Kuka rohkenee myöntää olevansa kateellinen?
Minä omalta kohdaltani ainakin myönnän niin olevan.
Se on paha tauti mutta ei onneksi tapa.
Kateeksi käy muitten ihmisten varallisuus ja osaamisen taidot, m.m:ssa.
Ja sananvalmius, se se vasta ärsyttää.
Olen itse huono vastaamaan, eikä välhdystä tule kuin vasta sitten kun on jo myöhäistä.
Löysin Googlesta erään kateudesta ilmaisevan sanaparren.
Rohkenen sen liittää tähän juttuuni jatkoksi.
Jos emme kadehtisi toisiamme niin paljon aineellisten emmekä henkistenkään saavutusten tähden, vaan koettaisimme vähemmälle jääneinä harjoittaa vaikkapa yksinkertaista hyveellisyyttä etujen korvikkeeksi, saisimme kohta uuden ihmislajim, ja maailma olisi puolta enemmän paratiisi kuin se nyt on. - Maria Jotuni
Minä omalta kohdaltani ainakin myönnän niin olevan.
Se on paha tauti mutta ei onneksi tapa.
Kateeksi käy muitten ihmisten varallisuus ja osaamisen taidot, m.m:ssa.
Ja sananvalmius, se se vasta ärsyttää.
Olen itse huono vastaamaan, eikä välhdystä tule kuin vasta sitten kun on jo myöhäistä.
Löysin Googlesta erään kateudesta ilmaisevan sanaparren.
Rohkenen sen liittää tähän juttuuni jatkoksi.
Jos emme kadehtisi toisiamme niin paljon aineellisten emmekä henkistenkään saavutusten tähden, vaan koettaisimme vähemmälle jääneinä harjoittaa vaikkapa yksinkertaista hyveellisyyttä etujen korvikkeeksi, saisimme kohta uuden ihmislajim, ja maailma olisi puolta enemmän paratiisi kuin se nyt on. - Maria Jotuni
Vastaukset 19
Vanhimmat
Voi Liena, en tunne sua, mutta kateellinen et ainakaan ole. Kateellinen ei myönnä sitä tunnetta edes itselleen.
Kun vaikka kerrot ystävällesi olevasi kateellinen jostakin, et olekaan, vaan yhdessä arvostatte ja olette onnellisia toisistanne ja siitä hyvästä mitä hänellä on.
on myönnettävä olevani kateellinen myös.
En ole kade omaisuuksista, ne ei minua satuta,tulen toimeen ,en tarvitse uutta.
Rahastakaan en oikeastaan ole kade,saisi olla vähän enemmän,ei tarvitsisi aina laskea,riittääkö,mutta toisaalta ei kai sitä ole koskaan liikaa,kenelläkään.
Olen kade toisten luonteenvahvuudesta,osaamisista,rohkeudesta, uhrautuvaisuudesta,kaikesta mitä multa puuttuu,tai minä osaan vain välttävästi.
Tiedän,että lupa minullakin on oppia,mutta joillakin se on jo synnynnäistä.
Olen kade naisille,jotka osaavat tehdä miesten töitä,ja pitävät puolensa tässä kovassa maailmassa.
Ei tälläinen vajaa taitoinen pärjää,eikä kestä julmaa arkea.Siis olen kade ,,kateellinen pioni.
mutta suurinta kateutta olen tuntenut itse sisaruksiani kohtaan, vastaavasti he ovat taas kadehtineet minua. Johtuukohan lapsuudesta, kun kilpailtiin äidin ja isän hyväksynnästä?
Muunlaista kateutta en oikeastaan ole tuntenut,
mutta sisarusten välillä on vieläkin kateutta, vaikka vanhemmat ovat jo kauan sitten nukkuneet pois. Tätä ihmettelen usein, ja koetan kasvattaa itseäni pois siitä, mutta aina se kateus nostaa päätään, en ymmärrä mistä se johtuu?
Kateutta on niin monenlaista,on naapurikateutta,
on sisarkateutta ja voi niin paljon sitä on.
Itse ennen karehdin sitä kun kouluaikana
jollain oli paremmat ja nätimmät kaupasta
ostetut vaatteet.
Meillä kun äiti ompeli itse ja minä olisin halunnut kaupasta ostettuja vaatteita.
Kyllä ne ihan sieviä ja hyvät vaatteet olivat,
mutta kun aina oli ruoho vihdeämpää aidan toisella puolen.
Kateuttakahan poistettiin hajupojan nikit,
jollain oli kaiketi syy siihen.
Eihän tuollaisia juttuja voinut tietenkään
Herättäjäjuhla tervehdykseen osoittaakkaan.
Hyvä kun näin tehtiin,kyllä siitä joskus loppukin tulee kun aikansa ilkeilee.
Nyt sitten minä menin pois itse aiheesta,
anteeksi Liena.
Kateushan on meidän perisyntimme ollut aina,
nytkin minä karedin teitä kun olette niin paljon parempia kirjoittamaan kun minä.
Hyvää jatkoa vain kaikille.
--- Tässä olen nyt tovin miettinyt, mistä ja kenelle olisin kateellinen. Epänormaalia kai, vai järkiparkako ei vain kulje, mutta ei tule mitään mieleen. Hupsun onnellinen lienen. Harmistunut voin olla joistakin sattumuksista, mutta en kadehdi mitään.
Johtuisiko se siitä, että olen ainoa lapsi, eikä näin ollen ole syntynyt mitään kadehdittavaa
alunperinkään. Elin pitkän, antoisan nuoruuden, kun vihdoin avioiduin, sain mitä hain ja siihen oli tyytyminen. Nyt elämäni on tämänlainen ja ihan hyvä näin.
Ihmettelenkin joskus, miten lapsistani on tullut - tosin lievästi - toistensa kadehtijoita, vaikka kuinka yritän olla tasapuolinen kaikessa. Näin varsinkin nuorempi heistä. Eli sisarusten keskeinen kateus lienee melko yleistä.
Kun kuulee sanottavan, että kateus on nimenomaan suomalaisten helmasynti, olen monesti aprikoinut mielessäni, että voiko se näin olla? Kun katselee jenkkien vaikkapa lapsille suunnattuja animaatiofilmejä, niin sieltä paistaa vahingonilo. Kun jollekin käy huonosti, se on hauskaa.
Ajattelen, että vahingonilo on kateuden kääntöpuoli, sama asia kääntäen nähtynä. Yleensähän asioilla on (kuten tiedetään) kaksi puolta.
Nyt Alvari panit pahan.
Mankeloimaan tässä pitäisi jo lähteä, lakanat narulla lienevät jo kuivat, mutta mietityttää tuo sanomasi. Ainahan kaikella on vastapuolensa, mutta mikä on kadehtimisen... ei se minusta ainakaan vahingonilo ole. En tunnustaudu missään tapauksessa vahingoniloiseksi ihmiseksi (ai niin, jos en sitä itse vain huomaa!).
Kademielen vastakohtahan voisi olla joku hyvänsuopuus (!), tyytyväisyys (!). En tiedä. Vai enkö ole jyvällä lainkaan... Mitä mieltä te muut olette asiasta?
uskoisin sinun sanomaasi tuosta että kateuden vastapuoli olisi vahingonilo.
Olemmehan monasti itsekukin ehkä todenneet,kun ensin olemme nähneet vaikka esim. jonkun rakentavan ison talon aivan lähistöllä olevaa huteraa mökkirähjää.
Mutta eipä kestää kauaakaan, kun tulee vielä varakkaampi ja rakentaa oikean linnan tuon ison talon vierustalle, jättäen varjoonsa hienoudellaan koko isoisen talon.
Eikö silloin pieni vahingonilo nosta päätään tuon mökin asukkaan sydämen sopukoista, että ÅHÄ KUTTI.
Aivan niin liena, tuota minä tarkoitin. Siis että onko tuosta vahingonilosta pitkäkään matka kateuteen eli että ne tavallaan ovat saman asian eri puolia? Helena käsitti minun tarkoittavan kateuden vastakohtaa. Sehän ihan totta olisi hyvänsuopuus, kuten Helena fundeerasi.
Minä sitä vaan, että tämäkään kateuden käsite ei välttämättä ole yksiselitteinen juttu.
minäkin tuota vahingoniloa ja kateutta. Kenties meillä ei ole kaikki yhtä hyvin kuin naapurilla, silloin voi kateus iskeä mieleen. Niinhän ei pitäisi olla. Meidän pitäisi vain jaksaa iloita, että naapurilla menee noin hyvin.
Minä taas tunnen vahingoniloa, jos joku oikein rellestää kehua kuinka hyvin hänellä menee ja kenelläkään ei ole niin komeaa taloa, kuin hänellä. Sitten kun tulee joku näkyvä takapakki, ei voi olla muuta kuin vahingoniloinen. Eihän sitä niin saisi olla. Pitäisi vain mennä lohduttamaan, että kyllä se siitä. Vai kuinka ?
Mielestäni ei kuitenkaan välttämättä tarvitsisi ryhtyä ihan iloitsemaan naapurin hyvinvoinnista, mutta hyväksyä tosiasiat, heillä on iso talo, minulla pieni, jokaisella kuitenkin omat murheensa ja ilonsa. Molemmissa taloissa ollaan tyytyväisiä tai sitten ei.
Rellestäjän takapakki saa kyllä tosiaan lievästi vahingoniloiseksi, kieltämättä. Itsekseni hymyilisin, en menisi lohduttamaan, ellei hän sitten olisi jotenkin katuvainen.
PS. Siis järkiintynyt ja aidosti katuvainen.
ole kaikkein puhtainta/parasta iloa?
Niin minä olen ollut huomaavinani, olenkohan väärässä?
tästä vielä. Oikeassa olet, en minä henkilökohtaisesti muista olleeni kateellinen kenellekään. Sehän on aivan luonnollista, että meillä joikaisella omanlaatuisemme elämä. Toiset ovat hirmu rikkaita ja toiset taas ihan tavallisia tallaajia. Eikä se suuri rikkaus tunnu olevan onnellisuuden tae. Sitä ei käy kieltäminen, ettenkö joskus olisi hairahtunut tuohon vahingonilon syntiin. Eihän tässä olla enkeleitä.
Niinhän sanonta kyllä kuuluu.
Oletko ollut huomaavinasi sen itsessäsi vai toisissa?
(Kunhan vain kyselen, kun tuli oltua jalkeilla näinkin myöhään hyvän TV-ohjelman takia, mutta nyt kaikille kauniita unia!)
Väärässä olet mielestäni. Elämässä on niin paljon parempia ilonantajia, eiks vaan!
on toisetkin jos minäkin.
Kyllä niitä muitakin ilon antajia löytyy, ettei tuo vahinkonilo ainoastaan.
Kyllä Helena siinä olet ihan oikeessa , niitä iloja kun kattoo tuolta kaukaa niin mukaviahan ne on.
Joskus kun läheltä joutuu seuraamaan niin onkin jo mietittävä, mitä tässä on meneillään.
Nyt on varmaan minun nukkumaan menon aika.
Muuten terveisia saunasta tulin sieltä just pieni aika sitten. Terv: Lokari.
Jos tiedän jonkun menestyneen kepulikonstein, en voi olla kateellinen hänelle. Olen vihainen, sillä hän käyttänyt hyväkseen muita. Kateellisuuden puolelle menen, jos väitän kaikkien menestyneiden käyttävän kepulikonsteja.
Voin tuumata, että eipä käy kateeksi Bill Clintonia. Toimistoharjoittelija suisti häpeään maailman mahtavimman miehen. Oikeastaan tarkoitan myötätuntoa ja sääliä molempia kohtaan.
Saatan sanoa, että kateeksi käy tuo Michael Schumacher: maailman paras kilpa-auto ja -autoilija yhdessä. Itseasiassa en ole lainkaan kateellinen, vaan en keksi parempaa tapaa osoittaa ihailuani.
Niin että taas tullaan perimmäisten kysymysten äärelle: mitä kaikkea kateus mahtaneekaan sisällään pitää?
"Näin on näreet", kuten sanonta kuuluu.
Eli olen samaa mieltä.
ertellä noita" kateus"sanasta tulevia mielleyhtymiä.
Tuolla aiemmin sanoin että en aineellisesta hyvästä ole kateellinen,mutta tämä luonteen tuoma kateus,sitä on vaikea eritellä.
Kysynkin nyt,esim. kun olen tanssimassa ja vierestä viedään,harmittaa,olen mielestäni yhtä "hemaiseva" kuin tanssin pyörteisiin päässyt,olenko kateellinen,mielestäni olen.
Mitä teen ,olen onnellinen toisen puolesta ja istun,kaukana siitä,ilmeeni tiukkenee ja ilta alkaa olla pilalla.
On todettava kyllä,että saan jonkun pelin tanssiakin,ja siitä nautin.Tanssiminen on kivaa,jos vielä tanssittaja on hyvä.
Toinen esimerkki,porukassa ,joku loistaa kivoilla sanonnoilaan,ja saa naurut porukalta irtoamaan,minä tuskailen,miksi en hoksannut sanoa noin,onko tämä kateutta,vai omaan itseensä pettymystä.
Kirjoitellessani olen huomannut,että ihmiset ajattelevat tosi erilaisesti ja niinpä syntyy erimielisyyttä.Olikohan tässäkään jutussa mitään itua kyselee ,pioni