Amodini kulki kätensä Pyryn kädessä. He olivat vastanaineita, ensimmäinen yö avioparina takanaan.
-"Mitä jos joku sinun hulluista kavereistasi kysyy hääyöstämme? Minkälaisen valheen kerrot, vai kerrotko mitään?" Amodini halusi tietää.
-"Keksin jonkun hyvän valheen, mutta yritä nyt näyttää vähän rakastuneemmalta, emme halua veljesi huomaavan mitään, emmehän...?" Pyry vastasi vilkuillen samalla valppaasti ympärilleen.
He vaelsivat pitkin Esplanadia, tarkoituksenaan tulla Amodinin veljeä vastaan. Veljen piti olla paikalla eilisissä häissä, mutta huonon sään takia kone ei ollut päässyt lähtemään New Delhistä, missä hän asustaa ja mistä myös Amodini on kotoisin, Intiasta siis. Täten hän oli saapunut Helsinkiin vasta aikaisin tänä aamuna, ja halusi nyt tavata sisarensa ja tämän aviomiehen.
Samassa veli, Mayur, nousi taksista liikennevaloissa. Hän huusi jotain punjabiksi Amodinille ja juoksi parin luokse.
Nyt keskustelua käytiin englanniksi.
-"Terve sisko, tervehdys Pyry, hauska tavata. Mitä teille kuuluu? Minä en ole nukkunut koko yönä, odotin sään selkenemistä kotopuolen lentokentällä 11 tuntia, puoleen yöhön asti! Kun kone vihdoin lähti, eräs mies sai sairaskohtauksen ja oli pakko koukata jonkun espanjalaisen kentän kautta, että mies saatiin sairaalaan. Oli kai allerginen jollekin mausteelle, mitä ruoan mukana koneessa syötiin. Taisi olla muuten suomalainen mies. No, juuri äsken kone sitten laskeutui, hyppäsin taksiin, ja tässä olen!" mies selosti.
Sitten Mayurin takaa kuului äkäinen tööttäys. Taksikuski kurkotti ikkunasta päätään.
-"Meillä on täällä Suomessa tapana maksaa palvelusta!" mies kiukkusi suomeksi viileään sävyyn.
-"Oh, enpä tainnut muistaa maksaa matkasta!" Mayur päivitteli seurueelleen.
Hän meni kiireen vilkaa maksamaan. Taksi kaartoi takaisin autotielle ja häipyi.
Tähän mennessä Amodini ja Pyry olivat vain ehtineet avata suunsa Mayurin lauseiden välissä, kuitenkaan onnistumatta sanomaan mitään. Mayurin tullessa takaisin, hän puhua pulputti matkapuhelimeen. Amodini ja Pyry vain katsoivat ja yrittivät hymyillä ystävällisesti. Puhuessaan Mayur huomasi Pyryn tiiraavan hänen matkapuhelintaan silmä kovana.
-"Anteeksi kovasti, työpuhelu, anteeksi myös Eriksonin puhelimeni, se oli paljon halvempi kuin Nokiat"
-"Ei se mitään."
Pyry ei tiennyt kumpaan anteeksipyyntöön hän vastasi. Hän työskenteli Nokialle ja Eriksonin puhelin jonkun korvalla tuntui hänestä loukkaavalta, mutta hän yritti silti hymyillä sanojensa vakuudeksi.
Kolmikko lähti käppäilemään kohti kauppatoria. Mayurin puheripulilla ei ollut loppua, mutta se ei haitannut Pyryä, hän pysyi mielummin itse vaiti. He lähestyivät liikennevaloja, joissa paloi jalankulkijoille punainen valo. Mayur onneton ei puhuessaan muistanut keskittyä liikenteeseen, astui tielle muiden jäädessä jalkakäytävälle odottamaan vihreitä, ja kuuli jo toisen kerran tänään auton huutavan. Sitten hän ei vähään aikaan kuullutkaan enää mitään, ennen kuin heräsi tajuttomuudesta sairaalan kirkkaiden valojen alla, steriilien lakanoiden välistä.
Lääkäri sopersi hänelle englantia.
-"Herra Thakur, olen kovin pahoillani, mutta meidän oli välttämättä amputoitava vasen jalkanne polven yläpuolelta, sillä se oli niin pahoin ruhjoutunut."
Mayur oli hieman tokkurassa ja hänellä kesti hieman tajuta viesti, mutta kohta hän jo ponnisteli nostaakseen jalkaansa, nähdäkseen oliko asia tosi, osittain myös uteliaisuuttaan. Hän sekopäissään nosti ensin oikean jalkansa ja ehti jo tuntea helpotusta, kunnes tajusi sen olevan väärä raaja. Toden totta, vasen jalka puuttui lähes kokonaan. Hän kyseli siskostaan, mutta Amodini ei ollut paikalla. Kun hän halusi tietää missä, lääkäri kertoi poliisin vieneen hänet miehineen noin tunti sitten.
Mayuria ei päästetty sairaalasta mihinkään, vaikkei se niin helposti häneltä muutenkaan olisi käynyt. Hän pähkäili vain, mihin hänen siskonsa oli voinut sekaantua. Ja tuore aviomiehensä. Hän ei uskonut asian olevan väärinkäsitys, se olisi liian helppo selitys.
Siinä pähkäillessään päätänsä puhki, Mayur ei tullut huomanneeksi huoneeseen livahtanutta ihmistä. Ihminen oli jo aivan Mayurin sängyn päädyssä, kun tämä sen äkkäsi suureen ääneen.
-"Hiljempaa!" kähisi vierailija, vanha nainen. Ilmeisesti suomalainen, päätellen aksentista, jolla tämä väänsi englantia. Nainen jatkoi kähisemistä:
-"Haluatko pois? Haluatko tietää missä siskosi on miehineen? Haluatko tietää mitä he ovat tehneet? Haluatko tietää jotain muuta?"
-"Kuka olette, rouva?"
-"No, sanotaan vaikka, että työskentelen valtiolle..."
-"Jaha. No, jos vain saatte minut ulos kenenkään huomaamatta, tulen kyllä mukaasi. Kaipasinkin jo seuraa, tunnen tarvetta kertoa sukuni historiaa... Ja vähän myös omaa elämäntarinaani."
Samaan aikaan poliisiaseman kuulusteluhuoneessa viiksekäs poliisi hiosti Amodinia.
-"Meillä on syytä epäillä teidän tehneen rikoksen. Uskomme myös miehenne olevan osallinen. Paras vain tunnustaa!" poliisi örisi sikarinsavuharson toiselta puolelta.
-"Teillä ei ole mitään todisteita, minua vastaan, voinhan vaikka lahjoa teidät..." sanoi Amodini kylmän rauhallisesti.
Poliisi kumartui pöydän yli Amodinia kohti, niin että hänen päänsä pullahti tämän näkyville savuharson keskeltä.
-"Tyttö, veljesi on menettänyt jo yhden jalan, hän saattaa vaikka menettää toisenkin, ellet puhu!"
Amodini oli hetken hiljaa, kunnes ryhtyi kertomaan hiljaisella äänellä:
-"Olen asunut Suomessa 12 vuotta. Se on ainoa rikokseni."
-"Mitä tarkoitat...?" kysyi poliisi vähän hämillään, vastakohtana äskeiselle käytökselleen.
-"Suomessa maahanmuuttajia kohdellaan kuin paskaa, maahanmuuttajat eivät saa töitä, eivät arvostusta, eivät oikeuksia..." Amodini puhkesi kyyneliin.
-"Intiaan jäi pieni poikani, jonka sain 13 vuotiaana, eikä hä..."
-"Riittää, ymmärrän, voit poitua."
Samalla hetkellä vanha nainen lykki pyörätuolissa rampaa ulkomaalaista, joka ei lakannut puhumasta edes haukatessaan pehmytjäätelöään. He olivat tulleet syrjäiselle kujalle. Nainen pysäytti pyörätuolin kaivon eteen. He pysyivät jonkun aikaa paikoillaan, kunnes kaivon kansi alkoi nousta, ja sen alta paljastui koppi, joka oli siis hissi. Hissi vei heidät syvälle maan alle.
Samaan aikaan syvällä Helsingin katujen alla, pienessä huoneessa istui mies. Mies kuuli hissin äänet ja arvasi naisen palaavan. Kun huoneen ovi avautui, sisään näkyi tulevan mies pyörätuolissa, mies joka puhui iloisesti englantia:
-"...ja niin vanha nainen sitten kuljetti minua pyörätuolissa pitkinpoikin. Menimme hissillä maan alle salaiseen paikkaan, ja erään oven takaa paljastui mies, joka istui tuolissaan, mutta joka nyt nouseekin ja näyttää tyrmistyneeltä... Siinä oli minun koko elämäntarinani."
****
voi shit kun on pitkä(styttävä). jos jaksan jatkaa myöhemmin, saatan sen tehä... huoooh! kelloki on aika paljon... tai vähän. riippuu mist roikkuu...
-"Mitä jos joku sinun hulluista kavereistasi kysyy hääyöstämme? Minkälaisen valheen kerrot, vai kerrotko mitään?" Amodini halusi tietää.
-"Keksin jonkun hyvän valheen, mutta yritä nyt näyttää vähän rakastuneemmalta, emme halua veljesi huomaavan mitään, emmehän...?" Pyry vastasi vilkuillen samalla valppaasti ympärilleen.
He vaelsivat pitkin Esplanadia, tarkoituksenaan tulla Amodinin veljeä vastaan. Veljen piti olla paikalla eilisissä häissä, mutta huonon sään takia kone ei ollut päässyt lähtemään New Delhistä, missä hän asustaa ja mistä myös Amodini on kotoisin, Intiasta siis. Täten hän oli saapunut Helsinkiin vasta aikaisin tänä aamuna, ja halusi nyt tavata sisarensa ja tämän aviomiehen.
Samassa veli, Mayur, nousi taksista liikennevaloissa. Hän huusi jotain punjabiksi Amodinille ja juoksi parin luokse.
Nyt keskustelua käytiin englanniksi.
-"Terve sisko, tervehdys Pyry, hauska tavata. Mitä teille kuuluu? Minä en ole nukkunut koko yönä, odotin sään selkenemistä kotopuolen lentokentällä 11 tuntia, puoleen yöhön asti! Kun kone vihdoin lähti, eräs mies sai sairaskohtauksen ja oli pakko koukata jonkun espanjalaisen kentän kautta, että mies saatiin sairaalaan. Oli kai allerginen jollekin mausteelle, mitä ruoan mukana koneessa syötiin. Taisi olla muuten suomalainen mies. No, juuri äsken kone sitten laskeutui, hyppäsin taksiin, ja tässä olen!" mies selosti.
Sitten Mayurin takaa kuului äkäinen tööttäys. Taksikuski kurkotti ikkunasta päätään.
-"Meillä on täällä Suomessa tapana maksaa palvelusta!" mies kiukkusi suomeksi viileään sävyyn.
-"Oh, enpä tainnut muistaa maksaa matkasta!" Mayur päivitteli seurueelleen.
Hän meni kiireen vilkaa maksamaan. Taksi kaartoi takaisin autotielle ja häipyi.
Tähän mennessä Amodini ja Pyry olivat vain ehtineet avata suunsa Mayurin lauseiden välissä, kuitenkaan onnistumatta sanomaan mitään. Mayurin tullessa takaisin, hän puhua pulputti matkapuhelimeen. Amodini ja Pyry vain katsoivat ja yrittivät hymyillä ystävällisesti. Puhuessaan Mayur huomasi Pyryn tiiraavan hänen matkapuhelintaan silmä kovana.
-"Anteeksi kovasti, työpuhelu, anteeksi myös Eriksonin puhelimeni, se oli paljon halvempi kuin Nokiat"
-"Ei se mitään."
Pyry ei tiennyt kumpaan anteeksipyyntöön hän vastasi. Hän työskenteli Nokialle ja Eriksonin puhelin jonkun korvalla tuntui hänestä loukkaavalta, mutta hän yritti silti hymyillä sanojensa vakuudeksi.
Kolmikko lähti käppäilemään kohti kauppatoria. Mayurin puheripulilla ei ollut loppua, mutta se ei haitannut Pyryä, hän pysyi mielummin itse vaiti. He lähestyivät liikennevaloja, joissa paloi jalankulkijoille punainen valo. Mayur onneton ei puhuessaan muistanut keskittyä liikenteeseen, astui tielle muiden jäädessä jalkakäytävälle odottamaan vihreitä, ja kuuli jo toisen kerran tänään auton huutavan. Sitten hän ei vähään aikaan kuullutkaan enää mitään, ennen kuin heräsi tajuttomuudesta sairaalan kirkkaiden valojen alla, steriilien lakanoiden välistä.
Lääkäri sopersi hänelle englantia.
-"Herra Thakur, olen kovin pahoillani, mutta meidän oli välttämättä amputoitava vasen jalkanne polven yläpuolelta, sillä se oli niin pahoin ruhjoutunut."
Mayur oli hieman tokkurassa ja hänellä kesti hieman tajuta viesti, mutta kohta hän jo ponnisteli nostaakseen jalkaansa, nähdäkseen oliko asia tosi, osittain myös uteliaisuuttaan. Hän sekopäissään nosti ensin oikean jalkansa ja ehti jo tuntea helpotusta, kunnes tajusi sen olevan väärä raaja. Toden totta, vasen jalka puuttui lähes kokonaan. Hän kyseli siskostaan, mutta Amodini ei ollut paikalla. Kun hän halusi tietää missä, lääkäri kertoi poliisin vieneen hänet miehineen noin tunti sitten.
Mayuria ei päästetty sairaalasta mihinkään, vaikkei se niin helposti häneltä muutenkaan olisi käynyt. Hän pähkäili vain, mihin hänen siskonsa oli voinut sekaantua. Ja tuore aviomiehensä. Hän ei uskonut asian olevan väärinkäsitys, se olisi liian helppo selitys.
Siinä pähkäillessään päätänsä puhki, Mayur ei tullut huomanneeksi huoneeseen livahtanutta ihmistä. Ihminen oli jo aivan Mayurin sängyn päädyssä, kun tämä sen äkkäsi suureen ääneen.
-"Hiljempaa!" kähisi vierailija, vanha nainen. Ilmeisesti suomalainen, päätellen aksentista, jolla tämä väänsi englantia. Nainen jatkoi kähisemistä:
-"Haluatko pois? Haluatko tietää missä siskosi on miehineen? Haluatko tietää mitä he ovat tehneet? Haluatko tietää jotain muuta?"
-"Kuka olette, rouva?"
-"No, sanotaan vaikka, että työskentelen valtiolle..."
-"Jaha. No, jos vain saatte minut ulos kenenkään huomaamatta, tulen kyllä mukaasi. Kaipasinkin jo seuraa, tunnen tarvetta kertoa sukuni historiaa... Ja vähän myös omaa elämäntarinaani."
Samaan aikaan poliisiaseman kuulusteluhuoneessa viiksekäs poliisi hiosti Amodinia.
-"Meillä on syytä epäillä teidän tehneen rikoksen. Uskomme myös miehenne olevan osallinen. Paras vain tunnustaa!" poliisi örisi sikarinsavuharson toiselta puolelta.
-"Teillä ei ole mitään todisteita, minua vastaan, voinhan vaikka lahjoa teidät..." sanoi Amodini kylmän rauhallisesti.
Poliisi kumartui pöydän yli Amodinia kohti, niin että hänen päänsä pullahti tämän näkyville savuharson keskeltä.
-"Tyttö, veljesi on menettänyt jo yhden jalan, hän saattaa vaikka menettää toisenkin, ellet puhu!"
Amodini oli hetken hiljaa, kunnes ryhtyi kertomaan hiljaisella äänellä:
-"Olen asunut Suomessa 12 vuotta. Se on ainoa rikokseni."
-"Mitä tarkoitat...?" kysyi poliisi vähän hämillään, vastakohtana äskeiselle käytökselleen.
-"Suomessa maahanmuuttajia kohdellaan kuin paskaa, maahanmuuttajat eivät saa töitä, eivät arvostusta, eivät oikeuksia..." Amodini puhkesi kyyneliin.
-"Intiaan jäi pieni poikani, jonka sain 13 vuotiaana, eikä hä..."
-"Riittää, ymmärrän, voit poitua."
Samalla hetkellä vanha nainen lykki pyörätuolissa rampaa ulkomaalaista, joka ei lakannut puhumasta edes haukatessaan pehmytjäätelöään. He olivat tulleet syrjäiselle kujalle. Nainen pysäytti pyörätuolin kaivon eteen. He pysyivät jonkun aikaa paikoillaan, kunnes kaivon kansi alkoi nousta, ja sen alta paljastui koppi, joka oli siis hissi. Hissi vei heidät syvälle maan alle.
Samaan aikaan syvällä Helsingin katujen alla, pienessä huoneessa istui mies. Mies kuuli hissin äänet ja arvasi naisen palaavan. Kun huoneen ovi avautui, sisään näkyi tulevan mies pyörätuolissa, mies joka puhui iloisesti englantia:
-"...ja niin vanha nainen sitten kuljetti minua pyörätuolissa pitkinpoikin. Menimme hissillä maan alle salaiseen paikkaan, ja erään oven takaa paljastui mies, joka istui tuolissaan, mutta joka nyt nouseekin ja näyttää tyrmistyneeltä... Siinä oli minun koko elämäntarinani."
****
voi shit kun on pitkä(styttävä). jos jaksan jatkaa myöhemmin, saatan sen tehä... huoooh! kelloki on aika paljon... tai vähän. riippuu mist roikkuu...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tämähän oli häpeämätön David Lynch-Dennis Potter-pastissi.
Oikein miellyttävää tekstiä, tätä luki ilokseen. Paras ominaisuus oli se, että juoni hyppelehti koko ajan eteenpäin. Jatkoa toivotaan ehdottomasti.
"Käppäily" Espalla, ikuinen kännykkäkysymys... hauskaa pohjaväriä. Tuo sikaripoliisi meni vähän överiksi. Juu, kyllä jatkoa tarvitaan.
Ihan reipasta menoahan tämä oli, eikä mitenkään pitkästyttävää. Puhua pälättävä Mayur oli sen verta hauska hahmo, että muut tuppasivat jäämään vähän statisteiksi.
"Kaipasinkin jo seuraa, tunnen tarvetta kertoa sukuni historiaa... Ja vähän myös omaa elämäntarinaani." =D
Ihmettelin, miksi käytät vuorosanoissa sekä lainaismerkkejä että viivaa.