Onko mulla oikeus olla vihainen äitille?

Sinulla ja kaikilla muillakin on oikeus tuntea tunteesi. Se, mitä niiden perusteella tekee, on sitten eri asia. Eli voimme käyttäytyä vastuullisesti, toisia kunnioittaen masentuneena ja vihaisenakin. Erityisesti vanhempien pitäisi osata käsitellä omat tunteensa.

Nuorten täytyy käydä läpi tunteensa vanhempiaan kohtaan, jotta he voivat aikuistua. Ilmeisesti tunnet syyllisyyttä tunteistasi, siksi minusta sun kannattaisi jutella terapeutin kanssa tästä asiasta. Näin voit päästä sovintoon vihan tunteesi kanssa. Keskustleu auttaa sinua myös toimimaan aikuismaisesti äitisi kanssa, vaikka hän ei siihen kykenisikään. Jos et ole saanut olla lapsi, tuntea tunteitasi lapsena niin että aikuinen auttaa käsittelemään niitä (tunnekasvatus), sinun kannattaa opetella tuo taito aikuisena terapiassa. Hyvää jatkoa sinulle.

Kyllä, tottakai. Mutta sen jälkeen pitää käsittää, että äiti(kin) on vain ihminen aivan kuin kaikki muutkin vikoineen ja virheineen. Äiti ei ole mikään jumalolento, jonka tulee olla hyvä, parempi ja paras sen takia, että on äiti. Äjti on vain ihminen, niin kuin kaikki muutkin, ja hänellä on siihen oikeus, kuten kaikilla muillakin. Äiteys on myytti, joka joutaa hevon kuuseen kaikkine idioottimaisine velvoitteineen.

Kiitos kaikille vastauksista! En ole sinäänsä vihainen äitilleni ja ymmärrän ettei äitiys ole mitään ruusuilla tanssimista ja varsinkaan minun äitilleni koska hän oli masentunut koko ajan. Jotenkin ihmeen kaupalla tunnen kyllä syyllisyyttä jopa hänen masennuksestaan, ehkä se johtui minusta, olenhan kuopus, nuorin meidän lapsista ja ehkä hän ei enää jaksanutkaan. Ja joo meitä on vain neljä lasta, eli mistään suurperheestä ei ole kyse. En usko että äiti halusi lapsia saada siksi että voisi omaa entistä elämäänsä jotenkin re-elää tms. Uskon että olin ihan haluttu lapsi. Enemmän haluaisin korjata itseni, että pystyisin tuntemaan ja elämään niinkuin muut. Ei tarvisi enää piilotella tunteita eikä elää negatiivisuuden varjossa. Äitiäni en suoraan sanottuna tarvitse, mutta haluan ehdottomasti hänet elämääni. En vain tiedä miten voisin lähestyä äitiäni, kun ei olla ikinä edes lähemmin tutustuttu, jos joku tajuaa mitä tarkoitan?

Keskustelu näköjään meni yleiselle tasolle, luulisin, että suurin osa tajuaa, että masennus on sairaus niin äideillä kuin tyttärilläkin. Masennus vaikuttaa koko perheeseen eli ehkäpä olet koettanut haistella koko elämäsi äitisi vointia ja omien tunteiden piilottelu ja niiden näyttämisen pelkääminen johtuu siitä. Nykyisin masennusperheen lapset hoidetaan myös aina juuri siitä syystä. että lapsi kokee juuri niin kuin kerrot, että masennus johtuisi hänestä, pelkää äidin reaktioita ja pyrkki olemaan harmiton ja näkymätön. Sinua voisi auttaa oikea tieto, jos pidät lukemisesta, tietokirjoja vanhemman masennuksen vaikutuksesta lapseen löytyy kirjastosta.

Luonteva suhde kaikenlaisiin, myös ns. hankaliin tunteisiin, on hyvinvoinnin tärkeä osatekijä. Kuten ylläolevasta keskustelustakin voisi ehkä kiteyttää, ihmiset, jotka eivät ole selvittäneet suhdettaan lapsuudenperheeseen ja omiin tunteisiinsa, ovat tavallaan omien tunteidensa vankeja ja jatkavat lapsilleen sellaistakin, jota eivät tietoisesti halua.

Yhden asian halauaisin kerota näille kaikille äitiensä vihaajille.
Teidän jokaisen äiti on myös ihminen, jolla on tunteet , sydän ja huoli lapsestaan.

Äidit rakastavat lapsiaan vaikka nämä ovat kuinka ilkeitä ja pahasanaisia, mutta kyllä äitiinkiin sattuu.
Kukaan ei osaa aina valita oikein sanojaan ja äidin pitäisi kuitenkin jollakin tapaa saada teidätkin ymmärtämään oikea ja väärä.
Tämä onkin vaikea asia, kun teidän mielestä sillä ei ole merkitystä.
Äidit haluvat lapsilleen aina vain hyvää, eivät he sanojaan sano teille pahassa mielessä. Muuten miksi pelkäät äitiäsi, ei äiti sitä halua.

Tietysti äiti on tunteva ihminen ja useimmiten haluaa lastensa parasta, mutta se ei tee tyhjäksi lapsen kokemuksia toimimattomassa perheessä, jossa lapset jäävät selviämään yksin. Olen koko elämäni kipuillut aloittajan esittämien asioiden kanssa ja vasta eläkeiän lähestyessä tajunnut, mistä on kysymys. Ymmärrän äitiäni, mutta ymmärrän itseänikin, sitä, miksi pysyin ulkopuolisena, yksinäisenä ja masaetuneenakin ihmistenkin keskellä. Muuten, minäkin pelkäsin åitiäni (en fyysisesti), vaikka hän oli hyvä ihminen. Hän oli viimeinen ihminen, jolle olisin voinut kertoa tuntemuksistani. Tosin ei ollut muitakaan, joille olisin voinut kertoa omia ajtuksiani. Ei äiti varmasti sitä halunnut, mutta perhe nei toiminut ja äidillä oli omat kipeät kokemuksensa. Olenko minä syyllinen?

näkymätönlapsi et sinä ole yhtään syyllinen, eikä äitisikään ole. Se missä olette eläneet ja olleet ei ole antanut eväitä silloinenempään, mutta jos nyt on jo parempi, koeta jutella äitisi kanssa, pyydä häntä mukaan shoppailemaan vaikka ja silloin teille tulle yhteistä tekemistä, vaikka ette sitten ostaisikaan yhtään mitään, hullutelkaa vaikka hattuja kokeilemalla, sitten menette kahvioon kahville.
Uskon teille näin hiljalleen kehittyvän suhteen, jossa voitte puhua jo väheän aremmistakin asioista keskenänne.

Pahan paikan tullen on sitten joku, jonka luokse voit mennä pelkäämättä.
Toivon että löydätte toisenne.

Äitini on kuollut jo hyvin kauan sitten. Vasta vuosia sitten tajusin, miten huonosti perheemme toimi. Viimeisinä vuosinaan äiti olisi varmaan ollut valmis keskustelemaan kaikesta, sillä ilmeisesti hän ymmärsi toimimattomuuden. Ei minulla eikä sisaruksillanikaan ollut sen enempää valmiutta kuin ymmärrystä elämästä yleensä. Turvallista äitiä en voi löytää, mutta nyt voin hyväksyä elämäni. Minulle vain sattui tällainen elämä ja aina elämässä voi olla pahoja asioita. Jokaisessa elämässä on myös hyviä asioita, mutta ne jäävät aina pahojen alle. Alan jotenkin olla sinut elämäni kanssa, mutta edelliset kirjoitukset nostivat lapsuuden kokemukset pintaan. Ymmärrän erittäin hyvin niitä ihmisiä, jotka kamppailevat näiden kysymysten kanssa. Lämpimiä ajatuksia heille!

Vein oman äitini hautaan puolisentoista vuotta sitten, olin pitämässä häntä kädestä loppuun asti ja kerroin että kaikista riidoista huolimatta rakastan häntä koko sydämestäni, ja niin teen vieläkin.

Äiti ei ole mikään jumalolento, hän suuttui minulle ja minä suutuin hänelle. Olin raivoissani kun sain kuulla äidin rakastuneen toiseen mieheen kuin isäni. Huusin ja raivosin ja loppujen lopuksi olin puhumatta hänelle viikkoja. Tottakai on oikeus olla vanhemmilleen vihainen mutta pitää myös kunnioittaa ja arvostaa heitä. Olen 21vuotta ja molemmat vanhempani ovat nukkuneet pois, molempien kanssa oli aikoinaan murrosiässä omat kähinät mutta koskaan en joutunut kyseenalaistamaan sitä etteikö minua olisi rakastettu.

Sinun ei tarvitse alistua kuuntelemaan äitisi negatiivisuutta, vaan voit sanoa että nyt äiti mennään puhumaan jonnekkin näistä asioista, yhdessä. Äitisi varmasti arvostaa sitä.

Mulla oli ihan samanlainen äiti! Aina vihainen ja ihmeellisiä raivokohtauksia, jopa julkisilla paikoilla. Olen aika katkera tuosta eikä huvita olla kauheasti tekemisissä nykyään. Varsinkin kun äiti loukkaantuu nykyäänkin tosi helposti ja loukkaantuessaan hän alkaa aina haukkumaan minua kovasanaisesti. Kyllä vituttaa että tuollainen äiti pitää minulla olla. Isän kanssa on ok välit. Äitini ei koskaan missään joulujuhlissani tai vanhempainilloissa ollut. Joskus ollaan kyllä juteltu ja oltu ihan hyvissä väleissä aina vähän aikaa, mutta meni vähän maku noistakin hetkistä kun hän saattaa jopa vuosien jälkeen muistaa mitä ollaan hyvässä hengessä keskusteltu ja kääntää sen yhtäkkiä mua vastaan ja haukuksi. Ei todellakaan aikuisen toimintaa.

Mutta vaikka en pidä häntä parhaana mahdollisena äitinä niin ei hän paha ihminen ole. Taustalla on masennusta ja vaikea menneisyys. Alkoholiakaan ei juo. Olipa silti helpottavaa kuulla että jollain muullakin on yhtä kamala äiti. Olen jo aikuinen eikä tuosta pitäisi välittää, mutta se ainainen riehuminen väsyttää. Onneksi ei tarvitse olla tekemisissä usein.