Rottweilerin menetys

Moikka! Kuule niitten koirien menetys ei ole todellakaan mitään verrattuna siihen kun menetät oman lapsesi jonkun typerän onnettomuuden taki jonka joku toinen on aiheuttanut, vaikka lapsesi tekeekin kaikkensa tämän itsetuhoisen pelastamiseksi ja onnistuukin siinä, mutta itse menehtyy.
Meille hankittiin rotikka kun lapset olivat pieniä jotta joku olisi koton vastaanottamassa heitä koulusta ja vartioimassa heitä kun käyvät lenkillä ja vähän myös talon vahdiksi. Lapsemme oli 7v kun koira hankittiin ja he todella kasvoivat yhdessä saivat viettää läheiset 12-yhteistä vuotta jonka jälkeen lapsemme menehtyi. Rottweilerimme kyllä ymmärsi että yksi on joukosta poissa kuten tiedät itsekkin miten viisaita ja ymmärtäväisiä ne ovat. Saimme pitää koiramme vielä 2v. tapahtuneesta. Koiramme saavutti varsin kunnioitettavan iän. Uutta emme voi ottaa koska se toisi niin paljon kaipausta ja kipeitä muistoja.... odota joku vuosi vielä jotta sinulla ois aikaa myös pennulle

Kaikella on aikansa. Nyt on varmasti parasta keskittyä lapseen/lapsiin ja kunhan lapset ovat "isoja" ja aikaa riittää taas koiralle ja treenaamiselle, niin sitten pohtia koiraa.

Kuten itsekin tiedät, niin rotikka ei mene ihan vain siinä "sivussa" vaan vaatii kunnollisen peruskoulutuksen ja paljon aikaa. Aika on rajallinen resurssi ja sitä nyt ei vain riitä kaikkeen. Tilanteessa, jossa sinulla olisi pieniä lapsia ja rotikan pentu kärsivät ihan kaikki: pentu, joka ei saa aikaa ja koulutusta (=tulee ongelmia myöhemmin), lapsi/lapset joille ei ole aikaa tarpeeksi ja sinä itse kun olisi koko ajan huono omatunto koiran ja lapsien puolesta.

Tiedät kokemuksesta kuinka paljon aktiivinen treenaaminen vie aikaa :) Ymmärrän kuitenkin hyvin sen, että koti tuntuu tyhjältä ilman sitä karvaista harrastuskaveria. Mutta jos ajattelet niin, että nyt on lasten aika ja sitten kun sinulla oikeasti on aikaa sille koiralle ja harrastuksille, niin pohdit asiaa. Muuten teet vain karhunpalveluksen ottaessasi itsellesi koiran, joka kuitenkin vaatii paljon - ja sitten niitä ongelmia tulee kun peruskoulutus ei ole kunnossa. Koirattomuuteenkin tottuu ja aika kuluu kuitenkin koko ajan. Nauti lapsistasi nyt ja sitten kun aikaa on panostat taas koiraan.

Minulle tuli ensimmäinen rottweiler kun muutimme omakotitaloon maalle. Rotua olin harkinnut koko ikäni. Ennestään oli kolme kääpiökoiraa, uros ja kaksi narttua. Lapset 1,5 vuotta ja 3 vuotta. Lapsemme olivat kovaäänisiä ja touhukkaita poikia. Pienet koirat olivat 2v, 5v ja 7v. Lapsemme syntyivät tasapainoisten koirien keskelle ja oppivat hyvin pieninä, uskokaa tai älkää, ohjauksen kautta elämään tasapainoisessa suhteessa koiriin.

Rottweilerin pennun saimme valita oman mieltymyksemme mukaan, eli kasvattajalle kerroimme että pentu saa olla kovemman luokan kaveri, sukupuoleltaan narttu. Kerroimme poikien kovaäänisistä leikeistä ja tottumuksesta koiriin. Kasvattaja tarjosi rauhallista isoa pentua mutta valitsimme sen pienimmän ja kasvattajan mielestä puolensa pitävän pennun.

Koiranpentua opastettiin lasten kanssa oloon, samoin poikia pentuun. Aluksi naarmuja tuli pojille ja toisaalta pentua muksaistiin kun se varasti poikien leluja,mutta tilanteet puhuttiin poikien kanssa halki. Pojat olivat rehellisiä ja kertoivat jos tilanne oli heidän aiheuttamansa. Valvoin koko porukkaa ja yhteiselo alkoi nopeasti sujumaan.

Koiran kasvaessa, poikien kasvaessa, elämä kulki jo omaa uraansa. Molemmat olivat oppineet vähän kantapäänkin kautta miten toiseen piti suhtautua.

Lopputuloksena oli koira joka harrasti perheen puitteissa hakua poikien piiloutuessa milloin mihinkin lenkeillä. Kolme kertaa oli maksimi jonka koira suvaitsi, sen jälkeen se istui suurin piirtein lasten päällä estäen näitä katoamasta.

Koira oppi myös pysymään lenkeillä tarkkana ,koska kuljetin lapsia sen ollessa pieni, kaksosten rattailla enkä näin ollen ollut puuttunut jatkuvasti sen kulkemisiin. Se seurasi upeasti mukana. Ei halunnut jäädä laumasta.

Tämän kaiken mahdollisti omakotitalo, aidattu piha ja lähistön peltotiet ja metsäpolut. Kunto kohosi itsellä kun kaikilla säillä, talvella sohjossa ja kesällä itikoiden keskellä, lenkkeilimme ei niin aurattuja teitä ja polkuja.

Koira omistautui poikien ja talon vartiointiin olematta kuitenkaan "vihainen" päällekäyvällä tavalla.

Rakkaudesta rotuun ja tietoisena sen vaatimuksista en kuitenkaan voi vannoa asian toimivan näin muiden kohdalla. Yleensäkin koirien ja lasten yhteiselo vaatiin ihmistaimen vanhemmilta oikeudenmukaisuutta yhtälön ohjauksessa. Lapsille rajoja heidän ymmärryksensä mukaan, alta 2 v lapsikin tietää oikean ja väärän merkityksen, ja koiralle rajoja ymmärtäen että se on koira ja tapaeläin eikä siltä voi vaatia ajattelua tai mietiskelyä.

Molemmat, sekä koira että lapset, pienestä pitäen yhteen kasvaneina ovat meillä omaksuneet tietyt tavat toimia ja noudattaneet niitä iät kaiken. Tällä hetkellä talouteen kuuluu 7 v rottweiler ja pojat ovat jo armeijaikäsiä. Uusi pentu ton ulossa minulle ja koiralleni täyttämään pientä tyhjiötä elämässämme.

Lasten lapsetkin ovat päässeet opetuksen piiriin, joten tiedän jonkun verran vanhempien suhtautumisen merkityksestä koirien kanssa elämiseen.

Meillä kuitenkin eletään minun ja perheeni,johon koirat myös kuuluvat, ehdoilla. Muualla muiden tapaan.

Kiitos kaikille vastanneille! Joo, eihän koiran menettämistä koskaan voi verrata lapsen menettämiseen eikä muutenkaan ihmishenkeen, mutta kyllä se yllättävän kova paikka voi olla sen rakkaan lemmikinkin menettäminen. Meillä tosiaan muksu vie päivisin siihen malliin aikaa, että ei koirien menettämisen tai koirattomuuden pohtimiseen oikeastaan edes silloin jää aikaa. Näin iltaisin lapsen mentyä nukkumaan, sitä usein sitten alkaa ajattelemaan ja pohtimaan niitä täällä jo kärsimyksen alhossa olleita koiriaan, vaikka sydämessään sen kyllä tietää, että niillä on paljon parempi olla siellä autuaammilla metsästysmailla. Voimia kaikille ja jaksamista menettämiseen katsomatta! Kyllähän meillä varmasti on taas mahdollisuus uuden rottweilerin hankintaan, jos vaan elinvuosia riittää ja laki ei tuota koiraa kiellä.

Menetin oman rakkaan rotkonarttuni marraskuussa, 12 yhteisen ja tapahtumarikkaan vuoden jälkeen. Se koskettaa syvästi. Monet itkut itketty, mutta voin olla kiitollinen kaikesta, mitä tämä kokemus opetti. Oman rakkaan lemmikin menetys on valtava tuska ja tästä opin, ettei sitä tuskaa tiedä ennen kun sen oman rakkaan on menettänyt.

Tiedän myös miltä tuntuu menettää lapsi perhepiirissä, mutta käsittääkseni tällä palstalla käsitellään nimenomaan rottweilereitä eikä suinkaan läheisen ihmisen menettämistä.

Osanottoni kaikille rakkaan lemmikkinsä menettäneille.