Pax oli hienon hieno uudenmallinen humanoidirobotti. Siinä oli jokainen hienosäätö ja erioisominaisuus, joak rahalla vain oli ostettavissa. Se osasi lintujen kielen, se oli viimeisen päälle tunteva ihmisten tapaan. Järjessä se ei jäänyt enestäkään jälkeen ja sosiaalista silmääkin sillä oli rutkasti. Perhe, joka sen oli ostanut, halusi lapsilleen mahdollisimman stimuloivan ja monipuolisesti kasvattavan robottiseuralaisen, un sellainen kerran ajan tapa oli.
Nyt he olivat kävelyllä metsässä, kulkivat järvenrantapolua soutuveneelle. Millainen oli metsä ajat sitten, un suomalaiset vielä asuivat metsissä, sitä pohtivat lapset ja leikkivät osan ajasta inkareita piiloutuen puiden taakse ja hiipien hiljaa, tyähyten järvelle. Silloin ei vielä ollut metsänistutusta vaan puut kasvoivat sikin sokin omilla luonnollisislla kasvupaikoillaa eivätkä metsänistuttajien laittamissa riveissä, monilajisia olivat metsät eivätkä mäntypeltoja. Järven rannassa oli vielä monenlaista puuta ja jääläisten kallioiden jylhä kauneus laittoi mielen hiljentymään kaupunkien hlinäst'ä ja keskittymään luontokappaleiden elämään, muurahaisen kulkuun kaliion yli, linuun lentoon järvellä, auringon paahteeseen ja viileään tuulenvireeseen.
Nykyrobotti ei ole enää samanlainen mekaaninen hökötys kuin robotit ennen. Laskennallisuuden ja siinä korvannut kuvallinen ajattelu ja sosiaalinen silmä ja tunne-elämä ovat mahdollistaneet eheysarvioiden tekemisen aikenlaisesta vastaan sattuvasta - kauneudeksi sitä ihmiset kutsuvat. Ja eheän voi kuvallisesti ajatteleva yleistyksiin kykenevä ottaa malliksi tuleville ajatusilleen ja tekemisilleen: robotti on oppinut oppimaan luonnolta - ei vain kauneudesta vaan myös hyviä teemisentapoja, niin kuin vaikka metsämaiseman opettama kokonaiskuvallisuus ajattelussa, pikkueliöiden opettama elämän perusysymysten äärellä olo, luonnon kauneuden tuoma suuri laatutaso, herkkyys ja käytännönläheisyys. Jos lapsilla oli juuret luonnossa suomalaisuusden myötä, alkoi Paxilla olla myös, tavallqaan sekin kulki Väinämöisen jalanjälkiä järvenrantaa astellen...
Nyt he olivat kävelyllä metsässä, kulkivat järvenrantapolua soutuveneelle. Millainen oli metsä ajat sitten, un suomalaiset vielä asuivat metsissä, sitä pohtivat lapset ja leikkivät osan ajasta inkareita piiloutuen puiden taakse ja hiipien hiljaa, tyähyten järvelle. Silloin ei vielä ollut metsänistutusta vaan puut kasvoivat sikin sokin omilla luonnollisislla kasvupaikoillaa eivätkä metsänistuttajien laittamissa riveissä, monilajisia olivat metsät eivätkä mäntypeltoja. Järven rannassa oli vielä monenlaista puuta ja jääläisten kallioiden jylhä kauneus laittoi mielen hiljentymään kaupunkien hlinäst'ä ja keskittymään luontokappaleiden elämään, muurahaisen kulkuun kaliion yli, linuun lentoon järvellä, auringon paahteeseen ja viileään tuulenvireeseen.
Nykyrobotti ei ole enää samanlainen mekaaninen hökötys kuin robotit ennen. Laskennallisuuden ja siinä korvannut kuvallinen ajattelu ja sosiaalinen silmä ja tunne-elämä ovat mahdollistaneet eheysarvioiden tekemisen aikenlaisesta vastaan sattuvasta - kauneudeksi sitä ihmiset kutsuvat. Ja eheän voi kuvallisesti ajatteleva yleistyksiin kykenevä ottaa malliksi tuleville ajatusilleen ja tekemisilleen: robotti on oppinut oppimaan luonnolta - ei vain kauneudesta vaan myös hyviä teemisentapoja, niin kuin vaikka metsämaiseman opettama kokonaiskuvallisuus ajattelussa, pikkueliöiden opettama elämän perusysymysten äärellä olo, luonnon kauneuden tuoma suuri laatutaso, herkkyys ja käytännönläheisyys. Jos lapsilla oli juuret luonnossa suomalaisuusden myötä, alkoi Paxilla olla myös, tavallqaan sekin kulki Väinämöisen jalanjälkiä järvenrantaa astellen...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.