Yksin koulussa?

Millä tavalla sä sitten olet erilainen ja tunnet olevasi väärässä seurassa? Oletko sä se Metallica tai Slayer paita päällä kuljeskeleva otus ja ne muut ovat näitä hoppari ja tekno pelle otuksia?

Olen pukeutumistyyliltäni ihan tavallinen. Eli eroan muista vain luonteeni vuoksi ja sen, että en ole kiinnostunut samoista asioista. Vähän vaikeaa tätä on selittää :)

Arvostan ja ihailen suuresti niitä ihmisiä, jotka pukeutuvat erilailla kuin muut. Ehkä mäkin toisaalta viihtyisin paremmin juuri vähän erikoisemmassa seurassa sillä en ole kuitenkaan mikään massateini.

Itse olin koulussa ja nuorena melko ykinäinen, mutta aikuisena on sitten ollut riittävästi sosiaalisia kontakteja ja ystäviä.

Sain ystäviä suomi24 ystävyyspalstan kautta, otettiin yhteyttä, pidettiin miitti.

Olin koko lukion yksin, varmaan kouluni pahin luuseri, ja kyllä sen tavallaan kaikki tiesi (tosin olin niin vakavasti masentunut, että saattoi olla omaa harhakuvitelmaa). Mulla ei ollut myöskään minkäänlaista sosiaalista elämää... eikä kyllä ole vieläkään :d

Ne olivat kyllä elämäni kolme helvetillisintä vuotta. Oli siinä tosin se plussa että henkinen kestävyys kasvoi aika rutkasti. Ei voi vajota enää pohjalle kun siellä on oltu jo - eli en usko että elämässäni voi tapahtua mitään mikä olisi edes verrattavissa lukiovuosiini.

Mitähän sä meinasit lukion jälkeen? Ku ei noi opiskelut oikeen tohon voi loppua... et oo valmistunu mihinkään ammattiin.

Joo yksinäinen olin silloin, paskaa porukaa paskaa porukaa, kotikoulutan lapseni jos joskus päätän niitä hankkia

Kävin itsekin lukion yksin, siitä on tosin jo aikaa. Olin yksinäinen tyttö, mutta yksinäisiä poikia oli luokassani muutama. Kävi sitten niin, että ryhmätyöt tehtiin tällä yksinäisten ryhmällä. Hyvin meni, kun jokainen teki oman osuutensa muilta kysymättä ja esitykset olivat mitä sattui. Oli opettajilla ainakin hauskaa, meillä ei...

En tiedä, mistä yksinäisyyteni tuolloin johtui. Muut tytöt olivat ok, mutta omissa kuppikunnissaan. En halunnut roikkujaksi, vaan olin mieluummin yksin. Loppuaikoina pinnasin koulusta paljon, mutta silti selvitin lukion kunnialla.

Löysin miehen, perustin perheen ja ammattiopinnot aloitin vasta kolmekymppisenä. Hyvin olen ehtinyt työelämän helvettiin mukaan! Sama kuppikuntasysteemi jatkuu työpaikoilla, joita olen kiitettävästi kierrellyt. Johtuneeko lukion itsenäisyydestä, mutta en ole liittynyt mihinkään selän takana haukkujien kerhoon. Työpaikoilla pärjää omana itsenään! Varsinkin miesvaltaisilla työpaikoilla on rehti henki ja parempi työilmapiiri kuin naisvaltaisilla.

Ehkä henkinen vahvuus on yksinäisen ihmisen palkkio. Periksi ei anneta, tapahtui mitä tahansa ja koska ei ole riippyvainen muiden mielipiteistä, saa vapaasti tehdä mitä haluaa. Tsemppiä jatkoon!

Kiitos kaikille viesteistä! Kyllä se tästä menee päivä kerrallaan. Nyt odotan vaan innolla sitä, että saan lukion päätökseen ja voin muuttaa muualle ja aloittaa alusta. Tiedän sen, että vielä täytyy opiskella ja niin meinaan tehdäkin. Nyt olen vaan niin kyllästynyt näihin samoihin naamoihin.

Onko vielä muita kohtalon tovereita?

Minä olin lukioaikani aikana aika yksinäinen myös. Kyllähän sitä yleensä yritti roikkua muiden mukana jotenkin, mutta loppujen lopuksi olin aina hiljaa enkä tuntunut kuuluvani muiden mukaan. Kuppikuntiakin tietty oli jo ihan alusta asti, ja kun niiden keskelle yksin ja muutenkin ujona ja perushuonolla itseluottamuksella varustettuna alun alkaen pelmahti, niin mikäpä sitten siinä... Ei lukiosta kuitenkaan mitenkään ahdistavia muistoja jäänyt, ainakaan paljoa, jos nyt ei niin hyviäkään.

Armeijasta kotiuduin joku aika sitten. Absurdia touhua. Siellä oppi kuitenkin ymmärtämään sen verran, että minustakin voidaan välittää ihan omana itsenäni, eikä ole häpeä vaikkapa avata suutaan ja kertoa omia juttujaan jotka hukkuvat muiden puheen alle eivätkä edes kiinnosta ketään. Vaikka ihmiset ovatkin erilaisia, eivät välttämättä edes millään lailla samanhenkisiä, niin silti voi olla hauskaa kuunnella muiden juttuja ja osallistua sen verran kuin itse viitsii tai uskaltaa. Kyllä kai kaikki ihmiset ovat ihan mukavia, omilla tavoillaan jokainen.

Opiskelut alkaa pian. Siinäpä haastetta, sekin, että miten sitä tutustuu taas kerran uusiin ihmisiin.

Luulenpa että yksinäisyyden tunne ei koskaan kokonaan lähde pois, vaikka kavereita olisi vaikka kuinka ja miten. Vähän kai niin kuin aloittajakin sanoi, ettei ole samoista asioista kiinnostunut kuin muut tai vastaavaa.

Onkos vielä joku jolla on tai on ollut sama tilanne?

Tää on kyl rankkaa ku joutuu olla yksin kaikki välitunnit yms
En oo ujo tai mitää mut tuntuu jäävän aina ulkopuoliseks kaikesta...
En myöskää tee mitää vapaa ajal ku kukaa ei haluu tehä mitää tai ne on muitten kans
Tiiän etten oo ainoo tämmöseten kaa vai?

Et todellakaan oo mul on kans tavallaan sellai tilanne mut mul on sentäs yks kaveri koulus mut se ei oo melkee ikinä koulus et se on ehkä kerran viikos eikä se ees oo koskaan koko päivää