Sijoitus lapsen parhaana

Niinpä, hatkareissulta vapaaehtoisesti palannut haetaan poliisipartion toimesta suljettuun lastensuojelulaitokseen ja siitä alta vuorokauden sijoitus toiselle paikkakunnalle sadan kilometrin päähän. Shokkihoitoa, mutta auttaako muuten teini-iän angsteihin, enpä usko.

Olet täysin oikeasssa, oikeastaan tuohon ei ole mitään lisättävää.

Kysymyshän oli, että millä syyllä koti voisi olla parempi kuin laitos, ei siihen mitään seikkaperäistä tapausselostusta tarvita.

lastensuojelun suoss kirjoitti:

Olet täysin oikeasssa, oikeastaan tuohon ei ole mitään lisättävää.

Kysymyshän oli, että millä syyllä koti voisi olla parempi kuin laitos, ei siihen mitään seikkaperäistä tapausselostusta tarvita.

Lue lisää

Suomi rikkoo ihmisoikeuksia ja kiusaa kansalaisia. Ei ole lottovoitto syntyä tänne. Piste.

Lapset karkailevat joskus kotoa uhman, seikkailunhalun ja jännityksen hakemisen takia. Joskus voi laitoksesta karkaamisenkin taustalla olla sama syy, mutta turhan usein ei. Monesti sijaishuollosta karkaamisen takana on lapsen mitätöintiä, yksin jäämistä, julman autoritääristä kasvatusasennetta, usein paljon pahempaakin kaltoinkohtelua.

"..poliisipartion toimesta suljettuun lastensuojelulaitokseen ja siitä alta vuorokauden sijoitus toiselle paikkakunnalle sadan kilometrin päähän. Shokkihoitoa, mutta auttaako muuten teini-iän angsteihin, enpä usko."

Ei auta. Angstit kuuluvat teinien elämään, joillakin enemmän, joillain vähemmän, riippuu temperamentista. Se on normaalia tuossa iässä ja sitä on ollut niin kauan kuin ihmiskuntaakin, mutta ikinä ennen siitä ei ole teinejä rangaistu, ennen kuin nyt suomalaisessa lastensuojelussa.

Karkaaminen huonosta sijaispaikasta ei ole rikos, hyväksyttävää se ei tietysti ole, koska se vaarantaa lasta. Mutta viranomaiset suhtautuvat siihen pelkkänä rikoksena ja lasta kohdellaan kuin rangaistusvankia siirtämällä hänet entistä tiukempaan rangaistuslaitokseen. Nähdään vain "rikos", eikä syitä, jotka sen taustalla ovat.

voi ei! kirjoitti:

Lapset karkailevat joskus kotoa uhman, seikkailunhalun ja jännityksen hakemisen takia. Joskus voi laitoksesta karkaamisenkin taustalla olla sama syy, mutta turhan usein ei. Monesti sijaishuollosta karkaamisen takana on lapsen mitätöintiä, yksin jäämistä, julman autoritääristä kasvatusasennetta, usein paljon pahempaakin kaltoinkohtelua.

"..poliisipartion toimesta suljettuun lastensuojelulaitokseen ja siitä alta vuorokauden sijoitus toiselle paikkakunnalle sadan kilometrin päähän. Shokkihoitoa, mutta auttaako muuten teini-iän angsteihin, enpä usko."

Ei auta. Angstit kuuluvat teinien elämään, joillakin enemmän, joillain vähemmän, riippuu temperamentista. Se on normaalia tuossa iässä ja sitä on ollut niin kauan kuin ihmiskuntaakin, mutta ikinä ennen siitä ei ole teinejä rangaistu, ennen kuin nyt suomalaisessa lastensuojelussa.

Karkaaminen huonosta sijaispaikasta ei ole rikos, hyväksyttävää se ei tietysti ole, koska se vaarantaa lasta. Mutta viranomaiset suhtautuvat siihen pelkkänä rikoksena ja lasta kohdellaan kuin rangaistusvankia siirtämällä hänet entistä tiukempaan rangaistuslaitokseen. Nähdään vain "rikos", eikä syitä, jotka sen taustalla ovat.

Lue lisää

Hatkaaminen on poliiseillekin äärimmäisen tuttu ja turhauttava ilmiö. Liian moni hätääntynyt vanhempi luulee, että huostaanottoon suostumalla saadaan enemmin keinoja lapsen tavoittamiseksi. Oikeaastaan se on päinvastoin:poliisien mielestä hatkaaminen kuuluu huostaanotetun "rooliin", eikä herätä epäilystä, että lapsi olisi mitenkään erityisen vaarassa tai hunningolla.

Rangaistusvanki sentään saa oikeudenkäynnin, jossa lakiin perehtyneet henkilöt päättävät asiasta. Epäilty saa puolustusasianajajan, epäiltyä kuunnellaan, hän saa lausua oman lausumansa.
Sosiaalitoimen taholta "suojeltu" lapsi on täysin mielivallan armoilla. Säännöt muuttuu silmänräpäyksessä, lisää vedetään hihasta, ja aina, aina voidaan sanoa, että on toimittu lapsen parhaaksi. Mitä se sijoitettu lapsi kaukana vanhemmistaan ja perheestään pystyy todistamaan omasta puolestaan? Ei mitään, ainoastaan epäonnistumiset noteerataan, aina voi vetäistä pitkän punaisen miinusmerkin seurantalistaan.

Jos olisin tiennyt miten nuortani tämä Suomi räväkkää olisin jättänyt tekemättä hänet tänne.

Ei tuntematon paikka ja tuntemattomat ihmiset ole turvallinen paikka.

Ei minullakaan olisi mitään vastaannakuttamista, jos lapsi ei viestisi pahaaoloaan tai siis, jos hänellä ei olisi pahaolla, jos ei itkisi vaisuna. Jos itse en valvoisi öitä miettien, miten tämä suojelu- asia vielä kääntyykään.

Jos tietäisin, että laitos on kotiamme turvallisempi ja parempi paikka kasvaa, antaisin loputkin lapsista huostaan; tokihan heistä jokainen ansaitsee pätevimmän mahdollisen kasvatuksen ja parhaan mahdollisen kasvupohjan elämälleen. TOKI!! Mutta kun tiedän, että yksi jää vaille sitä, mitä toisille on antaa, jää ilman sitä mitä minulla olisi hänelle antaa. Ilman sitä, mitä hän tarvitsee.

Ei voi ymmärtää. Ei mitenkään.

lastensuojelun suoss kirjoitti:

Ei minullakaan olisi mitään vastaannakuttamista, jos lapsi ei viestisi pahaaoloaan tai siis, jos hänellä ei olisi pahaolla, jos ei itkisi vaisuna. Jos itse en valvoisi öitä miettien, miten tämä suojelu- asia vielä kääntyykään.

Jos tietäisin, että laitos on kotiamme turvallisempi ja parempi paikka kasvaa, antaisin loputkin lapsista huostaan; tokihan heistä jokainen ansaitsee pätevimmän mahdollisen kasvatuksen ja parhaan mahdollisen kasvupohjan elämälleen. TOKI!! Mutta kun tiedän, että yksi jää vaille sitä, mitä toisille on antaa, jää ilman sitä mitä minulla olisi hänelle antaa. Ilman sitä, mitä hän tarvitsee.

Ei voi ymmärtää. Ei mitenkään.

Lue lisää

Vielä tuosta itkusta. Varmasti on huono juttu, jos elämä on yhtä itkua, mutta jos ei kykene itkemään on se vielä pahampaa. Minulla on ollut elämässäni vaihe, jolloin en osannut itkeä lainkaan ja jälkeenpäin ymmärsin, että se se vasta paha juttu oli.

Mutta varmasti on myös ala-arvoisia laitoksia ja sijaishuoltopaikkoja, jotka aiheuttavat monille turhaa itkua ja kärsimystä.

Niin ne hakkaa ja raiskaa nuoria siellä laitoksissa.

Kerron tämän vain siksi, että kyllä lapsen pahaan oloon aina syyt löytyvät. Ei ylenmääräinen itkeminen ja jatkuva paha olo ole kenelläkään normaalia! Ja muistutan alun lyhyestä jaksosta, jolloin ehti jo näyttää sille, että lapsi sopeutuu.

Mitä huonompi paikka on kyseessä lapset leimataan väärin. Esim. Loikalan kartano jonka omistaja leimasi jo vuosia ennen eduskunnan oikeusasiamiehen asioihin puuttumista laitosnuoret näin tv-ohjelmassa: "Meille lähetetty lapsiaines on hyvin valehteluun taipuvaista." Niin meillekin omahoitaja leimasi lapsen valehtelijan väärällä leimalla jo siinä vaiheessa kun ei ollut vielä kertaakaan lyönyt lasta. Hän tunsi itsensä, sekä laitoksen toimintatavat.

Kehotankin vanhempia kiinnittämään huomiota kaikkiin tällaisiin viitteisiin, jos lapsesta väitetään jotain sellaista, mikä oudoksuttaa teitä ja tiedätte, että oma lapsenne ei sellaista tekisi, oli se mitä tahansa. Tietysti etenkin teinit tekevät joskus porukassa sellaista, mikä yllättää vanhemmatkin, mutta tässä ei ole kyse porukan mukana tekemisestä, vaan esim. hoitajan ja lapsen välisistä tapahtumista.

Tai siitä, saako lapsi riittävästi sijaishuollossa henkistä tukea, sen pystyy arvioimaan vain oma vanhempi, joka varmasti tuntee lapsensa kaikkein parhaiten. Ja tuskin kukaan järkevä vanhempi muodostaa kokonaiskäsitystä muutaman lapselta kuullun valituksen perusteella - kyllä lapset valittaakin osaavat - se muodostuu lukemattomista keskusteluista ja siitä, että saa tilaisuuden tarkailla lapsen yleistä vointia.

Voi myös arvioida, onko hoitajien puheissa selittelyn makua.
Ovatko lapsen ja hoitajien kuvaukset jatkuvassa ristiriidassa keskenään?
Nukkuuko lapsi sijaishuollossa yhtä hyvin kuin kotona?
Joskus nähty painajaisuni on normaalia, mutta jatkuvat painajaisunet on merkki liiallisesta stressistä ja ahdistuksesta.
Tapahtuuko lapsen painossa muutoksia? Lihomista/laihtumista?
Pysyykö ruokahalu kokolailla samanlaisena?
Pysyykö koulumenestys samanlaisena kuin ennen?

Kehotankin vanhempia kirjoitti:

Kerron tämän vain siksi, että kyllä lapsen pahaan oloon aina syyt löytyvät. Ei ylenmääräinen itkeminen ja jatkuva paha olo ole kenelläkään normaalia! Ja muistutan alun lyhyestä jaksosta, jolloin ehti jo näyttää sille, että lapsi sopeutuu.

Mitä huonompi paikka on kyseessä lapset leimataan väärin. Esim. Loikalan kartano jonka omistaja leimasi jo vuosia ennen eduskunnan oikeusasiamiehen asioihin puuttumista laitosnuoret näin tv-ohjelmassa: "Meille lähetetty lapsiaines on hyvin valehteluun taipuvaista." Niin meillekin omahoitaja leimasi lapsen valehtelijan väärällä leimalla jo siinä vaiheessa kun ei ollut vielä kertaakaan lyönyt lasta. Hän tunsi itsensä, sekä laitoksen toimintatavat.

Kehotankin vanhempia kiinnittämään huomiota kaikkiin tällaisiin viitteisiin, jos lapsesta väitetään jotain sellaista, mikä oudoksuttaa teitä ja tiedätte, että oma lapsenne ei sellaista tekisi, oli se mitä tahansa. Tietysti etenkin teinit tekevät joskus porukassa sellaista, mikä yllättää vanhemmatkin, mutta tässä ei ole kyse porukan mukana tekemisestä, vaan esim. hoitajan ja lapsen välisistä tapahtumista.

Tai siitä, saako lapsi riittävästi sijaishuollossa henkistä tukea, sen pystyy arvioimaan vain oma vanhempi, joka varmasti tuntee lapsensa kaikkein parhaiten. Ja tuskin kukaan järkevä vanhempi muodostaa kokonaiskäsitystä muutaman lapselta kuullun valituksen perusteella - kyllä lapset valittaakin osaavat - se muodostuu lukemattomista keskusteluista ja siitä, että saa tilaisuuden tarkailla lapsen yleistä vointia.

Voi myös arvioida, onko hoitajien puheissa selittelyn makua.
Ovatko lapsen ja hoitajien kuvaukset jatkuvassa ristiriidassa keskenään?
Nukkuuko lapsi sijaishuollossa yhtä hyvin kuin kotona?
Joskus nähty painajaisuni on normaalia, mutta jatkuvat painajaisunet on merkki liiallisesta stressistä ja ahdistuksesta.
Tapahtuuko lapsen painossa muutoksia? Lihomista/laihtumista?
Pysyykö ruokahalu kokolailla samanlaisena?
Pysyykö koulumenestys samanlaisena kuin ennen?

Lue lisää

Mutta ongelma on siinä, että vaikka vanhempi on jo täysin vakuuttunut siitä, että lapsen olisi parempi olla kotona, niin miten todistat sen viranomaisille?

Jo pelkästään kaikkien huostaanottojen dilemma on se, miten todistaa ilman lasta, että lapsen on kotona hyvä olla.

Ja oikeastaan jo ennen tuota tulevat ne huostaanotot, että vaikka ei ole kyse lain tarkoittamasta tapaamisrajoituksesta, niin vanhemmat saavat tavata lasta vain muutaman tunnin kuukaudessa. Se ei välttämättä riitä vanhemmille riitävän kattavien huomioiden tekoon ehkä viranomaisten silmissä. Jatkokysymyksenä voi esittää, että riittääkö se sitten ihmissuhteen ylläpitoon, jos on kyse pienestä lapsesta.

Minä sain tavata lasta kerran viikossa ja sossujen myötävaikutuksella lapsi sai olla kaikki viikonloput kotona. Tämä on harvinaisempaa, mutta ainakin oli mahdollista paljon keskustella lapsen kanssa ja seurata hänen vointiaan. Ja lopulta vointi oli niin huono, että ei siihen seurantaa tarvittu, sossu uskoi sen kertanäkemisellä. Tai siis sossulle peloteltu lapsi ei uskaltanut puhua, hän oli vieraampi lapselle, mutta lapsi puhui mukana olleelle perhetyöntekijälle, kun sossu poistui huoneesta.

Mutta miten saat sossut uskomaan, että lapsen olisi parempi olla kotona, jos tilanne ei ole niin selkeä kuten meillä, vaan lapsi vain itkee apaattisena? Hyvä suhde sosiaalityöntekijöihin olisi tuossa tilanteessa kullanarvoista, mutta entä jos sossut ovat vähän sieltä ammattikunnan kehnommasta ääripäästä, eikä vanhempi ole onnistunut hyvän suhteen luomisessa yrityksistään huolimatta? Kyllä sellaistakin on, vaikka julkisuudessa on joskus annettu muuta ymmärtää.

Miten todistat? kirjoitti:

Mutta ongelma on siinä, että vaikka vanhempi on jo täysin vakuuttunut siitä, että lapsen olisi parempi olla kotona, niin miten todistat sen viranomaisille?

Jo pelkästään kaikkien huostaanottojen dilemma on se, miten todistaa ilman lasta, että lapsen on kotona hyvä olla.

Ja oikeastaan jo ennen tuota tulevat ne huostaanotot, että vaikka ei ole kyse lain tarkoittamasta tapaamisrajoituksesta, niin vanhemmat saavat tavata lasta vain muutaman tunnin kuukaudessa. Se ei välttämättä riitä vanhemmille riitävän kattavien huomioiden tekoon ehkä viranomaisten silmissä. Jatkokysymyksenä voi esittää, että riittääkö se sitten ihmissuhteen ylläpitoon, jos on kyse pienestä lapsesta.

Minä sain tavata lasta kerran viikossa ja sossujen myötävaikutuksella lapsi sai olla kaikki viikonloput kotona. Tämä on harvinaisempaa, mutta ainakin oli mahdollista paljon keskustella lapsen kanssa ja seurata hänen vointiaan. Ja lopulta vointi oli niin huono, että ei siihen seurantaa tarvittu, sossu uskoi sen kertanäkemisellä. Tai siis sossulle peloteltu lapsi ei uskaltanut puhua, hän oli vieraampi lapselle, mutta lapsi puhui mukana olleelle perhetyöntekijälle, kun sossu poistui huoneesta.

Mutta miten saat sossut uskomaan, että lapsen olisi parempi olla kotona, jos tilanne ei ole niin selkeä kuten meillä, vaan lapsi vain itkee apaattisena? Hyvä suhde sosiaalityöntekijöihin olisi tuossa tilanteessa kullanarvoista, mutta entä jos sossut ovat vähän sieltä ammattikunnan kehnommasta ääripäästä, eikä vanhempi ole onnistunut hyvän suhteen luomisessa yrityksistään huolimatta? Kyllä sellaistakin on, vaikka julkisuudessa on joskus annettu muuta ymmärtää.

Lue lisää

Ihanne olisi tietysti, että sossut olisivat työnsä vaatimusten tasolla ja olisivat yhteydessä vanhempiin huostaanoton aikana, mutta niinhän ei yleensä tapahdu. Sossuilla on liikaa asiakkaita yhtä työntekijää kohden.

Meillä sossut lupasivat kaiken mahdollisen tuen, mitä pystyvät antamaan. Kun aikaa kului ja sossutkin olivat jo saaneet ihmettelyn aihetta laitoksen käytännöistä, nuorempi sossuparista lupasi vastata puheluuni vaikka kesken toisen asiakkaan palaverin, koska hän tiesi, että soittaisin vain todellisessa kriisitilanteessa, mikä on syntynyt laitoksen kanssa. Ja kyllähän niitä syntyi. Joskus päästiin eteenpäin sillä, että sossu soitti laitokseen, koska minun puheillani siellä ei ollut siellä mitään arvovaltaa.

Meillä oli siis asetelma se, että laitos oli todella huono, mutta sossut toimivat oikeasti lapsen edun mukaisella tavalla. Monilla on silti niin, että sossut vetävät latoksen kanssa samaa linjaa, oli kyse miten huonosta paikasta tahansa. Ei tuosta meidänkään kokemasta laitoksesta moni ole pois päässyt kesken sovitun "hoito"kauden.

Jos sossuilta ei saa tukea, ei jää oikein muuta kuin sosiaaliasiamies ja johtava sossu, mutta yleensä hän on samoilla linjoilla alaistensa kanssa, yrittää kuitenkin kannattaa ehdottomasti.

Jos lapsen laitoksessa ollessa vanhemmat tekevät valituksen esim. eduskunnan oikeusasiamiehelle, siitä menee tieto sijaispaikkaan, ja sijaishoitajat kostavat sen yleensä perheelle. Esim. tuossa laitoksessa, jossa lapseni oli, valitusviranomaisiin yhteydenotto kostettiin julistamalla tapaamiset valvotuiksi. Virkapukuinen vartija oli paikalla kaikissa lapsen ja vanhemman välisissä tapaamisissa.

Ei siihen sen kummempaa "rikosta" tarvita vanhempien taholta, vaikka täälläkin on joskus muuta väitetty. Ja samaten väärin olettamuksiin kuuluu se, että sossut on varustettu ihan kuin jollain maagisella taikavoimalla, joilla on yliluonnollinen kyky arvioida aina lapsen etu oikeudenmukaisesti. Sekään väite ei pidä yhtä todellisuuden kanssa. Hyvät sossut tietävät tämän ja ovat siksi hyvin varovaisia arvioinneissaan. Huonot kolleegat hutkivat kyllä päätöksiä helposti vain omien oletustensa ja ennakkoluulojensa varassa, eikä heidän silti tarvitse perustella päätöstään edes oikeuteen muuta kuin olettamallaan lapsen edulla.

Niin sitä itkua tulkitaan monesta näkökulmasta ja monesta tarpeesta käsin.

tulkittu itku kirjoitti:

Niin sitä itkua tulkitaan monesta näkökulmasta ja monesta tarpeesta käsin.

Sijaishuollon tarpeesta käsin tulkittuna se on just ja VAIN näin:

"Joskus itku saattaa liittyä myös sopeutumisvaiheeseen luonnollisena asiana."

Niinpä niin. Myönnetään huostaanoton järkyttävyys tasan siihen asti, että SOPEUTUMISVAIHEESEEN se liittyy LUONNOLLISENA ASIANA. Entä sitten kun lapsen jatkuvaan itkuun hermostutaan? Lapsi pakotetaan sopeutumaan, enää ei uskalla itkeä, että hoitaja ei itkusta hermostu.

Sijaishoitajat puhuvat lapsen kuherruskuukaudesta (eikö ole ällöttävä sana), jolloin lapsi tekee kaikkensa hurmatakseen hoitajat. Ja vasta ajan kanssa kun hän on sopeutunut, hän alkaa kiukutella ja käyttäytyä huonosti, kuten kotonakin.

Entä jos sijaishoitajalla onkin se kuherruskuukausi? Ensin lasta ihastellaan, hoitaja viettää paljon aikaa hänen seurassaan tutustumisen merkeissä ja sitten kun on tutustuttu, hoitajan mielenkiinto laimenee ja lapsi jää paljon tunnetasolla yksin, kun hoitajan kiinnostus häntä kohtaan laimenee?

"Joskus itku saattaa liittyä myös sopeutumisvaiheeseen luonnollisena asiana."

Totta ihmeessä se liittyy siihen! Kyllä me sen täällä tiedämme, että varmaan liittyy.

Tässä ketjussa kuitenkin käsitellään pitempään jatkunutta itkeskelyä, joten tuo jatkuva saman asian jankkaaminen antaa vaikutelman, kuin toistaja haluaisi vähätellä aloittajan tilannetta.

Sanoisin jopa, että jos lapsi ei yhtään itke sopeutumisvaiheessa, on hän jo masennuksen apaattisessa vaiheessa (eikö lastenkodin kautta tulla monesti sijaisperheeseenkin) tai hänellä on jonkinasteisia autistisia piirteitä, jolloin lapsi ei ihan tavanomaisesti reagoi ympäristöönsä. Eikä se silti tarkoita, että hänellä ei olisi tunteita joka tapauksessa.

Otsikkona on ja - sen takia, kun on niin huvittavaa, että täällä joku sijaishuoltomyönteinen kyttää kirjoituksia ja plussaa ja miinustaa sen mukaan, mikä kirjoitus häntä sattuu miellyttämään. Itse en käytä plussaa ja miinusta mihinkään kirjoituksiin.

Ap kirjoittaa:
"Sosiaalitoimen taholta "suojeltu" lapsi on täysin mielivallan armoilla. Säännöt muuttuu silmänräpäyksessä, lisää vedetään hihasta, ja aina, aina voidaan sanoa, että on toimittu lapsen parhaaksi. Mitä se sijoitettu lapsi kaukana vanhemmistaan ja perheestään pystyy todistamaan omasta puolestaan? Ei mitään, ainoastaan epäonnistumiset noteerataan, aina voi vetäistä pitkän punaisen miinusmerkin seurantalistaan."

Tuo on 100-prosenttisesti totta. Tässä on monta asiaa, jotka mielestäni liikaa muistuttaa meidän tilannetta aikanaan.

Ts. kaikki se, mitä olet kertonut lapsesta, lisäksi se, että sinulla yleensä tulee mieleen yllä olevan kaltaisia ajatuksia ja se, että sinun on vaikea saada nukutuksi pahalta ololtasi, mikä sinulla on laitoksessa olevan lapsesi puolesta.

Kun noin ahdistunut lapsi karkaa, on se lapsen HÄTÄHUUTO, mutta sossu ja sijaishuolto pitävät sitä vain rikoksena ja lasta kohdellaan sen mukaisesti, kuin rangaistusvankia, kuten äiti kirjoitti.

Et ole kertonut huostaanottoa edeltävistä tapahtumista, mutta jos syynä ls:n hampaisiin joutumisessa oli murkku-uhma, niin eiköhän tässä ole jo nähty, mitä annettavaa huostaanotolla on sen parantamiseksi.

Ihan kuin eräs ammattikasvattaja sanoi tv:ssä kun nuoret pääsivät kertomaan erään perhekodin oloista, että se oli kuin koirakoulua. Pelkkä kovalla kurilla alistaminen ei ole lapsen kasvatusta, vaan tosiaan koirakoulua! Tai oikeastaan vielä pahempaa, koska ei hyvä koirankouluttaja alista koiraakaan.

Ja kun lapsi esittää hätähuudon karkaamalla, niin hänet siirretään 100 km:n päähän vielä kovempaan laitokseen. Ihan kuin ammattikasvattajia ei kuunneltaisi näiden lasten suhteen ollenkaan. Ai niin, kun nämä sijaishuollon hoitsut ovat olevinaan niin hirveän ammattilaisia että! Pahimmissa laitoksissa terapia on nimellistä, koska terapeutti saattaa vuotaa kaikki lapsen puheet hoitajille, jotka sitten pilkkaavat häntä niistä.

Etkö voi vedota sossuun siitä, että lapsen on siellä jatkuvasti niin paha olla? Kerro heille jotain esimerkkejä kohtelusta, mitä olet lapselta kuullut ja jotka itse järkevänä ihmisenä ymmärrät ehdottoman vääriksi. Eikö sossu voisi laatia hoitosuunnitelman, jota voisi noudattaa kotoa käsin? Uhkana tietysti se, että jos käytös ei ole muuttunut entiseen verrattuna, lapsi palaa takaisin laitokseen.
Järkevä ja inhimillinen sossu ymmärtäisi lapsen parhaan ja vaihtaisi koirakoulun nyt johonkin muuhun suunnitelmaan.

Kaikki lapsen ongelmat meilläkin oli laitoksen mielestä lähinnä rajattoman kasvatuksen seurausta tai sitä, että lapsi oli tavannut vanhempiaan liikaa.

Vaikka sossu toisti heille useita kertoja, että kotioloissa ei ollut huostaanottoperusteita, mikä tarkoittaa sitä, että rajat ja rakkautta oli, sekä kaikki muu lapsen tarvitsema hoito, kasvatus ja huolenpito, niin laitokselle se ei merkinnyt mitään. He yrittivät nimittäin kaikin tavoin leimata minua, että heidän " kallis hoitonsa" olisi ylittänyt jopa sovitun kahden vuoden rajan. Eipä ylittänyt edes puolta vuotta, mistä olen heille vahingoniloinen, niin kieroja he olivat.

Vasta kun purun uhka häämötti jo kaiken yllä, niin sitten vasta osastonjohtaja alentui sanomaan minulle: "Me olemme niin vuosikymmeniä tottuneet vain tavanomaisin perustein tehtyihin huostaanottoihin, että meidän on ollut vaikea ymmärtää sitä, että nykyään meille lähetetään perheitä, jota ovat vain ..... hmmmm.... jonkinlaisen tuen tarpeessa." Laiton huostaanotto ei ainakaan ole jonkinlaista tukea, se ei ole minkäänlaista tukea!

Sen takia ap:lle on niin vaikea antaa suoria tee-näin -ohjeita, koska ei tunne juuri noita sossuja, eikä just tuota laitosta, eikä koko tilannetta muutenkaan. Kaiken ratkaisun avain ovat kuitenkin sossut, ovatko he rohkeita, rehellisiä ja oikeudenmukaisia, vaiko arkoja hissukoita, jotka tuntevat painetta tehdä jotain pelkästään ilmoitusten takia. Pahinta, jos he ovat kieroja huostahysteerikkoja, jotka alkavat keksimään "syitä" perheestä, että saisivat onnetonta pätemisen tuntua huonolle egolleen. Tai oikeastaan heidän ei tarvitse edes keksiä, kun laativat vain tavanomaisen hämärän ja epämääräisen "syy" luettelon HO:een, niin läpi menee ihan varmasti. Ja muistavat lisätä tärkeimmän: huostaanotto on katsottava näissä olosuhteissa lapsen edun mukaiseksi toimenpiteeksi.

Voimia perheelle! kirjoitti:

Kaikki lapsen ongelmat meilläkin oli laitoksen mielestä lähinnä rajattoman kasvatuksen seurausta tai sitä, että lapsi oli tavannut vanhempiaan liikaa.

Vaikka sossu toisti heille useita kertoja, että kotioloissa ei ollut huostaanottoperusteita, mikä tarkoittaa sitä, että rajat ja rakkautta oli, sekä kaikki muu lapsen tarvitsema hoito, kasvatus ja huolenpito, niin laitokselle se ei merkinnyt mitään. He yrittivät nimittäin kaikin tavoin leimata minua, että heidän " kallis hoitonsa" olisi ylittänyt jopa sovitun kahden vuoden rajan. Eipä ylittänyt edes puolta vuotta, mistä olen heille vahingoniloinen, niin kieroja he olivat.

Vasta kun purun uhka häämötti jo kaiken yllä, niin sitten vasta osastonjohtaja alentui sanomaan minulle: "Me olemme niin vuosikymmeniä tottuneet vain tavanomaisin perustein tehtyihin huostaanottoihin, että meidän on ollut vaikea ymmärtää sitä, että nykyään meille lähetetään perheitä, jota ovat vain ..... hmmmm.... jonkinlaisen tuen tarpeessa." Laiton huostaanotto ei ainakaan ole jonkinlaista tukea, se ei ole minkäänlaista tukea!

Sen takia ap:lle on niin vaikea antaa suoria tee-näin -ohjeita, koska ei tunne juuri noita sossuja, eikä just tuota laitosta, eikä koko tilannetta muutenkaan. Kaiken ratkaisun avain ovat kuitenkin sossut, ovatko he rohkeita, rehellisiä ja oikeudenmukaisia, vaiko arkoja hissukoita, jotka tuntevat painetta tehdä jotain pelkästään ilmoitusten takia. Pahinta, jos he ovat kieroja huostahysteerikkoja, jotka alkavat keksimään "syitä" perheestä, että saisivat onnetonta pätemisen tuntua huonolle egolleen. Tai oikeastaan heidän ei tarvitse edes keksiä, kun laativat vain tavanomaisen hämärän ja epämääräisen "syy" luettelon HO:een, niin läpi menee ihan varmasti. Ja muistavat lisätä tärkeimmän: huostaanotto on katsottava näissä olosuhteissa lapsen edun mukaiseksi toimenpiteeksi.

Lue lisää

Juttelen tässä samalla vieressä olevan parin ihmisen kanssa, niin jäi lisäämättä, että purkuun vaikuttavat tietysti nuo sossujen samat ominaisuudet kuin huostaan päätymiseenkin.

Vakavinta tietysti, jos lapsen vointi on jatkuvasti huonoa huostaanotossa, eikä osoita pienintäkään noususuunnan merkkejä. Siihen minä varmaankin vetoaisin ap:n sijalla ja pyytäisin sossuja laatimaan kotia varten uuden hoitosuunnitelman, mikä tarkoittaisi esim. terapiaa kotoa käsin käytynä. Joku jo sanoikin, että lapsi on jo todennäköisesti nähnyt, mitä huostaanotto on pahimmillaan. Sinne paluu tuskin enää tämän jälkeen kovasti houkuttaisi.