Ollaan yhteistuumin yritetty lasta tammikuusta asti, kunnes sitten tuli päivä jolloin mies päättikin ettei haluakaan lasta.
Ollaan vuosi oltu naimisissa seurustelun alkuajoista asti ollut selvää miehelle että haluan lapsen, silloin sanonut että joskus.
Mies ei ole tottunut kantamaan vastuuta ja koirakin on liikaa. Ainut lapsi joka lellitty ihan pilalle ei ole ollut lapsilaumaa koskaan ympärillä(tynnyrissä kasvatettu).
Entisen mieheni kanssa olen odottanut kaksospoikia, lasta yritettiin silloinkin tosissaan, kun tulin raskaaksi päätti exä ettei halua enää olla kanssani. Järkevyys syistä asuttiin samankaton alla siihen asti kunnes kaksoset menivät kesken rv 21 4. Traumaattisen kokemuksen jälkeen jäin yksin. Nykyinen mieheni ei siis osaa kuvitella millainen tyhjyys sisälläni on olen äiti ilman lasta ja miten pahalta tuntuu kun rakas vetää maton jalkojen alta. Ympärillä ystävät saavat lapsia ja se aiheuttaa hieman kateutta.
Meillä on kaikki kunnossa on omakotitalo ja molemmilla työt. Pidetään samoista asioista yleensä. Riitoja on kyllä välilä vähän liikaa ja turhamaisuuksista johtuen lähinnä siitä että mies ei puhu vaan tiputtelee pommeja ja minä hermostun aina puhumattomuudesta. Rakastan kuitenkin miestäni enemmän kuin mitään koskaan ja tiedän hänen tunteidensa olevan samat. Vauvantekoa en kauaa voi lykätä ikää on 26 ja keskenmenon takia ei ole yksiselitteistä että syntyy elävää lasta koskaan ja on tuo mieskin jo ikänsä puolesta valmis 35 vuotias kun on. Tuskin mieheni koskaan kasvaa aikuiseksi ja juuri sitä hänessä pidän. Tulipa paljon liirumlaarumia eli asiaan. Pitäisikö vielä katsoa miehen kantaa lapsentekoon, olla ilman lasta vai ottaa ero? Luottamuspula alkaa vaivaamaan kun ei tiedä koska on painostanut mukamas ja koska oikeasti haluaa. Onko muilla samanlaista kokemusta?
Ollaan vuosi oltu naimisissa seurustelun alkuajoista asti ollut selvää miehelle että haluan lapsen, silloin sanonut että joskus.
Mies ei ole tottunut kantamaan vastuuta ja koirakin on liikaa. Ainut lapsi joka lellitty ihan pilalle ei ole ollut lapsilaumaa koskaan ympärillä(tynnyrissä kasvatettu).
Entisen mieheni kanssa olen odottanut kaksospoikia, lasta yritettiin silloinkin tosissaan, kun tulin raskaaksi päätti exä ettei halua enää olla kanssani. Järkevyys syistä asuttiin samankaton alla siihen asti kunnes kaksoset menivät kesken rv 21 4. Traumaattisen kokemuksen jälkeen jäin yksin. Nykyinen mieheni ei siis osaa kuvitella millainen tyhjyys sisälläni on olen äiti ilman lasta ja miten pahalta tuntuu kun rakas vetää maton jalkojen alta. Ympärillä ystävät saavat lapsia ja se aiheuttaa hieman kateutta.
Meillä on kaikki kunnossa on omakotitalo ja molemmilla työt. Pidetään samoista asioista yleensä. Riitoja on kyllä välilä vähän liikaa ja turhamaisuuksista johtuen lähinnä siitä että mies ei puhu vaan tiputtelee pommeja ja minä hermostun aina puhumattomuudesta. Rakastan kuitenkin miestäni enemmän kuin mitään koskaan ja tiedän hänen tunteidensa olevan samat. Vauvantekoa en kauaa voi lykätä ikää on 26 ja keskenmenon takia ei ole yksiselitteistä että syntyy elävää lasta koskaan ja on tuo mieskin jo ikänsä puolesta valmis 35 vuotias kun on. Tuskin mieheni koskaan kasvaa aikuiseksi ja juuri sitä hänessä pidän. Tulipa paljon liirumlaarumia eli asiaan. Pitäisikö vielä katsoa miehen kantaa lapsentekoon, olla ilman lasta vai ottaa ero? Luottamuspula alkaa vaivaamaan kun ei tiedä koska on painostanut mukamas ja koska oikeasti haluaa. Onko muilla samanlaista kokemusta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hmmm...olet 26v ja kiirettä muka pitää? Sinullahan on 10 vuotta aikaa ainakin.
Kauanko olette olleet yhdesä? Miksi ihmeessä menitte naimisiin jne. kun ilmankin pärjää?
Ikävä juttu tuo keskenmeno asia:(
26vuotta ei ole paljon mutta haluaisin elää vielä miehen kanssa kahdestaankin joskus, enkä siksi halua odottaa lapsen saantia kauan.Yli 30 vuotiaalla älkää hedelmällisyys laskea aika hurjaa vauhtia. Ja toisaalta lapsia ei tehdä vaan saadaan mistäs sitä tietää kauanko pitää yrittää ennen kuin tärppää tai ennenkuin onnistuu loppuun asti.
Runsaan kolme vuotta eikä sekään ole pitkä aika, naimisiin mentiin kun se tuntui hyvältä ja haluttiin vanheta yhdessä. Itse olen siihen asti kunnes mieheni tapasin ollut sitä mieltä etten tule koskaan menemään naimisiin, mutta kummasti mieli muuttui.