat kielelliset vaikeudet ja huutelut pahensivat sitä, mistä seurasi taas se että minulle huudeltiin vielä lisää.
Sain kuitenkin tiedostani voimaa harjoittaa itseäni, ja kuulen nykyään harvoin mitään "suttuna". Osaan myös ihan vähän lukea huulilta mikä helpottaa myös elämääni.
Kuitenkin vasta ysin jälkeen sain koulumotivaationi takaisin, ysi oli mennyt toipuessa koulukiusaamisesta. Ysin jälkeen jälleen olin uudessa koulussa, mutta tällä kertaa ensimmäistä kertaa elämässäni olin koko luokan kaveri eikä kukaan syrjinyt minua. Tuntui hyvältä kun minusta tykättiin sellaisena kuin olin. Aiemmin ajattelin että ansaitsen koulukiusaamisen kun minä olen minä, enhän minä ansaitse parempaa kohtelua.
Arvosanani paranivat kahdella numerolla ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli kaikki mitä olin koskaan halunnut. Luokallinen ihan parhaita tyyppejä, hyvä keskiarvo, turvallinen ilmapiiri koulussa, hyvä itsetunto.
Kuitenkin aina silloin tällöin menneisyyteni ottaa ajatuksistani vallan ja on paha olla. Kiusaaminen jättää jälkensä aina, ja arvet ovat minussa syvällä. Nykyään ne ovat kuitenkin haalistuneet, mutta siellä ne yhä ovat.
Kiusaaminen on väärin, eikä kukaan ansaitse sellaista kohtelua.
Haluaisin, ettei kukaan joudu kokemaan sitä ja myös sitä, että joku voisi kokea sen kuten minä, että kiusaaminen loppuu ajoissa eikä välttämättä tuhoa loppuelämää.
On kuitenkin monia jotka eivät koskaan saa onnellista loppua.
Minusta on todella surullinen ajatus että jotkut tekevät itsemurhan kiusaamisen takia. Tiedän, että myös kiusaajilla on useimmiten paha olla ja kiusaavat muita siksi, mutta se ei oikeuta pilaamaan kenenkään elämää. Miksi kiusaajat eivät välitä siitä, miten he pahimmassa tapauksessa vaikuttavat toisen mieleen ja itsetuntoon? Ja miksi sivustakatsojat eivät läheskään aina puutu kiusaamiseen?
Haluaisin, että kaikilla olisi koulussa hyvä ilmapiiri ja onnellinen elämä.
Joskus kiusaamisen arvet ovat liian raskaita kantaa.
Tämä oli minun tarinani.
Mä oon nyt menos kasille. Mun tarina on melkee samanlainen kun sul. Tietty seiskaan asti. Mun on kyl joskus etenki täs seiskal oli vaikee saada selvääja vastasn usein et Mitä? Opet ei kuitenkaa kiusannu minuu siit. Mun iskä ei kuollu. Mulle ei oikein huudeltu. Minuu ei ees otettu huomioo. Ihan kun en ees ois ollu paikal. Sehän on pahempaa kai?
Ja minuu kiusattii ulkomaalaistaustan takii.
Miten pystyin kestämään kiusaamisen? No en oikeestaa lopult kestäny sit enää. Sain 7muutaman ystävän mut ei mun luokalt. En siis kestäny ja aloin stalkkaamaa toista tyttöö. Lukekaa Herätys!!! Se on hyvä
Voimia sulle!
Mua on kans syrjitty kolmos luokasta lähtien nyt seiska luolalle asti.
Mullekkin on jäänyt ikuiset arvet ja huono itsetunto. Jos joku yrittääkin tutustua luulen että se vaan kiusaa.
Jos tosiaan luulet niin, onnittelut. Olet idiootti.
Itseäkin kiusattiin koko peruskoulu... Jättänyt sivät haavat. Siksi aina sattuu itseen kun lukee mitä muutkin ovat kokeneet. Pistää vihaksi, kuinka ihmiset osaavatkin olla niin pirullisia...
Minua ei koskaan oikein syrjitty, olin vain yleinen pilkan aihe ja nyrkkeily säkki.... Välitunnit menivät tapelessa, ei nyt aina mutta liian usein. Suhde oli 5 ja enemmänkin vastaan minä, isompi kun olin niin oli heille jotenkin hauskaa... Pahinta itselle oli että moni näistä oli omiakin ystäviä, joten en heitä koskaan ilmi antanut. Kun joku opettaja tai muu kysyi: Ei me tässä, leikillä vaan painitaan.. Niin varmasti...
Itseä ei kuitenkaan tuo poikien fyysinen kiusaaminen haitannut (loppui ylä-asteelle mentäessä). Silloin sen korvasi tyttöjen henkinen kiusaaminen joka osoittautui paljon pahemmaksi... Jatkuva nälviminen, ärsyttäminen, vihjaava nimittely... Se oli raskasta, ja ns kunniallisena miehenä en tyttöihin ja naisiin koske, meinaan sieltä muutaman kerran tuli potkua yms mutta minkäs teit, olen periaatteiden mies.... syvimmät haavat jäi siitä kun koskaan en oikein ole ollut sujut oman ulkonäköni kanssa, niin jopa tyttö johon olin salaa ihastunut sanoi minulle päin naamaa että olet ruma. Se kolahti. Silloin valtasi sellainen mielen tila että pian teen jtn itselleni, tai pahempaa MUILLE...
Sinnittelin koko ylä-steen loppuu, sillä minuun iskostettu vanha suomalainen ajatusmalli, mies ei itke, saa olla heikko tai vastaavaa... Nyt 2 vuoden jälkeen olen alkanut pääsemään monesta asiasta yli, mutta monet jättävät lähes ikuiset arvet...
VOIMIA SINULLEKKIN!!!!!! Ja kaikille muille kiusaamisen kohteiksi joutuneille.
On kyllä todella surullista lukea näitä tekstejä. Itse olen herkkä ihminen ollut aina ja otan pienenkin kritiikin tosissani ja jään miettimään sitä. Ja kiusaaminen omalla kohalla vaan pahensi sitä vaikka "koulukiusaaminen" oli 6-8 asti kiusattu mutta sanalline haukkuminen on jatkunut tähän päivään asti aina pelottaa jos tulee kiusaajat vastaan nii mitäköhän ne taas sanoo? "Tapa ittes" "sust ei oo mitää hyötyä" ne satuttaa pahasti itsetuntoa vaikkakin muuten elämässä meneeki hyvin. Jokainen kiusaamistapaus oli mitä tahansa sitä ei koskaan unohda ja vaikuttaa itsetuntoon.
MITÄ?