Muuttaako vakava sairaus ihmisen empaattiseksi?

Vakava sairaus varmasti muttaa ihmistä jotenkin, ehkä noinki kuin kävi sinulle,

toiset tulee äreiksi, kärtysiksi, katkeriksi, tuskaisiksi, kaiken tämän ymmärtää ku sairaalla ihmisellä on paha olla ,
on kipuja ja kaikenlaista pahaa oloa,
omaisilta vaaditaan paljon kärsivällisyyttä ymmärtäväisyyttä,
tietenki joksu omaiset väsyy ja hekin voi muuttua äreiksi,
johtuen väsymyksestä,
ei saarasta ihmisestä, vaan puhtaasti väsymyksestä,
ihminen on rajallinen, jaksaminen rajallista,
kukaan ei ole syyllinen kenenkään pahaan oloon,
vaan elämäntilanne on vai hankala,

Itse olen siinä hartaassa uskossa, että empatian saa synnyinlahjakseen tai ei.
Ymmärrystä voinee omat koettelemukset lisätä, toki toisia ne katkeroittavat.
Omat vakavuudet ovat tehneet minut, luulen, kovemmaksi.
En enää niin sääli itseäni, kuin en muitakaan.
En silti usko olevani katkera, olen saanut niin paljon hyvää, mitä en koskaan olisi osannut uneksiakaan.
Elämä koettelee, opettaa, muttei anna uusia ulottuvuuksia, jos ei niitä ole jo valmiiksi pääkopassa.

Peli on menetetty arkussa. Sitä ennen on elämää. Harva on täydellinen koko elämänsä ajan.
Vähä on useimmille tarpeeksi.

Noup! Kun saimme tiedon agressiivisestä eturauhassyövästä kaverini muuttui joksikin aikaa kuin vihamieliseksi minulle. Ihan kuin olisi minun syyni ollut hänen tautinsa..

Ei kertollut mitään tutkimuksistaan jne. Sainhan minä selville asioita muutenkin, vaan en käsittänyt hänen käytöstään. Oletan et jotain pelkoa jos jäisin yksin ...mustis?

Itse olin seota huolesta, ja kauhistutti mm. palstalaisten välinpitämätön asenne.;/O

Jo ollaan ainakin terveet arvot kaksivuotta saaneet, olkoon niin edelleen.

Tasan ei mene onnen lahjat, minä juoksen vuorostani nyt kokeissa ja toimenpiteissä.

Ilmeisesti sairauteni ei ole / ollut riittävän vakava koska en ole muuttunut empaattisemmaksi enkä kärttyisämmäksi.

En osaa sanoa. Oma osani on ollut hyvä, mutta sairauksia on ollut lähiomaisissa. Mielestäni olen ollut empaattinen koko elämäni ajan. Olen verrannut omaa osaani kehitysvammaisen sisareni osaan. Vanhempana olen verrannut omaa osaani äitini elämään. Kyllä mulla on asiat paljon paremmin, en ole halvaantuneen miehen enkä vammaisen lapsen omaishoitaja. Lisäksi olen terve, mitä hän ei ikäisenäni ollut. En luule, että ihminen sisimmältään muuttuu enää tämän ikäisenä. Jokin sairaus voi tehdä kärttyiseksi.

Pitkä kokemukseni on että kukaan ei sääliä halua ja näkee heti feikin.

Kyky asettua toisen asemaan - silloin kun on kuoleva tai hyvin vakavasti sairastunut läheinen ihminen, on vaikea tilanne. Puhun nyt kevään rankasta kokemuksesta. Veljeni syöpä jonka sairaala-aika kesti vain kolme viikkoa ennen kuolemaa. Vuorottelimme siellä ja olimme paikalla, kun hän kuoli ja se, että itse olen sairas, ei auttanut yhtään, tosin tilanteeseen ei ehtinyt yhtään sopeutua, kivut - muutos joka päivä heikommaksi ym.
Elämänkokemus tietysti tuo ikäänkuin syvyyttä - laajempaa näkemystä. Voi olla totta sanonta, että myötätunto - auttamisenhalu, on ihmisellä tai sitten ei.Toisaalta pelko voi näyttää välinpitämättömyydeltä, se ettei tiedä mitä sanoa tai tehdä, itsesuojelua.

Mielestäni sairastunut ihminen ymmärtää paremmin toisen kivut ja tuskat kuin vähemmän kipuja poteva. Toisinaan ei edes lääkedosetissa olevat tabletit riitä todistamaan lähimmäisille kipujen määrää vaan saattaa olla että ilman lääkkeitä pärjäävä valittelee enemmän ja väittää jopa olevansa kipeämpi kuin vakavasta sairaudesta kärsivä.

Hienoja vastauksia, kuten myös aloittajan pohdinta. Kai tuo reagointi on tapauskohtaista ja kuten aloittaja sanoi, sairaus saa tunteet pintaan, herkistää.

Mitä empatiaan yleensä tulee, olen samaa mieltä kuin toinen kirjoittaja: sen saa synnyinlahjaksi tai sitten ei. Liitän sen yleiseen tunneherkkyyteen.

Aloittaja kuvasi hienosti sairauden aiheuttamaa tilaa. En ole itse vielä sairastunut vakavasti, mutta lähipiirissä on ollut sairautta, paljonkin.
Minusta vakava sairaus vie myös läheiset eräänlaiseen rajattomuuden tilaan,
ei kenenkään maalle, jossa arjen pienet murheet ja eripura nähdään uudessa valossa, merkityksettöminä. Ihmiset voivat myös yhteisen surun alla päästä toisiaan lähelle.
Kiukkureaktiot minäkin näen suojautumisena, voimankeruuna. Kiukku kai sitten suojaa kivulta.
Toivon sinulle, aloittaja, voimia ja luottamusta. Pysy ihmisiä lähellä, annat lahjan myös heille. Vakavan sairauden varjossa kaikki voivat kokea asioita, joita muuten ei ole mahdollista kokea.

Sen muistan, että mieheni sairastuttua vakavasti hän koki asian epäoikeudenmukaisena, miksi juuri minä. Toivuttuaan hän kyllä auttoi samassa tilanteessa olevia, mutta sairastaessaan hän ei muita jaksanutt ajatella. Hänellä oli jopa isetuhoisia ajatuksia.

Ympäristösi kannalta tietysti on mukavaa, jos olet nyt entistä empaattisempi. Kuitenkaan ei pidä yleistää, emmehän me ole samasta muotista edes vakavasti sairaina. Tunnen muutaman vakavasti sairaan, joiden itsekkyys ja oman navan tuijottelu tuntuvat lisääntyvän sitä myöden kuin sairaus etenee. Mikään muu ei kiinnosta kuin minä, minä,minä vaikka kuinka koetaisi vaihtaa edes joskus aihetta. Heidän luonaan käyminen alkaa tuntua työtä. Kehittyminen ei aina ole etenevää.

Ei ole tullut muutoksia vastaan. Empaattiset ovat edelleen empaattisia, itsekkäät itsekkäitä.

Isän muistan hyvin, hoiti äitiä kotona niin kauan kunnes äidin oli pakko jäädä sairaalaan hoitoon, ja kuoli itse parissa viikossa samaan tautiin. Äiti eli tuon päälle vielä muutaman viikon.

Ei todellakaan muuta ainakaan yleisesti, jotkut saattavat muuttua entistä vähemmän empaattisiksi muita kohtaan. Toisten ongelmia ja valituksia voi olla entistä vaikeampi kuunnella, jos alkaa vertailla niitä omaan tilanteeseen kuten moni varmaan tekee.

Olen kuulemma aina ollut ymmärtävä ja empaattinen kuuntelija. Kun oma maailma oli kaatumassa, teki mieli joskus ärähtää ja sanoa, etten jaksa kuunnella turhia rutinoita pikkuasioista. Kerran ärähdin läheiselle kaikesta valittavalle läheiselle sukulaiselle, etten jaksa kuunnella moisia juttuja vaan lopetan puhelun. Hän soitti pian uudestaan ja kysyi voisiko tulla auttamaan minua.

Vakava sairaus voi pysähdyttää ajattelemaan monenlaista ja muuttaa arvomaailmaa paljonkin. Surullista, että moni ikääntyneistä saattaa jäädä nykyisin melko yksin sairautensa kanssa.

muuttaa varmasti,

ihminen dementoituu nopeammin vakavan sairauden kynsissä,,

potilas itse ei huomaa muutosta,

mutta ympäristö sitäki paremmin huomaa negatiiviset muutokset.

Not.

Kerroppas jollekin esson paarissa, että on sitten eturauhasyöpä. Saatkin sitten istua ihan omassa pöydässäsi loppu elämäsi ja kerrankin ihna hyvällä omalla tunnolla haukkua vaikk ääneen muita paarissa olevia, (entisiä) kavereitasi.


Etirauhassyövällä kyllä yhdistävätkin tekijänsä. Kaikki miehet saa sen enneminm tai myöhemmin. Tossa istuin iltaa naapureitten kanssa, reilut puolenkymmentä ukkoa, mä olin ainoa, joka ei ollut sitä vielä sairtastanut. Porukasta muutama oli poissa, nekun makaa haudassa, eturauhassyövän tappamina.

Että se empatia ei niinkuin ole ollenkaan itestä kiinni, se on enenpi ympäristöstä kiinni. Hitto, yks kaveri sai isolla leikkauksella hoidettua syöpämsä. Siinä meni kaikenlaista muutakin sivussa eturauhasen lisäksi. asunto, firma, kai akkakin lähtenyt. Se vaan meisas, että kun sai vakavan sairauden, siihen alettiin kohteleen kuin spitaalista.

Ja vittu, naisten valkovuodoita saanut kuulla koko ikänsä ja tissisyövista kans. Jokaikinen mies maapallolla kuolee, ennemmin tai myöhemmin syöpään, jos mikään muu ei tapa ensin. >:/

Akkain kotkotuksia "vakavat"sairaudetr", ne kuuluu elämään.

=DW=

joo elämä loppuu taatusti vanhana jossain vaiheessa, mitä tuosta sen enempää vouhottaa,
v i tu t t a a vaan niin vietävästi tämä vanhuus,,,

luo ,,,



ei auta,

pahentaa vuaan tilannetta,

toinen ihminen voisi auttaa v i t u t u k s e e n ,, ku se oikein passaisi ja paijaisi, voisi sitten itekki siitä piristyä vastavuoroisesti paijaamaan toista,,,

tietenki,,