minua on aina jossain määrin kiinnostanut buddhalaisuus. olen huomannut, että minun ei ole tarvinnut erikseen omaksua buddhalaisia periaatteita... esim. kerran keskustelin jehovan todistaja-ystäväni kanssa vihaamisesta. hän sanoi vihaavansa pahoja ihmisiä ja pahuutta, sillä raamatussa käsketään niin tekemään. en ollut ikinä kuullut siitä miten buddhalaiset suhtautuvat vihaan. silti selitin, miksi en vihaa mitään, selitin sen tietämättäni juuri niin kuin buddhalaiset aiheesta ajattelevat! luin sen myöhemmin, ja kieltämättä vähän hämmästyin. toisaalta, tuo ei ollut ensimmäinen kerta kun vastaavaa on tapahtunut. en ole koskaan voinut suhtautua edes eläinten tappamiseen myönteisesti (paitsi että syön toki lihaa), ja tuossa yksi kesä kalastelin ja tapoin ensimmäistä kertaa kalan. jäi hirveän paha maku suuhun moisesta, ja kieltäydyin syömästä tappamaani kalaa, vaikkei se enää sitä paljoa auttanutkaan... ihan totta, tunsin myötätuntoa sitä kohtaan, enkä ole sen jälkeen kalastanut. myöhemmin luin kyseiseta aiheesta, ja niin, hämmästyin taas vähän. (jätän sääskenkin tappamatta, jos se ei ole "välttämätöntä"....:) ja noiden lisäksi jotain pientä vastaavaa on tapahtunut.
no, sitähän sattuu...:)
no, sitähän sattuu...:)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Juuri tuollaiset kokemukset ovat mielestäni rohkaiseva esimerkki siitä, että itse kunkin on mahdollista löytää vastaukset itsestään. Kun alkaa tutustua oppiin, voi huomata että sen ikään kuin tunnistaa itsekseen. Vaikka opin olemassaolosta ei siis sinällään olisi ollut tajuinen, on voinut hiljalleen elää sitä mistä oppi puhuu. Yksinkertaisesti kuuntelemalla avoimesti sisintä itseään (joka ei siis ole se moniääninen minä, jota tavallisesti totutaan kuuntelemaan), voi tunnistaa mitä tapahtuu ja miksi, ja sitä kautta mm. huomata kuin itsestään saapuvansa sellaiseen olemiseen joka tuntuu luonnolliselta.
Rohkaisevaksi koen tämän kaiken siksi, että sama havahtuminen huomaamaan on mahdollista kenelle tahansa. Oppihan ei ole yhtä kuin se mistä se puhuu. Joku voi siis lukea tuhat kirjaa buddhalaisuudesta, mutta olla yhä hämmennyksissä, ellei ole oman olemassaolonsa kautta löytänyt vastauksia itsestään. Kannustaisinkin itse kutakin kääntymään kohti itseään, tunnistaa ja rehellisesti tunnustaa kaiken minkä sieltä löytää, jotta voisi siitä jonakin päivänä sitten päästää irti. : )
Minulle ehkä vaikeinta on ollut tunnustaa sellaisia asioita, jotka ovat varsin epämiellyttäviä eivätkä piirrä kovinkaan imartelevaa kuvaa. Mutta uskoakseni epämiellyttäviksi koettujen asioiden tunnistaminen ja tunnustaminen on oleellista, sillä muuten ne jäävät sikseen ja jatkuvasti haittaavat kehitystä. Oleelliseksi koen myös sen, etten tule ylpeäksi kehityksestäni, joka ei uskoakseni ole mitenkään ainutlaatuista, vaan mitä luonnollisinta, mahdollista jokaisen kokea. Ylpeys vain estäisi kehittymästä edelleen, kun takertuisi kaikkeen siihen mistä on ylpeä.
Mutta tämä tästä. Oli mukava lukea kokemuksestasi, kiitos siitä. Kiehtovia tutkimusmatkoja sinulle, ja kaikille muillekin. : )
Hyvä, hienoa. Samaa olen kokenut itsekin. Sellainenkin on jäänyt mieleen Krishnamurtista lukiessani, että hän tapasi pikkupoikana täysin unohtaa kaiken ja uppoutua jonkun luonnonilmiön tarkkailemiseen. Muistan kuinka pikkupoikana katselin muurahaisia niin kauan, että veljeni tuli hakemaan minut pois. Olin täysin unohtanut ajan ja kaiken muun. Muurahaiset saivat minut unohtamaan kaiken.
Myös Jeesus opetti olemaan vihaamatta ketään.
Hän sanoi:
"Te olette kuulleet sanotuksi: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi'.
Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat, että olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa; sillä hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille." (Matt.5:43-45)
http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1090947897442&search=&rng=0&ref=Matt.5:43-48&ctx=0&submit2=Lue&mod1=FinPR&mod2=&mod3=
ja edelleen:
"Te olette kuulleet sanotuksi: 'Silmä silmästä ja hammas hampaasta'. Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa; vaan jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin" (Matt. 5:38-39)
http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1090948001951&search=&rng=0&ref=Matt. 5:38-42&ctx=0&submit2=Lue&mod1=FinRaam&mod2=&mod3=
"Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. Jos joku sanoo: "Minä rakastan Jumalaa", mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valehtelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, se ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään." (1. Joh. 4:20)
http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?formname=search&formrnd=1090948030359&search=&rng=0&submit1=Hae&ref=1. Joh. 4:19-21&ctx=0&mod1=FinRaam&mod2=&mod3=
>>>>rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat>>>
Siinäpä esimerkkiä noudatettavaksi itse kullekin.
Tarjolla on mahdollisuus yrittää kehittää hyvää tahtoa/kärsivällisyyttä, toivomalla kaikkea hyvää ja parasta mahdollista onnea "vainoajille", sikäli mikäli rukoileminen ei kuulu tapoihin =)
Haastetta kerrakseen. On.
keskittyä ns. vihamieheensä ja lähettää hänelle ajatuksen voimalla paljon rakkautta.Sillä on ihmeellinen vaikutus. Samoin voi toimia tietysti ihan kaikkia kohtaan ja kohta huomaa kuinka ystävällisiä ja rauhallisia ihmiset ovat. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Kauan kauan sitten kun olin vielä ihan nuori, jouduin Helsinngissä odottamaan junaa päivittäin toista tuntia. Kerrankin odottelin siinä rautatieasemalla taasen junaa ja huomasin letkan laitapuolen kulkijoita ja hymyillen katselin heitä. Siinä oli kuin Pekka ja Pätkä ja perävaunu. Kun miehet olivat menneet tuli yllätyksekseni vierelleni samanlainen laitapuolen kulkija liikuttuneena selittämään;" Minulla oli pahat aikeet suhteesi, mutta katsoit niin lämpimästi kavereitani että pyydän anteeksi aikeitani.Sorry, en tee sulle koskaan pahaa." Olin ihan hämmästynyt, ja tuumasin että miksikäs minä heitä pahasti katsoisin. Niin hän vastasi kun niin monet pahasti katsoo, siitä tulee vihaiseksi.
Ei lämmin katse aina noin toimi, mutta silloin toimi, ja olen muistanut sen koko ikäni, ja muistan, ettei minusta, eikä kenestäkään ihmisestä ole toisen tuomariksi.
Minulla oli taas pienenä tapana haudata löytämiäni henkensä heittäneitä hiiriä, päästäisiä ja lintuja meidän talon nurkalle, kukkien kanssa. Minua myös säälitti se kuinka jouduimme tappamaan loukuilla taloon majautuneita hiiriä, ja olisin mieluummin vapauttanut ne elävinä luontoon. Viimeksi taisin haudata 18-vuotiaana erään pesästään tippuneen linnunpoikasen. Se vaan tuntui oikealta. "Seitsemän vuotta Tiibetissä"-leffassa kohtaus jossa elokuvateatteria rakennettaessa kaivettiin ensin kastemadot turvaan sen alta oli minusta todella hieno, eikä niinkään naurettava :) Se ei tietysti ole kovin käytännöllistä, mutta ehkäpä maailma jossa ehdittäisiin pelastamaan matoja olisi parempi kuin tämä kiireen ja ahneuden hallitsema maailma... Kerran taas ajelin pyörällä tiellä kyykäärmeen yli, ja piti kääntyä takaisin katsomaan etten vaan ollut tappanut sitä (varovasti tietysti), mutta se oli ollut kuolleena jo pidempään. En myöskään haluaisi tappaa hyttysiä, paitsi jos ne käyvät sietämättömiksi, tai sisälle eksyviä muita hyönteisiä, ja monta kertaa olen ottanut hyttysenkin jollain lasilla kiinni ja päästänyt ikkunasta ulos :P Toisaalta olen kyllä tappanut kärpäsiä ja joskus kalastellutkin, muistaakseni ilman sen kummempia tunnontuskia. Ja toisaalta olen kyllä sitten joskus säälinyt tuoreina myytyjä kaloja, kun ne ovat vielä osoittaneet elonmerkkejä. Aina ei ole ihminen johdonmukainen. Kaiken huippu lienee se kun kerran lapsena epäröin heitellä leipäkiviä järveen, koska ajattelin ettei niistä varmaan tuntuisi mukavalta siellä pimeässä järvenpohjassa :) Järkeilin kuitenkin etteivät kivet tunne mitään, joten eihän siitä mitään haittaa ole. Tähän liittyen olen myös ihastunut erääseen Jobin kirjaan kohtaan, jossa sanotaan,
Job 5:23 Sillä kedon kivien kanssa sinä olet liitossa, ja metsän pedot elävät rauhassa sinun kanssasi.
Pidän todella ajatuksesta jonkinlaisesta yhteydestä jopa elottomien kivenmurikoiden kanssa, joten siksi kai olen panteisti (hmm, ja opiskelen paleontologiaa?). Ja ettei pidettäisi ihan höperönä (ei kai täällä?), vastapainoksi olen mielestäni myös varsin pragmaattinen, tai ainakin ymmärrän näitä näkökohtia, enkä elä jossain subjektiivisessa haavemaailmassa, vaikka sitäkin puolta todellisuudesta arvostan. Buddhalaisuudessa on paljon asioita jotka tuntuvat hyvin luontevasti tosilta, ja vaikka en olekaan vakuuttunut esim. jälleensyntymän olemassaolosta, paradoksaalinen ajatus samsarasta ilman pysyvää itseä tuntuu itseasiassa juuri paradoksaalisuutensa vuoksi järkevämmältä kuin sieluhypoteesi. Ihmeellistä ja kummallista.
Heikki