Miten sopeutua näön hitaaseen menetykseen?

Eiköhän siellä sopeutumisvalmennuksessa auteta sillä hyväksymisen tiellä. Samalla saa saman kokevia tuttuja ja oppii, miten ihan käytännön toimin voi varautua tulevaan.

Oli tosi karmeeta, kun naapuri ei hyväksynyt näkönsä hidasta menetystä, vaan ajeli autolla, vaikka ei enää kunnolla tiellä pysynyt, saati että olisi havainnut muut tielläliikkujat.

Tulkitsit väärin tai kirjoitin epäselvästi. Kohdallani hyväksyminen on vaikeaa siten, että en halua olla näkövammainen (käytännössä pian sokea), riippuvainen muista monissa asioissa ja tulla kohdelluksi eri tavoin kuin ennen. En todellakaan vaaranna muita esimerkiksi autoilemalla, mutta joudun luopumaan monesta paljon tärkeämmästä asiasta kuin autoilu.

Onko sinulla 'hyötyä on' siis omakohtaista kokemusta sopeutumisesta???

Seurasin sokeutuvaa äitiäni vuosia. Hän selviytyi miltei täysin sokeana kotioloissaan, mutta oli avuton vieraassa ympäristössä. Olen itsekin kokenut, että kädet näkevät. Minulle kasvoi nopeasti kaihit molempiin silmiin ja ennen leikkausta olin miltei sokea. En esim. erottanut lähellä olevan ihmisen kasvoista silmia jne. Onneksi oma näköni korjaantui leikkauksella, mutta koin joitakin kuukausia kestäneen sokeuden. Kyllähän se rajoitti elämää, mutta tulin sentään itsenäisesti toimeen, paitsi sain apua ystäviltä näkemistä vaativissa asioissa (esim. kaavakkeet) . Sokeuteni aikana laitoin vireille avioeroni, muutin ja järjestelin uutta kotia. Kaikkea en voinut tehdä. Viimeiset muuttolaatikot odottivat kaksi vuotta varastossa, että oli voimia ja kykyä käydä paperit läpi.
Tottakai uutinen sokeuttavasta sairaudesta on shokki, mutta siitäkin selviää. Näkövammaisilla on hyvää järjestö- ja yhdistystoimintaa. Kannattaa ottaa yhteyttä nyt vielä näkevänä lähimpään yhdistykseen. Voit löytää itsestäsi uusia ulottuvuuksia, kunhan ensin selviät alkujärkytyksestäsi!

Itselläni ei vielä tilanne ole noin voimakkaasti päällä, mutta näkökyky kyllä huononee vuosi vuodelta. Silmälekurin mukaan väistämätön tosiasia vanhetessa. Kai siihenkin ajan kanssa tottuu, pakkohan se on. Elämä toisinaan, siis useimmiten on kuin paska reissu. Tulipahan tehtyä kun ei muuta voi.

Mitä tulee eri sopeutumiskursseihin ja valmennuksiin, jos ne joitakin auttavat niin hyvä juttu. Fakta on kuitenkin se, että aika "invaksi" sitä itsensä tuntee, jos esim. 35 vuotta on nähnyt ihan ok ja sitten on toisten "vietävissä" taakkana. Ei sovi mulle.

Mutta aloittajalle: Tsemppiä vaan, kyllä se siitä.

Tähän aiheeseen ei moni voi ottaa kantaa, miksi tämä on etusivulla?

Onko tässä perkele joku provo taas haudattuna?

diabeteksen myötä menee jalat ja näkö kuullaan kun tavataan

Älä ota kantaa, jos et ole asiallinen. Sokeudessa ei ole mitään provoa.

Saat sympatiani osaksesi. Mikä on näönmenetyksen syy? diabetes? muu verkkokalvon rappeuma?

Jos yhtään lohduttaa, vaikka laiha tuo lohtu onkin, "aistit" on varmaan tulevaisuuden lääkehoidon, biotekniikan ja nanoteknologian turvin ensimmäisiä elinryhmiä mitä pystytään kompensoimaan / korjaamaan. esim nytkin on edetty kantasolututkimuksissa ihan lupaavalle tasolle.

http://www.webmd.com/eye-health/macular-degeneration/news/20120123/stem-cells-new-hope-for-macular-degeneration

Jos mahdollisesti sairastat silmänpohjan rappeumaa on mahdolista että sinulta loppuu elinaika ennen kuin menetät näkösi kokonaan.

Mä olen vaikeasti näkövammainen, mutta menetin näkökykyni vasta vanhempana. Elän ihan samaa elämää kuin aiemmin paitsi etten käy työssä, koska työkuntoutusta ei minulle suotu. Jokatapauksessa harrastan lähes kaikkea apuvälineiden kanssa. Pystyn liikkumaan tutussa ympäristössä, mutta vieraaseen tarvitsen taksikyydin. Minulla on laite joka suurentaa moninkymmenkertaiseksi ja minulla on äänikirjalaite, sanelin yms. Tietokoneessani on valtava suurennus, mutta käytän myös FB:tä.
Kun teen asioita, otan aikaa. Ulkona saatan eksyäkin, mutten välitä. Kuuntelen paljon musiikkia ja äänikirjoja. Minulla on ihan normaalisti ystäviä, valtaosa näkeviä ja myös näkövammaisia. Pidän elämästäni. Meillä on hyvät olot Suomessa. Ennakkoluuloihin törmää silloin tällöin, mutta otan itse huumorilla. Inhoan keinotekoisuutta, sen kuulee äänestä. Haluan olla hyvä jätkä :-)

Kärsiikö täällä muut toisen silmän kehityshäiriöstä. Itselläni toinen silmä on kehittyny huonosti lapsuusaikana, joten olen aika paljon "paremman silmän varassa" mutta sitten kun seki huononee iän myötä niin elämä tulee olemaan hankalampaa. Toisella silmällä on vaikeata lukea edes tekstitystä tv:stä (kun peitän paremman silmäni)

hengissä selviä

Minkä ikäinen olet mikä sairaus vie näön?

Toivon todella voimia ja että kaikessa pysyy mieli kirkkaana. Rukoillaankin! On niitä ihmeitä tapahtunut, mutta ennen kaikkea Jeesus tuli sovittamaan syntejä ja avaamaan tien taivaaseen.

Ei se itsenäisyys siitä mihinkään katoa. Monet sokeat asuvat omassa asunnossa. Jotkin asiat tietysti vaativat jatkossa avustusta mutta mikään ei estä sinua asumasta omillasi.

Jos ei "kestä" sokeutta niin ainahan voi tappaa itsensä.

Olipa kiva lukea ajatuksia sokeudesta...Kokemusta siitä ei vielä ole...mutta asiaa olen joutunut käsittelemään myös kohdallani.Diabetes todettiin jo ollessani kolme vuotias vuonna 1971.Taustaretinopatiaa on muodostunut kahdeksakymmentä luvulta lähtien....Vielä ei hoidettavaa...Enkä todellakaan tiedä miten itse sokeutumiseeni suhtaudun,sitten kun se on ajankohtaista!Uskon vertaistuen voimaannuttavaan vaikutukseen.....

http://www.basambooks.fi/kirja.php?detail_id=334

Kannattaa tehdä! Ihmemenetelmä!

Itse olen nelivitonen ja poden silmänpohjanrappeuman sukuista tautia johon ei parannuskeinoa ole, geenivirhe. Ja näön heikkenemisestä olen kärsinyt koko ikäni. Tällä hetkellä ajokortti vielä on, mutta näkö laseilla korjattuna tuo korttiin vaadittava 0,5, lähinäkö huomattavasti heikompi...suurennuslasi aina laukussa mukana :D
Mä heitän piupaut ajatukselle, jolloin en enää näe... ajattelen lapsia jotka syntyvät sokeina, minä sentään olen joskus jotain nähnyt, joten olen siinä suhteessa heitä onnekkaampi...
Ja huumorilla olen pärjännyt tähänkin asti :D ei kai se haittaa jos soppaan hujahtaa perunan sijasta omenaa ;p

Olen aikuisena silmäsairauden takia sokeutuvan (toisessa silmässä on enää 20% näkö jäljellä) naishenkilön ystävä. Ystäväni diagnoosin saatuaan pystynyt nukkumaan moneen kuukauteen, itki vain ja suri näkönsä menettämistä.
Hän oli ollut intohimoinen lukija, harrastanut kaikenlaisia eri liikuntalajeja, matkustellut miehensä kanssa maailmaa ympäri. Leikkauksia (turhia) tehtiin useita, mutta lopulta hänen oli hyväksyttävä kohtalonsa.

Aikansa surtuaan, hän otti yhteyttä sokeainkeskukseen ja alkoi selvittämään, mitä apuvälineitä sokeilla on ja hankki ne. Hän saa äänikirjoja niin paljon kuin vain haluaa, hänellä on kaiken maailman apuvälineitä ja hän on osaa kotonaan ja pihallaan liikkua vanhan tottumuksen voimasta. Omaiset vievät häntä uimaan ja musikaaleihin, konsertteihin. Hänellä on lapsia, jotka tuovat iloa elämään.
Hän on löytänyt jälleen ilon elämäänsä ja on eräs positiivisimmista ihmisistä, joita tunnen.

Et kertonut ikääsi, mutta luulisin, että nuorempana oppii helpommin uusia taitoja, joita tarvitsee sokeana itsenäisesti elääkseen.

Voin vain kuvitella ahdistusta, jota olet kokenut. Ota selvää oman kotipaikkasi lähellä olevasta sokeain kuntoutuslaitoksesta ja kouluttaudu ja ennen kaikkea sure aikasi ja käännä sitten katse tulevaisuuteen. Elämäsi ei ole ohi, se on vain toisenlaista. Ota se vastaan!

Enolla oli sama homma. Hän ratkaisi ongelman niin että joi ittensä hengiltä.

Tapoja on monia.

Sokeutuminen olisi mulle juuri se mun suurin pelkoni. Velkaisena tulen toimeen, musiikkikaan ei merkitse minulle niin paljoa että kuurous pelottaisi. Jalkojenkin menetyksen voisin kestää, mut jos en näkisi pelata pelejä, kirjoitella netissä ja katsoa hyviä tv-ohjelmia, niin sit olisin kyllä täysin lopussa. On niin mukavaa välillä vaikka kadulla kävellessä nähdä vilaukselta kaunis nainen, vaikka tyhjätaskun on turha sellaisista haaveilla. Mä en yksinkertaisesti keksi mistä tässä maailmassa ilman näkökykyä voisin nauttia. No onneksi näköni on aina ollut poikkeuksellisen hyvä ja enemmän oon huolehtinut siitä et ikääntyessä alkaisin kaljuuntua tai en enää saisi erektiota.

Hei,

olen itse ollut vakavasti sairas ja tavallaan vieläkin, sillä kaikki ei ole korjaantunut entiselleen. En tiedä mikä tilanne Sinulla on edessä, kun uskot lopullisesti menettäväsi näkösi, mutta kehotan Sinua käymään useammalla lääkärillä, ellet ole sitä vielä tehnyt. Kohdallani kävi niin, että sain noin 20:ltä lääkäriltä " vastauksia ", joiden mukaan minua ei vaivannut mikään -kunnes olin lähes sokea ja rampa.

Nyt näen taas ja jalatkin toimivat. Hetkittäisen näkökyvyn menettämisen kestin melko hyvin, sillä en uskonut missään vaiheessa sellaiseen vaihtoehtoon, ettenkö kohta taas näkisi ja kävelisi, vaikka se aikaa veikin. Älä Sinäkään ota mitään absoluuttisia " totuuksia " suoraan, vaan tarkastele jos jotakin olisi tehtävissä. Jos kuitenkin käy huonosti, niin suosittelen vertaistukea, joka toimii aina paremmin kuin ns. ammattiapu. Vertaistuessa kohtaa samanlaisissa tilanteissa olevia ihmisiä ja heidän keinonsa selviytyä auttavat itseäkin.

Voimia

Heti alkuun pari tuuperruttavaa fraasia:

1. monilla muillakin on ongelmia terveytensä kanssa, ehkä jaksat siis elää omasi kanssa

2. moneen asiaan tottuu

...............................prkl..........idio...........ei tajuu...............

nyt kun hyvä lukija olet päässyt sadattelun yli, jatkamme:

Minulla on kipusairaus, joka on laajasti invalidisoinut minut. En ole kovin vanha, mutta fysiikkani on. Sairaus on edennyt hitaasti, joten olen ehtinyt pelätä vaikka mitä, myös perheeni puolesta. Narun olen (kuvainnollisesti) ehtinyt pari kertaa rasvata. Lunta on tullut tupaan enemmän kuin on tilattu.

Mutta... nyt elämän elämäni parasta aikaa. Ennen en ymmärtänyt, miten pyörätuolissa istuva ihminenkin voi sanoa elävänsä elämänsä parasta aikaa. Sairaus silti etenee vääjäämättömästi.

Miten tähän on tultu? Vaatii muuten Norttia ja tupakkia ;p (Nortti on niin pahaakin) ja sitä paljon puhuttua aikaa, mielikuvitusta, rohkeutta, huumoria, sinnikkyyttä, jne.

Muista sairastelevista, optimistisesti suhtautuvista ihmisistä on enemmän kuin paljon apua. Suu auki ja liikkeelle (tämä palsta oli hyvä alku!!!). Puhu, puhu, puhu, ja kyllästytä läheisesti tuskallasi. Kyllä se kone kääntyy nousuun kun vain päätät niin. Mutta ota aikaa. Ja rakasta puolisoasi, jos sellainen on. Näytä se hänelle, tue häntä. Tulee muuten korkoineen takaisin :D

Tietokoneissa on apuvälineitä käyttöön, kannattaa muistaa se. Mitä muuta on olemassa tai mitä voisi kehitellä näkönsä menettäneille. Onko olemassa kynää, jonka jäljen voisi tuntea. Onko ristikoita joita voisi tunnustelemalla tehdä ja kirjoittaa. Onko lääketiede edistynyt näön saamisessa takaisin... näköhermot ja itse silmä. Paljon kysymyksiä.

En kyllä tajua miksi tunnet häpeää. Mulla huononi kuulo 3-4 vuoden ikäisenä. Just ku olin oppinu puhumaan. Käytin sen jälkeen kuulolaitteita. -95 lähti toisesta korvasta kokonaan kuulo ja toisesta huononee koko ajan. Nyt on alkanut näkökin restaileen. Taidat vaan luulla, ettei sokeana pysty elämään itsenäistä elämää..
Oletko koskaan tavannut kuurosokeita? Mie olen. Niiden kanssa voi kommunikoida viittomakielellä.. Jos sulla on vielä kuulo tallella niin oleppa kuule onnellinen. Mie olisin mieluummin sokea ku kuuro.

en ole känyt sopeutsvalmenuskursilla

Miten te näkövammaiset pystytte tänne kirjoittelemaan?????

Itse olen 13v, pian 14v ja oikean silmän näkö on -6.5 ja vasemman -6. Saa nähä miten käy! Ja lasit sain n. 11 vuotiaana, tosin siitä lähtien olen piilareita käyttänyt!

Hiljalleen näkönsä menettävän diabeetikon siskona voin sanoa sulle vinkiksi ainakin, että käy nyt vielä kursseilla ja muilla mitä löydät kun voit. Hanki opetusta kepin kanssa kävelyyn sillä saatat tarvita sitä jonakin päivänä. Jos sulla on vanhanaikainen puhelin niin opettele se "ulkoa" ja kaukosäädin ym kanssa. Jo noilla pienillä asioilla sopeutat itseäsi tulevaisuuden varalle.

Jos tämä yhtään auttaa sua, niin minun sisko pärjää aika hyvin vaikka on 90% näkövammainen. Hänellä on jopa kosketusnäyttöpuhelin. Sisko ei taida suostua kävelemään kepin kanssa, sillä sehän viestittää heti muille että hän on erilainen, ja mua harmittaa tuo, koska muut ei liikenteessä tiedä ettei sisko välttämättä näe vastaantulevaa jne. Keppi on oiva merkki muille että osaa olla varovainen.

Vaikka näön heikentyminen haittaakin elämää joillakin osa-alueilla, voin luvata että jos osaat suhtautua logiikalla siihen, elääsi ei kovin paljoa muutu. Joudut pyytämään apua jos käyt apteekissa, kaupassa tai virastoissa missä täytyy jonottaa vuoronumerolla, mutta pystyt varmasti edelleen katselemaan elokuvia, käymään elokuvissa, baarissa kavereiden kanssa kaljalla, kuunnella äänikirjoja ja seurata uutisia ja maailman menoa. Siskoni löysi juuri uuden miehen jonka luokse hän muutti, eikä näkö ole heille mikään este tai hidaste. Joudut vain vaihtamaan prioriteettejasi muihin.

Älä anna itsesi tuntea häpeää, et ole piirun vertaa huonompi ihminen. Moni haluaa varmasti auttaa sinua jos tarvitset apua, älä epäröi pyytää sitä. Auttamisesta tulee hyvä mieli. :)

Äidilläni alkaa olla jo tuo ihan vika vaihe käsillä (kepin käyttöä opetellaan) muttei se näkö mene 100%:sti, äitee näkee kirkkaanpunaisen, sinisen, valkoisen ja mustan, liikkeet näkee ja valot. Kyllä sä totut kun aika kuluu, mutta hermothan siinä menee kun alkaa tuskastuttaa mutten usko että myöskään menetät itsenäisyyttäs, itse kun yleensä liikun yöllä pimeässä niin kaikki muut aistit sulla toimii, tunnet esimerkiksi tavarat jotka on aivan lähellä joten tunnustelulla liikut ihan sujuvasti kotona jne.

Ei se niin vaikeaa ole loppupeleissä, tokihan se ottaa päähän muttet ole ainut. Laitteitahan sulle löytyy vaikka mitä, kässittääkseni sokeille on sellanen lukulaite joka lukeet kirjeet ja sellaset ja ihmiset kohtelee sua aika lailla normaalisti, paitsi että haluavat auttaa enemmän.

Uskokaa nyt ihmeessä, että apuvälineitä on lähes kaikkeen. Joku oli huolissaan ristikoista, netissäkin on ristikoita. Jos on jonkin verran näköä jäljellä niitä voi suurentaa tai sitten käyttää koneäänistä lukuohjelmaa. Aikaa toki menee enemmän. Kirjallisuus, musiikki ovat suuria henkireikiä. Kuuntelen Spotifielta musiikkia, äänilehtiä mm. Hesaria Daisylaitteelta, katson kuvia suurennettuna. Täysin sokeille on äänitulkkausta mm. taidekirjojakin ja näyttelyitä joskus. Itse pystyn katsomaan elokuvia joissa selkeä kontrasti, koska ymmärrän englantia ja näen jonkin verran. Mutta tekstitystäkin saa joihinkin ohjelmiin myös äänitekstinä. Elokuvasta ymmärtää ilman paljoa näkemistäkin, koska ovat yleensä selkeitä ja toistavat paljon. Sokeatkin pelaavat jopa pallopelejä äänivastineiden kanssa. (En ole itse pelannut kuin kerran, joten en osaa selittää tuota. Iiriskeskuksessa osattaisiin selittää. Nämä asiat oppii juuri noilla mainituilla sopeutumisvalmennuskursseilla.) Oma haitta-asteeni on lähes 90 pros ja sain vamman 45-vuotiaana. Kirjoitan tätä suurennettuna tekstinä. Mutta käytän myös paljon lukua, koska silmät jaksavat suurennettua varsin vähän.

Kyllä sen kanssa oppii elämään kun asian ensin hyväksyy. Setäni näkö alkoi heiketä hänen ollessa 20 vuotias. Vielä 40 vuotiaanakin hän näki, mutta hyvin huonosti. Työt hoituivat jonkinlaisella valopöydällä, kirjat kuunneltiin äänikirjoina ja opaskoira oli tukena ja turvana ulkona liikkuessa. Hänellä on myös lapsia ja rakastava vaimo. Vaimonsa ja hyvän ystävänsä(opas, ihminen) kanssa hän on matkustellut paljon, osallistunut kielikursseille ja elänyt elämäänsä täysillä. Ihailen setäni luovuutta keksiä kaikkea uutta ja hauskaa ja uskallusta kokea maailma "uusin silmin".:) Tsemppiä!

Haluan todeta, että tämä aihe on paljon ajankohtaisempi kuin voisi luulla. Se ei koske vain ikäihmisiä, päinvastoin kuin voisi kuvitella;

http://www.hs.fi/kulttuuri/Ozzy Osbournen pojalla diagnosoitiin MS-tauti/a1305575157187

Hei NÄKÖALATON , oletko minkä ikäinen??

olisi kiva vaihtaa sun kanssa sähköpostiosotteet, mielellään tukisin sua ja haluisin olla ystävä :)) vaikutat kuitenkin tosi mukavalta ihmiseltä jotenkin!

ja ainiin, oletko mies tai nainen vai tyttö tai poika?

Mä myönnän, että olisin varmaan niin heikko, että tekisin itsarin... Kuurona vielä menisi just ja just, mutta sokeana ei =(

Älä kuitenkaan sä ole yhtä heikko! Muista, että monet ihmiset varmasti rakastaa sua!

Suosittelen lämpimästi sopeutumisvalmennuskurssia. Itselläni on tuore MS-diagnoosi ja näön kanssa on ongelmia. Tapasin kurssilla samasta sairaudesta kärsiviä ja sain heistä elinikäisiä ystäviä ja tukihenkilöitä. Meillä oli kurssilla mukana terapeutti, joka antoi uusia näkökulmia tulevaisuudessa pärjäämiseen ja sairauden etenemiseen suhtautumiseen. Jos kurssi on sinulle tarjolla, suosittelen lämpimästi!

kiinnostaako ilmanen?

http://ads.guava-affiliate.com/z/6544/CD2485/

No eikös se ole helpompi että hiljalleen katoaa, kuin se että kertarysäyksellä ? Aikaahan on totutella huomattavasti enemmän.