Vika on tässä, että olen fyysisesti vammainen, mutta taas aivot leikkaa kuin partaterä...Olen lyhyt(en kääpiö), mulla on 4 sormea kummassakin kädessä sekä toinen käsi(vasen) ei taivu(on hieman alle 45-asteen kulmassa).Kuitenkin vammastani huolimatta esimerkiksi soitan pianoa ja haitaria...Ja voisin jopa sanoa että keskivertoa paremmin...
Mulla kuitenkin masentaa se miten ihmiset ja esim. työnantajat suhtautuvat:/Valmistuin laborantiksi -99 ja olin sen jälkeen työttömänä vuoden...Töitä en saanut vaikka minulla oli luokkani kolmanneksi parhaat paperit...Siihen saakka kiinnostin kovasti, kunnes kävin haastattelussa:/
No päätin jatkaa prosessihoitajaksi ja suoritin 1 1/2 vuoden opinnot vuodessa.Harjotteluun mennessä samaan paikkaan tuli 8 muutakin luokaltamme...Kuinka ollakkaan, minä olin ainut palkaton vaikka olin nyt luokkani parhailla papereilla:(Selitys oli, ettei heillä ole varaa maksaa palkkaa kaikille...No koulun jälkeen olin taas uudestaan työtön.Taas olin vuoden työttömänä ja koska en jaksa vain katella seiniä niin hain taas kouluun.
Aloitin tradenomiopinnot ammattikorkeassa...Ihme kyllä pääsin sillä hakijoita oli melkein 800 ja 50 valittiin.Nyt olen kaksi vuotta opiskellut, mutta mietityttää vain, että olenko taas sitten työttömänä:(Motivaatiokin alkaa jo laskemaan, sillä miksi käydä kouluja kun töihin ei pääse...
Toisaalta mietin, että olisiko parempi olla "henkisesti" vammainen, niin ei tajuaisi asioita ja eikä kärsisi ihmisten suhtautumisesta. Ja joskus jopa toivon, etten olisi syntynytkään:(Mietin kuinka helppoa olisi kun saisi vain nukkua pois...Ei tarvitsisi enää ajatella mitään eikä kestää maailman murheita...Mietin millainen taakka olen vanhemmilleni vaikken enää kotona asukkaan...
En tiedä oliko tämä hätähuuto vai ei...Kaipa ei, mutta masentaa kyllä tämä julma maailma.Olen niitä ihmisiä, joiden on vaikea puhua tällaisista asioista edes lähimpien kanssa...Kai tämä oli jonkinlainen purkautuminen...Saa kaiken paskan ulos...
Sinnikäs on se joka tämän vuodatuksen jaksoi lukea...
Mulla kuitenkin masentaa se miten ihmiset ja esim. työnantajat suhtautuvat:/Valmistuin laborantiksi -99 ja olin sen jälkeen työttömänä vuoden...Töitä en saanut vaikka minulla oli luokkani kolmanneksi parhaat paperit...Siihen saakka kiinnostin kovasti, kunnes kävin haastattelussa:/
No päätin jatkaa prosessihoitajaksi ja suoritin 1 1/2 vuoden opinnot vuodessa.Harjotteluun mennessä samaan paikkaan tuli 8 muutakin luokaltamme...Kuinka ollakkaan, minä olin ainut palkaton vaikka olin nyt luokkani parhailla papereilla:(Selitys oli, ettei heillä ole varaa maksaa palkkaa kaikille...No koulun jälkeen olin taas uudestaan työtön.Taas olin vuoden työttömänä ja koska en jaksa vain katella seiniä niin hain taas kouluun.
Aloitin tradenomiopinnot ammattikorkeassa...Ihme kyllä pääsin sillä hakijoita oli melkein 800 ja 50 valittiin.Nyt olen kaksi vuotta opiskellut, mutta mietityttää vain, että olenko taas sitten työttömänä:(Motivaatiokin alkaa jo laskemaan, sillä miksi käydä kouluja kun töihin ei pääse...
Toisaalta mietin, että olisiko parempi olla "henkisesti" vammainen, niin ei tajuaisi asioita ja eikä kärsisi ihmisten suhtautumisesta. Ja joskus jopa toivon, etten olisi syntynytkään:(Mietin kuinka helppoa olisi kun saisi vain nukkua pois...Ei tarvitsisi enää ajatella mitään eikä kestää maailman murheita...Mietin millainen taakka olen vanhemmilleni vaikken enää kotona asukkaan...
En tiedä oliko tämä hätähuuto vai ei...Kaipa ei, mutta masentaa kyllä tämä julma maailma.Olen niitä ihmisiä, joiden on vaikea puhua tällaisista asioista edes lähimpien kanssa...Kai tämä oli jonkinlainen purkautuminen...Saa kaiken paskan ulos...
Sinnikäs on se joka tämän vuodatuksen jaksoi lukea...
Vastaukset 9
Vanhimmat
En osaa muuta sanoa kuin, että jatka yrittämistä. Ensimmäisten paikkojen tai ainakin ensimmäisen vakituiesen paikan saaminen on vaikeata. Sen jälkeen pääsee osoittamaan olevansa palkkansa arvoinen. Seuraava työhönottaja voi jo lukea työtodistuksestasi, että olivat tyytyväisiä työhösi - toivottavasti olivat.
Tuossa tilanteessa tulee mieleen:
- selvittää kaikki mahdolliset sukulaiset ja tuttavat, josko joku olisi sopivassa paikassa alalla ja voisi suositella sinua.
- olla yhteydessä oppilaitokseen ja kysellä josko heidän kauttaan liikenisi edes harjoittelupaikka alalta, jonka aikana voisit näyttää pystyväsi hommaan ja ettei vammasi aiheuta työnantajalle kohtuuttomasti tai lainkaan kuluja.
- neuvotella työnantajien kanssa, että voisitko aloittaa edes harjoittelijana tai koeajalla osoittaaksesi olevasi ammattitaitoinen.
- olla yhteydessä paikallisiin vammaisjärjestöihin sekä kunnan vammaisasiamieheen (tai vastaavaan) selvittääksesi onko heillä mahdollisesti kanavia etsiä töitä sinulle ainakin alkuun.
Hankalaa on tietysti se, että jos olet jo masentunut tai luopunut toivosta, jokainen työnantaja näkee ja vaistoaa sen. Vain luottavaiselta vaikuttavia ihmisiä kuitenkaan palkataan.
Minulle toimivat aivoni ovat ehdottoman tärkeä asia, pienet tai isommat fyysiset rajoitukset ovat siihen nähden pikkujuttu.
Kun sisu ei anna periksi:)
Haluan olla kuin "normaalit" ihmiset ja siinä vaiheessa kun alan hakemaan apua, myönnän koko maailmalle sen, että olen vammainen ja sitä en halua...Haluan pärjätä omillani...Vaikka se sitten on vaikeaa:)
Huvittavaakin tässä on oikeastaan se, että kun hain kerran ns. erilaisille ihmiselle tarkoitettuun kouluun niin en päässyt kun en ollut tarpeeksi "vammainen" ja sitten kyllä oikeaan ammattikorkeaa hyväksyivät:)Olen kai sitten väliinputoaja siinä mielessä, että minua ei kelpuuteta vammaiseksi muttei myöskään normaaliksi:)
Mutta kyllä se siitä...Periksi ei anneta vaikka vaikeaakin välillä on...
Ylpeä kannattaakin olla, mutta kohtuudella. Suomessa on yli 300 000 työtöntä. Ei täällä ole helppoa kenenkään saada töitä, varsinkaan nyt, kun viime vuosina talous on ollut tiukassa.
Jos saat apua työpaikkaa hakiessa, ehdit hyvin sen jälkeen taistella elämässäsi monien koitosten läpi omin voimin. Ja monissa tilanteissa apua ei tule kukaan tarjoamaan.
Tässä tapauksessa kyse olisi lähinnä siitä, että saisit vähän tasoitusta yhteiskunnassa, joka mittaa ihmisten arvoa usein ulkonäön ja muiden pinnallisten seikkojen perusteella.
omana itsenäni niin ei väkisin...En halua sellaisessa paikassa ollakkaan...Löytyy vielä paikka johon kelpaan...
Kumma vain, että nykypäivänä työnantajillekin kelpaa kyllä ilmainen työvoima, joka tekee samaa työtä kuin muutkin, mutta kun aletaan puhumaan palkasta...:/Kuinkakohan monta vakituista työpaikkaa Suomestakin löytyisi jos harjoittelut lyhennetään,pätkätyöt pois ja työllistämistuet pois...?
Kuten esim. serkkuni (normaali ihminen)...Oli kaks vuotta hommissa työllistämistuella,4 kertaa puolen vuoden pätkissä.Kehuttiin hyväksi työntekijäksi.Kuinkas kävi...Tuli 2 vuotta täyteen ja ei saanutkaan enää työllistämistukea...Sopimusta ei uusittu ja tilalle otettiin taas uus työllistämistuellinen:/Ja tätä jatkettu jo ties kuinka kauon:/Miksi tällaiseen ei kukaan puutu?Siinäkin olisi ollut yksi työpaikka...
Itse etsin työpaikkaa muutama vuosi sitten ja useampikin haastattelu tuli koluttua. Kun vammainen hakee työtä täytyy siinä niellä osan ylpeydestään ja ottaa lusikka kauniiseen käteen, ei voi mitään "that's life".
Kannattaa asettaa itsensä työhönottajan asemaan ja miettiä mitä ajatuksia hänen päässään liikkuu. Tottakai hän miettii miksi ottaisin hakijoista vammaisen kun tervekkin vaihtoehto on. Mielestäni sekin ajatusmaailma on väärä että vammaisen pitäisi olla parempi työntekijä ja todistaa se kompensoidakseen vammaisuutensa. Ajattelen enemmänkin niin että haastattelutilanteessa pitää luoda kuva hakijasta joka on todella hyvä työntekijä vammastaan huolimatta.
Pitäisin jopa omituisena jos työhönottaja ei kysyisi vammastani mitään ja sen vaikutuksista työhöni. Se on päivänselvää että se täytyy selvittää. Työntekijänä (hieman alasta riippuen) olet investointi työnantajalle esim. koulutuksen muodossa ja tottakai hän haluaa tietää miten sinä sijoituksena tuotat. Jos vammainen hakija haastattelu tilanteessa ei ole avoin vammansa suhteen, kokee kysymykset tungettelevina tai epäoleellisina eikä pysty antamaan selkeää kuvaa tilanteestaan ei varmasti nouse vaihtoehdoksi.
Ja jos ei tule valituksi kannattaa ajatella sitä että myös monta tervettä jäi valitsematta eikä olettaa sen automaattisesti vammastaan johtuvaksi ja jatkaa eteenpäin. Itse pääsin töihin ja se päivä oli tähän astisen elämäni paras päivä.
Työpaikalla vammaisuuteni ei ole aiheuttanut mitään ongelmia. Kauan aikaa otin itse suuria paineita siitä että halusin koko ajan todistaa olevani hyvä ja vähintään yhtä hyvä kuin työtoverini. Kunnes huomasin että he eivät kaivanneet mitään todisteita, riitin heillle ihan sellaisenaan. Saan saman kohtelun ja saman palkan kuin muut en todellakaan ole huomannut mitään eroa millään mittarilla ja se tuo hyvän mielen joka päivä edelleen kun töihin lähden.
Eli kyllä vammaiselle työntekijälle ottajia löytyy. Työtä, vaivaa ja onnea tarvitaan keskivertoa enemmän, mutta silti. ATDT:n luettelemat keinot kannattaa käyttää mukaan lukien tuki jota työkkäri voi maksaa työnantajalle usean kuukauden ajan kun vammaisen työllistää. Tärkeintä on vain saada jalka oven väliin ja todistaa työn kautta olevansa hyvä, palkkaakin voi sitten ruuvata ylös myöhemmin. Senhän voi vaikka heti haastattelutilanteessa sopia.
Asiaa puhuit noista suorituspaineista ja näyttämisenhalusta.
Itselleni tuli tarve todistaa vammautumiseni jälkeen olevani pätevä kuin pahkasika. Tokihan se ei juurikaan ulospäin näkynyt, mutta itseni se veti piippuun viime talvena. Alkoi tökkimään.
Sitten täytyikin hetkinen ottaa äpödis-käpödis-juomaa ja miettiä että:"Mitä vittua mä revin tressiä?"
Opiskelen/teen satunnaisesti töitä ja olen huomannut että jos alkaa repimään tressiä, homma menee penkin alle.
Ennen vammautumistani olin töissä, joten tiedän mitä on olla Matin&Tepon laulujen kohteena ("Mä jokapäivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen... jne."). Nyt kun tuota kuuluisaa kokemustakin on kaikenlaisista tilanteista ja aivokoppakin on kuulemma toimiva (kivensyöjien mittapuulla), niin odotan kauhulla tilannetta jossa minun taas täytyy soittaa stereoissa Mattia&Teppoa.
Tokihan töihin menen - ja varmaankin vakituiseen sellaiseen, mutta nyt keskityn opiskeluun, satunnaisiin töihin (opiskeluja tukeviin sellaisiin), kaljanjuontiin, vapauteen ja rahattomuuteen.
Kukin taaplaa tyylillään. Itse en koe että vammani vaikeuttaisi työnhakua (tokihan en kirvesmieheksi kirvesmiehen paikalle pääse).
Mutta ah. Kirjoittelu pisti suun kuivaksi. Joten ehkä hyvällä omatunnolla aukaisen Matin&Tepon kunniaksi ja työviikon päätteeksi kaljapullon. Ja toisenkin. Ja rakennan ravakan krapulan huomiseksi.
Minulla on myös toimistoalan koulutus.Valmistuin kauppaoppilaitoksesta vuonna 1989 ja olin vähän aikaa toimistoalan työssä,kunnes työsopimus päättyi. Minulla on myös fyysisiä vammoja jotka rajoittaa elämistä,mutta henkisesti olen terve.
Olen eläkkeellä,mutta pystyisin olemaan muutaman tunnin töissä,jos löytyisi sellainen työnantaja joka maksaisi palkkaa työstä,mutta ei sellaista työantajaa ole joka palkkaisi työhön.Minä koen myös että minun koulutukseni on mennyt hukkaan,kun en pääse koulutusta vastaavaan työhön.Sitä kokee että on väliinputoja.
Mielestäni pitäisi järjestää meille fyysisesti vammautuneille työtä jota voisi tehdä muutaman tunnin päivässä ja saisi mielekkyyttä elämään ja itsetunto kohenee ja saisi vähän palkkaa,sillä nuo eläkkeet on tosi pieniä ja ne tahdo riittää mihinkään,kun saa vuokran maksettua ja muut laskut maksettua ja ostaa ruuan ja ostaa itselleen vaatteita.Niin pienillä eläkkeillä ei osteta mitään ylimääräistä.
Otaksun, että työnantaja arvostaa mm.
- työtehtävään liittyvää koulutusta, opintoja ja työkokemusta (nämähän Sinulla oli hakijoiden joukossa parhaasta päästä, työkokemusta ei tainnut olla muillakaan)
- motivaatiota, innostuneisuutta ja sitoutuneisuutta (nämäkin parhaasta päästä)
- soveltuvuutta ko. työtehtävään. Näitähän työnantaja voi halutessaa selvittää soveltuvuustesteillä tai psykologisilla testeillä.
Jos/koska vamma ei vaikuta työtehtävien hoitoon, niin mielestäni sen ei pitäisi vaikuttaa valintaan mitenkään, vaan tulisi valita se "paras" työntekijä, vammainen tai ei. Työnantajan kannaltakin tämä olisi paras ratkaisu.
Toivottavasti opinahjon, työvoimatoimiston, vammaisjärjestön, sukulaisten, tuttavien jne. kautta löytyy töitä, kun valmistut tradenomiksi. En tiedä, onko mahdollisuus esim. etätyöhon. Tai perustaa oma yritys, tehdä alihankintana töitä.
Vaikeinta on kenelle tahansa saada se ensimmäinen työpaikka, vakuuttaa työnantaja osaamisellaan, innokkuudellaan, motivaatiollaan, itsellään.
Tsemppiä ja paljon onnea matkaan!
Eihän vamman pitäisi vaikuttaa, mutta se on kuitenkin katkera totuus, että vaikuttaa...
Olen ajatellutkin, että mikäli valmistumiseni jälkeen töitä ei ala löytymään, alan tekemään toiminimellä jotakin ehkä kotisivuja, koneiden kasaamista/korjaamista/päivittämistä tai jotakin siihen suuntaan...Ei sikäli niin iso kynnys ku perheessä on jo yksityisyritys, joten yrittäjyys kaikkine hommineen ei ole outoa...Ja olishan siinä se etu, että on "oman itsensä herra"=)
Mutta aika näyttää...Kiitos kannustuksesta:)