Kirja kertoo keski-ikäisestä poliisista Raafael Kaamoksesta joka on aina luistanut töistä kunnes hänen vaimonsa kuolee.
--Raafael Kaamos heräsi kukonlaulun aikaan. Hän oli nähnyt unta, että hänen pomonsa oli yllättäen päästänyt hänet kuukauden palkalliselle, ja Raafael oli ehtinyt lukea kirjastollisen kirjoja.
Itsekseen manaillen hän nousi sänkynsä laidalle ja ihmetteli, miten jotkut olivat luonnostaan aamuvirkkuja. Eilinen pokeri-ilta asemalla oli jälleen venähtänyt myöhään yöhön, eikä Susanne olisi kovin tyytyväinen. Näin jälkeenpäin ajatellen ilta oli vaatinut veronsa, eikä Raafael ollut enää nuori.
Saatuaan itsensä vaivoin jälleen edustuskuntoon, Raafael vaihtoi tohvelit tennissukkiin ja eteni varovaisin askelin kohti keittiötä. Asunto oli kaunis, rintamamiestalo sodanjälkeisiltä vuosilta. Susanne oli rakastunut taloon ensisilmäykseltä, ja Raafaelinkin mielestä sen vanhassa ränsistyneessä viisaudessa piili lupaus salaisuudesta. He olivat sisustaneet talon välimerelliseen tyyliin, naistenlehtien väritön modernismi oli tuntunut Susannesta kolkon pohjoismaalaiselta. Raafael hymähti itsekseen. Aina siitä lähtien, kun hän oli ensimmäistä kertaa kohdannut Susannen, Raafael oli ollut niin päättömän rakastunut tähän, ettei osannut ajatella muuta. Susanne täytti hänen mielestään talon lämmöllä.
Tässä aamussa oli kuitenkin jotain erikoista. Lämpö oli poissa, ja sen sijaan huoneistossa vallitsi painostava hiljaisuus. Raafael lähes hiipi keittiöön, entistä varovaisemmin. Pahaenteinen aavistus hiipi hänen mieleensä, kuten aina ihmisille jotka valmistautuvat kohtaamaan jotain odottamatonta. Hän oli jo lähes varma siitä mitä kohtaisi raottaessaan keittiön ovea, ja hengitti syvään.
Nähdessään Susanne Kaamoksen makaavan liikkumattomana lattialla, Raafaelin maailma romahti.
--Raafael Kaamos heräsi kukonlaulun aikaan. Hän oli nähnyt unta, että hänen pomonsa oli yllättäen päästänyt hänet kuukauden palkalliselle, ja Raafael oli ehtinyt lukea kirjastollisen kirjoja.
Itsekseen manaillen hän nousi sänkynsä laidalle ja ihmetteli, miten jotkut olivat luonnostaan aamuvirkkuja. Eilinen pokeri-ilta asemalla oli jälleen venähtänyt myöhään yöhön, eikä Susanne olisi kovin tyytyväinen. Näin jälkeenpäin ajatellen ilta oli vaatinut veronsa, eikä Raafael ollut enää nuori.
Saatuaan itsensä vaivoin jälleen edustuskuntoon, Raafael vaihtoi tohvelit tennissukkiin ja eteni varovaisin askelin kohti keittiötä. Asunto oli kaunis, rintamamiestalo sodanjälkeisiltä vuosilta. Susanne oli rakastunut taloon ensisilmäykseltä, ja Raafaelinkin mielestä sen vanhassa ränsistyneessä viisaudessa piili lupaus salaisuudesta. He olivat sisustaneet talon välimerelliseen tyyliin, naistenlehtien väritön modernismi oli tuntunut Susannesta kolkon pohjoismaalaiselta. Raafael hymähti itsekseen. Aina siitä lähtien, kun hän oli ensimmäistä kertaa kohdannut Susannen, Raafael oli ollut niin päättömän rakastunut tähän, ettei osannut ajatella muuta. Susanne täytti hänen mielestään talon lämmöllä.
Tässä aamussa oli kuitenkin jotain erikoista. Lämpö oli poissa, ja sen sijaan huoneistossa vallitsi painostava hiljaisuus. Raafael lähes hiipi keittiöön, entistä varovaisemmin. Pahaenteinen aavistus hiipi hänen mieleensä, kuten aina ihmisille jotka valmistautuvat kohtaamaan jotain odottamatonta. Hän oli jo lähes varma siitä mitä kohtaisi raottaessaan keittiön ovea, ja hengitti syvään.
Nähdessään Susanne Kaamoksen makaavan liikkumattomana lattialla, Raafaelin maailma romahti.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minusta alku on hyvä, houkuttelee lukemaan lisää. Tästä on hyvä jatkaa!
Tämä on tietysti vain mielipide, mutta minusta tuntui, että vaimon kuolema tapahtuu liian nopeasti. Lukija ei ehdi edes muodostaa hänestä oikeaa henkilöä ennen kuin tämä onkin jo kuollut.
Riippuu tietysti paljon tarinan tyylistä ja näkökulmasta, miten kannattaa aloittaa. Jos tarinan keskipisteessä on rikoksen ratkaiseminen ja vaimon kuolemaan liittyvä emotionaalinen puoli on sivuseikka, niin tämä alku voi toimiakin.
Toisaalta, koska annat jo tässä pätkässä ymmmärtää, että vaimo oli Raafaelin elämän keskipiste, olettaisin, että haluat myös lukijan käsittävän sen sanoja abstraktimmalla tasolla. Jos lukija tutustuisi Susannen henkilöön hieman kauemmin ennen tämän kuolemaa, myös Raafaelin tuska vaimon menettämisestä koskettaisi lukijaa silloin enemmän.
Tämä on tietysti vain tyylikeino, mutta ajattelin mainita. :)
Tässä ei valitettavasti ole mitään hyvää. Sinänsä idea voi olla hyvä, mutta kukaan ei halua lukea tämmöistä kökköä. voit kuitenkin olla ihan hyvä kirjoittaja, tämä vaan on vakava juttu. Kuolemaa ei voi oikein käsitellä vitsikkäästi.
Alku on minusta liian ylimalkainen, eli siitä ei tule mitään konkreettista tunnetta ja mielikuvaa. Asunnon sisustustyylien kuvaus on ihan turha ja menee vähän liian etäälle naistenlehtimäiseen tyyliin "asunto on sisustettu välimerelliseen tapaan", tulee mieleen Ikean mainos.
Sitten se, että vaimo makaa maassa, suorastaan noloa. Jos pelkää että läheiselle on tapahtunut jotain, tämä ei kuvaa sitä yhtään realistisesti.
Haluan vaan sanoa suoraan vaikutelmiani ja varmaan itsekin tajuat, että ei tämmöisestä voi sanoa mitään. Toisaalta voit saada siitä ihan hyvän kun vähän parannat ja mietit mikä on konkreettista ja realistista.
No tässä tekstissä on kyllä valtava materiaali
arkkienkeli Rafael ja laulu Rafaelin enkeli
tulivat heti lukiessa mieleeni.
Saat hyvän dekkarin, ja nykyisissä dekkareissa tai ainakin niissä kevyissä joita olen viimeaikoina silmäillyt ihan kiinnostuksen vuoksi, on juuri
murha
heti alkusivuilla
ja siitä tarina lähtee venkoilemaan.
Hyvä teksti.
Täysin samaa mieltä scarabaeusin kanssa.
Paljon olen täällä lukenut esille tuotuja tekstejä, mutta nyt kolahti ensimmäisen kerran oikein tosissaan, ja tuli tunne, että tuon tarinan haluan ehdottomasti lukea.
Jatka aloittaja ihmeessä ja kerro sitten jos/kun kirjasi julkaistaan, että tietää hankkia sen. :) Mieli palaa halusta tietää, mitä oli tapahtunut ja mitä tuli tapahtumaan...
Uskokaa jo, että tekstinne eivät ole kirjoja. Menkää käymään kirjastossa niin näette mikä on kirja.
Toinen ja kolmas olivat parhaimpia, eikä neljäskään kauhean huono. Viimeinen kappale oli ylidramaattinen.
Ihan ookoota. Sanon noista pilkuista. Yleensä ja-sanaan ei liitetä pilkkua, ei myöskään lauseenvastiikkeen kanssa tarvita pilkkua. "Nähdessään -- Rafaelin maailma romahti". Muutenkaan monet ´huippu´kirjailijat eivät käytä usein pillkuja edes siellä, missä niitä kieliopin mukaan pitäisi olla. Joten pilkut sinne, mihin ne kirjailijan mielestä sopivat eli jaksottamaan tekstiä. Siinä mielessä pilkulla ja pisteellä on samankaltainen tehtävä, että ne molemmat jaksottavat tekstiä. Pilkut ovat siitä tärkeitä, että ne luovat rytmiä kerrontaan, sellaista rytmiä, millä kirjailija itse haluaa soittaa.
Idea on hyvä ja pidin alusta. Jatka ihmeessä.