Mitä elämä oli? Kasa virheitä, joita hän toisti päivästä toiseen. Ehkä hän olisi halunnut oppia elämään ihmisten tavoin, mutta ei kyennyt muuttamaan päivien soljuvaa virtaa. Hän meni, näki ja teki. Polttaen sillat takanaan kysymättä koskaan itseltään oliko kaikki, tai mikään, sen arvoista. Hän haki huomiota ihmisiltä, joilla ei ollut väliä, koska ei saanut sitä niiltä, joilla olisi ollut merkitystä. Hän koki muiden mielipiteet elämästään arvosteluina, joihin suhtautui vihamielisesti. Vihamielisesti siksi, että tiesi kaiken sen olevan totta. Hän pilkkasi muiden elämää, koska ei itse kyennyt samaan. Hän katseli kadulla miehiä naistensa kanssa ja tunsi katkeruuden piston sydämessään. Yksikään nainen ei kuunnellut häntä yhtä iltaa pidempään. Hän haki vain sen, minkä halusi ja ajoi sen jälkeen pois.
Joinain päivinä hän pelkäsi murtuvansa. Kun hän yksin makasi huoneessaan, jonka seinälle ilta-aurinko maalasi kuvan. Kuva kertoi hänelle menneistä päivistä ja ihmisestä. Ainoasta ihmisestä, joka oli koskaan päässyt näkemään, mitä kaiken alla piili. Ihmisestä, jonka rakkaus oli tuhottava, ennen kuin se tuhoaisi hänet. Menneinä päivinä hän oli osannut hymyillä ilman ivaa ja nauraa rehellisesti. Enää hän ei tuntenut aitoa iloa elämästä. Ainoa ihminen, joka häntä oli rakastanut, oli poissa, karkotettu. Oliko hän itkenyt lähtöpäivänä? Hän ei voinut muistaa. Ainoa muistikuva oli auton takaikkunasta häntä katsoneet silmät. Ne olivat siniset kuin taivas sinä päivänä. Hän oli vain seissyt kadun kulmassa ilman paitaa. Ohi oli kulkenut kaksi nuorta tyttöä, toinen oli iskenyt hänelle silmää. Hän oli kääntänyt selkänsä.
Hän tiesi olevansa vajoamassa. Syvemmälle, syvemmälle. Pian pinnan valo muuttui hämäryydeksi. Pohjalla oli pimeää, ja häntä alkoi pelottaa. Pelkoaan ei vain saanut näyttää. Kenellekään ei saanut näyttää heikkouttaan. Oli oltava vahva. Oli naurettava likaista naurua kaikelle mikä satutti. Kukaan ei saanut päästä niskan päälle. Elämä oli jatkuvaa peliä, jossa jokainen siirto oli kaikessa spontaaniudessaan tarkoin harkittu. Hän tiesi, ettei kukaan enää uskaltanut hänen lähelleen. Hän osasi sivaltaa sanoillaan sinne, mihin isku toista eniten koskisi. Tuntemilleen ihmisille hän teki näin. Vieraiden ihmisten aroista kohdista hän ei tiennyt, siksi hän ei voinut satuttaa heitä tarpeeksi. Ei koskaan tarpeeksi.
Joinain päivinä hän pelkäsi murtuvansa. Kun hän yksin makasi huoneessaan, jonka seinälle ilta-aurinko maalasi kuvan. Kuva kertoi hänelle menneistä päivistä ja ihmisestä. Ainoasta ihmisestä, joka oli koskaan päässyt näkemään, mitä kaiken alla piili. Ihmisestä, jonka rakkaus oli tuhottava, ennen kuin se tuhoaisi hänet. Menneinä päivinä hän oli osannut hymyillä ilman ivaa ja nauraa rehellisesti. Enää hän ei tuntenut aitoa iloa elämästä. Ainoa ihminen, joka häntä oli rakastanut, oli poissa, karkotettu. Oliko hän itkenyt lähtöpäivänä? Hän ei voinut muistaa. Ainoa muistikuva oli auton takaikkunasta häntä katsoneet silmät. Ne olivat siniset kuin taivas sinä päivänä. Hän oli vain seissyt kadun kulmassa ilman paitaa. Ohi oli kulkenut kaksi nuorta tyttöä, toinen oli iskenyt hänelle silmää. Hän oli kääntänyt selkänsä.
Hän tiesi olevansa vajoamassa. Syvemmälle, syvemmälle. Pian pinnan valo muuttui hämäryydeksi. Pohjalla oli pimeää, ja häntä alkoi pelottaa. Pelkoaan ei vain saanut näyttää. Kenellekään ei saanut näyttää heikkouttaan. Oli oltava vahva. Oli naurettava likaista naurua kaikelle mikä satutti. Kukaan ei saanut päästä niskan päälle. Elämä oli jatkuvaa peliä, jossa jokainen siirto oli kaikessa spontaaniudessaan tarkoin harkittu. Hän tiesi, ettei kukaan enää uskaltanut hänen lähelleen. Hän osasi sivaltaa sanoillaan sinne, mihin isku toista eniten koskisi. Tuntemilleen ihmisille hän teki näin. Vieraiden ihmisten aroista kohdista hän ei tiennyt, siksi hän ei voinut satuttaa heitä tarpeeksi. Ei koskaan tarpeeksi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Pelottavaa, mutta tosi hyvin kirjotat. Surullinenkin, mutta kaunis..
Tuollainen katkeruuden noidankehään jämähtäminen... huh huh. Kohtuullisesti olit sen onnistunut välittämään, vaikka jokin terä tai koukku jäikin ehkä puuttumaan. Tekstistäsi huokuu mielestäni tuollaista tiettyä maskuliinista aggressiota, joka suhtautuu koko naissukupuoleen epäluuloisesti ja ilmaisee loppujen lopuksi vain harjoittajiensa omia pelkoja. Oikeassa elämässä se on sangen ärsyttävä ilmiö, mutta jos joku tekee siitä kirjallisuutta, niin mitäpä minulla sitä vastaan on.