Oli heinäkuun toiseksi viimeisen päivän aamu. Kesä oli selvästi kääntymässä kohti loppuaan. Illat olivat hämäriä, ilmassa tuntui syksyä enteilevä kosteus, joka aamuisin näkyi runsaana kasteena nurmikolla ja pensaissa. Räkättirastaat ryöstelivät mansikkamaata, harakat tepastelivat kuninkaallisina pihan reunoilla pitkässä ruohikossa napsien ryömiviä herkkupaloja maasta.
Pojat, Santeri ja Osmo, olivat lähdössä narraamaan haukia läheisen kosken ympäristöön. Santerilla oli uusi, kiiltävän punavapainen virveli, siinä avokela, jonka kromiosissa loisti kiemuraisia kuvioita vääristyneinä heijastuksina ympäristöstä. Osmon virveli oli ostettu viime kesänä, melkein kesän alussa. Siinä oli musta vapa, musta umpikela, jossa oli keltaiset
juovat kelasuojan ympärillä. Uistimensa pojat olivat sulkeneet vihreään paikkarasiaan, joka helisi Osmon taskussa.
Osmon kotitalon takaa lähti hyvin tallattu polku joelle. Kaste painoi polkua reunustavien heinien päät kumaraan. Ne jättivät pieniä pisaroita kulkijoiden vaatteisiin, ja ylimääräisestä painosta vapauduttuaan nostivat huojuen päänsä ylös. Niittyleinikit, kärsämöt ja pillikkeet ojentautuivat kohti taivasta, täyttivät ilman aamunraikkaalla tuoksullaan janoten pölyttävien hyönteisten huomiota. Lähempänä rantaa kasvillisuuden sekaan ujuttautuivat nokkoset, karhunputket ja terävälehtiset rantaheinät. Aivan joen rannassa, osittain vedessäkin kasvoi sarpoja, ulpukoita ja kaisloja. Missä vain oli vähän kuivempaa, siinä oli pieniä, ärhäköitä nokkosia. Kasteen hiljalleen kuivuessa nousisivat hyttyset esiin piiloistaan, sudenkorennot tulisivat pieninä helikoptereina kiertelemään rantoja ja hyönteisiä pyytävät kalat alkaisivat tehdä renkaitaan veden pintaan.
"Mennään koskelle asti", Osmo sanoi. Hän kulki edellä ja sivalteli pitkäteräisellä puukollaan karhunputkia ja pitkäksi kasvaneita kärsämöitä poikki kävellessään.
"Mennään vaan, ei tästä kuitenkaan mitään saa", Santeri vastasi. Hän piti virveliään korkealla, suojellen sitä kasvien kosketuksilta. Se oli vielä niin uusi ja virheetön, että keltainen siitepölyraitakin sen mustissa kumiosissa olisi suorastaan loukkaus.
Polku kulki joen vartta sukeltaen välillä puolitoistametrisen kasvuston uumeniin putkahtaakseen sitten esiin jyrkän törmän reunalla. Kosken alimmat virtapaikat olivat parin sadan metrin päässä. Niitä kohti pojat suunnistivat. Vesi oli sen verran vähänä, että he siirtyivät kulkemaan aivan joen rantaan, hyppien rantakiveltä toiselle. Liikkuminen oli paljon vaivattomampaa kuin polulla, ja reitti oli lyhin mahdollinen. Vain yksi hidaste matkalla oli: juuri kosken alapuolella jokeen laski iso viemäri. Näihin aikoihin, vähäsateisen heinäkuun lopussa viemäristä ei tullut juuri lainkaan vettä, vain ruskea pieni puro kulki sen pohjan likaisenvärisiin kasveihin hautautuneena. Aivan joen rannassa viemärin suu oli leveä, sen pohja oli upottavaa liejua ja sen reunoilla kasvoi risumaista haapaa ja pajua. Vettä pohjaliejun päällä oli vain kymmenisen senttiä, mutta siitä ei päässyt jalkojaan kastelematta kahlaamaan, vaikka olisi ollut pitkävartisetkin saappaat. Niin paljon jalka kuitenkin upposi liejuun.
Viemärin varrella oli kyllä useita sopivia ylityspaikkoja. Lähimpään ei ollut matkaa kuin parikymmentä metriä, mutta matka
piti tehdä pajujen, nokkosten ja karhunputkien valtaamaa kosteikkoa pitkin. Osmo teki polkua mennessään, ja Santeri polki sitä leveämmäksi yrittäen edelleen suojella uutta virveliään. Sen kelaan oli tarttunut pieni, vihreä mato, jonka Santeri pyyhkäisi pois. Hänen oman takkinsa hihassa oli vihreitä kirvoja, siitepölyä keltaisina tahroina ja kastepisaroiden tekemiä
kosteita viiruja. Housunlahkeet olivat märät saappaanvarsien yläpuolelta polviin asti. Ne kuivuisivat kyllä äkkiä, kunhan päästäisiin avoimelle maalle.
Ylityspaikkana oli viime kevään tulvassa viemärin yli kaatunut haapa, jonka runkoa pojat käyttivät askelmana loikatessaan uoman yli. Osmo tunsi virvelinsä tarttuvan jonnekin seistessään keskellä runkoa. Hän heilautti käsiään palauttaakseen tasapainonsa, ja tunsi samalla kuinka vapa irtosi kuivuneesta haavanoksasta. Pieni risu jäi roikkumaan sen kärjestä. Hän pyöritti sitä ilmassa, mutta risu oli kiertynyt siimaan kiinni eikä irronnut. Hän ojensi kävellessään vapansa takana tulevaa Santeria kohti, joka nykäisi risun irti. Sitten he olivatkin jo kalliolla.
Kallion toisella puolen oli pyöreä poukama, kuin allas, joka toiselta sivultaan oli kiinni vuolaasti virtaavassa joessa. Keväällä ja syksyllä, kun joessa oli runsaasti vettä, altaan raju akanvirta pyöritti lakkaamatta veden pinnalla kelluvia roskia ja vaahtoa. Nyt kuitenkin virta oli rauhallinen, tuskin havaittava. Altaan keskellä oli veden läpi paistava kivikko, johon varomaton kalastaja jätti helposti uistimensa. Kivikossa kasvoi harvakseltaan kaisloja, jotka veden virtaus sai huojumaan.
"Kokeillaanko jo tästä?" Santeri kysyi. Hän ei halunnut mennä koskelle asti, sillä virtapaikoilla uistin jäi helposti sammaleisiin kiviin kiinni. "Ainakin ongella tästä tulee ahvenia."
Osmo kohautti olkapäitään välinpitämättömän näköisenä, kaivoi vihreän rasian taskustaan ja valitsi sieltä pienen, naarmuuntuneen ahvenuistimen. Santeri valitsi samanlaisen, mutta upouuden ja sulki sitten rasian. He napsauttivat uistimet kiinni perukkeisiin ja lähtivät omille tahoilleen altaan reunakallioille kalaonneaan kokeilemaan.
Läheisessä lepikossa harakka komensi poikasiaan ja jostain kuului lokkien kirkunaa. Oli tulossa kaunis päivä.
Pojat, Santeri ja Osmo, olivat lähdössä narraamaan haukia läheisen kosken ympäristöön. Santerilla oli uusi, kiiltävän punavapainen virveli, siinä avokela, jonka kromiosissa loisti kiemuraisia kuvioita vääristyneinä heijastuksina ympäristöstä. Osmon virveli oli ostettu viime kesänä, melkein kesän alussa. Siinä oli musta vapa, musta umpikela, jossa oli keltaiset
juovat kelasuojan ympärillä. Uistimensa pojat olivat sulkeneet vihreään paikkarasiaan, joka helisi Osmon taskussa.
Osmon kotitalon takaa lähti hyvin tallattu polku joelle. Kaste painoi polkua reunustavien heinien päät kumaraan. Ne jättivät pieniä pisaroita kulkijoiden vaatteisiin, ja ylimääräisestä painosta vapauduttuaan nostivat huojuen päänsä ylös. Niittyleinikit, kärsämöt ja pillikkeet ojentautuivat kohti taivasta, täyttivät ilman aamunraikkaalla tuoksullaan janoten pölyttävien hyönteisten huomiota. Lähempänä rantaa kasvillisuuden sekaan ujuttautuivat nokkoset, karhunputket ja terävälehtiset rantaheinät. Aivan joen rannassa, osittain vedessäkin kasvoi sarpoja, ulpukoita ja kaisloja. Missä vain oli vähän kuivempaa, siinä oli pieniä, ärhäköitä nokkosia. Kasteen hiljalleen kuivuessa nousisivat hyttyset esiin piiloistaan, sudenkorennot tulisivat pieninä helikoptereina kiertelemään rantoja ja hyönteisiä pyytävät kalat alkaisivat tehdä renkaitaan veden pintaan.
"Mennään koskelle asti", Osmo sanoi. Hän kulki edellä ja sivalteli pitkäteräisellä puukollaan karhunputkia ja pitkäksi kasvaneita kärsämöitä poikki kävellessään.
"Mennään vaan, ei tästä kuitenkaan mitään saa", Santeri vastasi. Hän piti virveliään korkealla, suojellen sitä kasvien kosketuksilta. Se oli vielä niin uusi ja virheetön, että keltainen siitepölyraitakin sen mustissa kumiosissa olisi suorastaan loukkaus.
Polku kulki joen vartta sukeltaen välillä puolitoistametrisen kasvuston uumeniin putkahtaakseen sitten esiin jyrkän törmän reunalla. Kosken alimmat virtapaikat olivat parin sadan metrin päässä. Niitä kohti pojat suunnistivat. Vesi oli sen verran vähänä, että he siirtyivät kulkemaan aivan joen rantaan, hyppien rantakiveltä toiselle. Liikkuminen oli paljon vaivattomampaa kuin polulla, ja reitti oli lyhin mahdollinen. Vain yksi hidaste matkalla oli: juuri kosken alapuolella jokeen laski iso viemäri. Näihin aikoihin, vähäsateisen heinäkuun lopussa viemäristä ei tullut juuri lainkaan vettä, vain ruskea pieni puro kulki sen pohjan likaisenvärisiin kasveihin hautautuneena. Aivan joen rannassa viemärin suu oli leveä, sen pohja oli upottavaa liejua ja sen reunoilla kasvoi risumaista haapaa ja pajua. Vettä pohjaliejun päällä oli vain kymmenisen senttiä, mutta siitä ei päässyt jalkojaan kastelematta kahlaamaan, vaikka olisi ollut pitkävartisetkin saappaat. Niin paljon jalka kuitenkin upposi liejuun.
Viemärin varrella oli kyllä useita sopivia ylityspaikkoja. Lähimpään ei ollut matkaa kuin parikymmentä metriä, mutta matka
piti tehdä pajujen, nokkosten ja karhunputkien valtaamaa kosteikkoa pitkin. Osmo teki polkua mennessään, ja Santeri polki sitä leveämmäksi yrittäen edelleen suojella uutta virveliään. Sen kelaan oli tarttunut pieni, vihreä mato, jonka Santeri pyyhkäisi pois. Hänen oman takkinsa hihassa oli vihreitä kirvoja, siitepölyä keltaisina tahroina ja kastepisaroiden tekemiä
kosteita viiruja. Housunlahkeet olivat märät saappaanvarsien yläpuolelta polviin asti. Ne kuivuisivat kyllä äkkiä, kunhan päästäisiin avoimelle maalle.
Ylityspaikkana oli viime kevään tulvassa viemärin yli kaatunut haapa, jonka runkoa pojat käyttivät askelmana loikatessaan uoman yli. Osmo tunsi virvelinsä tarttuvan jonnekin seistessään keskellä runkoa. Hän heilautti käsiään palauttaakseen tasapainonsa, ja tunsi samalla kuinka vapa irtosi kuivuneesta haavanoksasta. Pieni risu jäi roikkumaan sen kärjestä. Hän pyöritti sitä ilmassa, mutta risu oli kiertynyt siimaan kiinni eikä irronnut. Hän ojensi kävellessään vapansa takana tulevaa Santeria kohti, joka nykäisi risun irti. Sitten he olivatkin jo kalliolla.
Kallion toisella puolen oli pyöreä poukama, kuin allas, joka toiselta sivultaan oli kiinni vuolaasti virtaavassa joessa. Keväällä ja syksyllä, kun joessa oli runsaasti vettä, altaan raju akanvirta pyöritti lakkaamatta veden pinnalla kelluvia roskia ja vaahtoa. Nyt kuitenkin virta oli rauhallinen, tuskin havaittava. Altaan keskellä oli veden läpi paistava kivikko, johon varomaton kalastaja jätti helposti uistimensa. Kivikossa kasvoi harvakseltaan kaisloja, jotka veden virtaus sai huojumaan.
"Kokeillaanko jo tästä?" Santeri kysyi. Hän ei halunnut mennä koskelle asti, sillä virtapaikoilla uistin jäi helposti sammaleisiin kiviin kiinni. "Ainakin ongella tästä tulee ahvenia."
Osmo kohautti olkapäitään välinpitämättömän näköisenä, kaivoi vihreän rasian taskustaan ja valitsi sieltä pienen, naarmuuntuneen ahvenuistimen. Santeri valitsi samanlaisen, mutta upouuden ja sulki sitten rasian. He napsauttivat uistimet kiinni perukkeisiin ja lähtivät omille tahoilleen altaan reunakallioille kalaonneaan kokeilemaan.
Läheisessä lepikossa harakka komensi poikasiaan ja jostain kuului lokkien kirkunaa. Oli tulossa kaunis päivä.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Taitaa johtua tästä ylettömästä kuumuudesta, mutta kolmanneksiviimeinen kappale oli kuin tuulahdus mun naamalleni.
Se eli, elää aika voimallisena.
Tattis vaan!
Eipä osannut kuin ihmetellä. Mitä tapahtui ja miksi? Kerronta itsessään oli pelkkää rattatat-rattatat-rattatat.
REENAA LISÄÄ!!
Tosin itse en osaa kirjoittaa edes noin.
Kommentoimatta tekstiä kirjallisesta näkökulmasta se sai minut hyvälle tuulelle. Koko kesäksi kaupunkiin sidottuna kaipaan tuollaista vähän vaivalloista kulkua rantapolkua pitkin poukamalle veljeni kanssa virvelöimään. Lapsuuden kesät, snif ja sillai.
Ymmärrän edellisen kommentoijan huolen kertomuksen näennäisestä tapahtumattomuudesta ja monisanaisuudesta. Kirjoitus ei tarjoa paljoakaan henkilölle, joka ei jo valmiiksi kaipaa aamuista kävelyä joenpiennarta pitkin kaikkine yksityiskohtineen. Onneksi kuulun kohderyhmään.
Sulla on juuri sitä mitä mulla ja itse kirjoittajallakin on: kokemusta.
Tarttee olla otantapintaa aivolohkoissa jotta jonkinlainen maisemien tai fiiliksien viljely alkaisi orastaa. On aivan eriasia, jos kertoisin teille minkälaiset ovat fiilarit ja maisemat jossain nepalissa, vuoristossa, jossa teistä kukaan tuskin on käynyt.
Tämä heppu kävi kalassa ja kuvaili tuttuja asioita ympäriltään.
Sinne on helppo mennä.
En ole ikinä käynyt kalassa... Käytän mielikuvitustani ja pystyn haistamaan maiseman. En vain osaa kuvata sitä yhtä voimallisesti kuin sen tunnen.
Tais olla kalajuttu. Mä luin tekstin kolme kertaa uudestaan läpi ja lopulta olin ihan suossa. En enää tiennyt oliko se kalajuttu vai kalajuttu.
Nero.
Hee! Mainiota.
Mitä muuta osaat kuvitella? Anna tulla lisää tekstejä, jos vain löytyy. Saadaan tehtyä kattava yleisarvio eläytymiskyvystäsi.
haista jo paska :)
Tuo nyt ei ollut yhtään raikasta ja fiilaritkin menee.
Ota tuosta nyt selvää. =)
..ja sitten taas joku matroona sanoo foorumeilla eettei helsingissä koskaan sada vettä...hi hih hihih
Musta on loputtoman riemastuttavaa, miten sä tunnut menevän multa koko ajan yli hilseen.
Mullo noin persauksiin asti ulottuva, luonnonkihara ja vaalea ulkoilmatukka,enkä yhtään käsitä miten voi olla näin suuri osallistujaporukka näin myöhään liikkellä ?
*kikattaa blondina*
Setä on hassu!
(Olisikohan pienten tyttöjen nukkumaanmenoaika?)
13.30
Lempiaihe:
Markkinatalouden ....
...Ja että tällaistakin tänne kirjoitellaan yömyöhällä.
Valitettavadti olin tilannut kirjan (Visual C 6) jo ennenkuin ehdin tehdä mitään uskonnollista.
Mutta Risto on mun kantis.
Varrella virran.
Yhdyn theokratien viimeisimpään kommenttiin siinä, että kirjoittajan kuvitettelukyvyn kantavuutta olisi hauska tarkastella muissakin proosatuotoksissa.
Toiseksi, minusta Kontio pilasi koko illuusion paljastamalla koko jutun täysin keksityksi. Se oli täysin tarpeetonta ja huonon tavan mukaista. (hymiö)
Itse tekstistä: Alkukappale on mielestäni rehellisesti sanottuna kammottava. Se on vaikuttaa objektiivisesti tarkastellen täysin turhalta. Haukotuttaa jo ensi riveillä. Se lainaa tuollaista Muumilaakson marraskuu -tunnelmaa, mutta ei itse asiassa kerro mitään tarinan kannalta oleellista. Siinä mielessä se on tietysti jokseenkin tunnusomainen koko tekstille.
Vastustan mestaroimista, mutta itse sahaisin alkukappaleen kokonaan pois ja aloittaisin suoraan kohdasta
"Pojat, Santeri ja Osmo, olivat lähdössä narraamaan haukia läheisen kosken ympäristöön."
Kummallisena yhtymäkohtana - Straw minut nokkavasta intertekstuaalisuudestani hirttäköön - tuli mieleen eräs aloitustapa, jonka täällä useasti jo lainaamani C.A. on poiminut esimerkillisenä kirjaansa. Kyse on Erno Paasilinnan kertomuksesta "Mikon kotiinpaluusta", kuulemma kirjassa Nuoruusaikoja. Paasilinna kirjoittaa:
"Korhosen Lauri sai kerran Sasujärvestä suuren hauen, toista metriä pitkän. Hän tuli selin ovesta sisälle ja veti hauen pirtin lattialle. Sillä oli markan kokoiset suomut."
Kalajuttu kuin kalajuttu. C.A. vain ihailee tiivistä ja iskevää aloitustapaa, jossa heti ollaan keskellä kiinnostavaa tarinaa. No se näistä.
*
Kuten eräs kommentoitsija jo totesi lyhyesti ja ytimekkäästi, tekstissä on paljon sanoja mutta vähän asiaa. Kuvailu tietysti on valtti sinänsä, minä olen viimeinen sen kiistämään. Sisällötön teksti on kuitenkin pohjimmiltaan lätinää.
Sattumalta - ja anteeksi taas Straw -, luin eilen myöskin Antti Hyryn novellin Pato, jossa poika rakentaa ensin ainakin viiden-kuuden sivun ajassa padon puroon ja sitten purkaa sen. Siinäkin on paljon yksinomaan kuvailevia virkkeitä, mutta ehkä edes jokin symbolinen ajatus. Tämä on tämmöistä tunnelmointia, hyvällä suomen kielellä kirjoitettua, mutten silti jaksanut innostua.
Yhden kasvitieteellisen seikan opin, nimittäin uuden kasvilajin. Tuohon karhunputkeen en ollut törmännyt aiemmin. Kiinnostuneille tiedoksi, että latinaksi sen nimi on Angelica sylvestris ja se on läheistä sukua väinönputkelle, joka taas sopii mausteeksi.
Mainitsemani karhunputki on tietääkseni myrkyllinen. Meillä päin ei koiranputkea juuri kasva, joten karhunputki tuli sitten luonnostaan.
Alkukappaletta kirjoittaessani en tiennyt, mistä kertoisin. Sama epämääräisyys näkyy kyllä koko tarinassa. En ole lukenut sitä itse läpi kertaakaan, enkä luultavasti jaksaisikaan.
Jotenkin raikasta meininkiä tässä tekstin ympärillä käydyssä keskustelussa. Tai sitten mä olen ihan muuten vaan fiilareissa tähän aikaan yöstä.
Alkoiko muuten kukaan muu kokea tuota idyllisyyttä uhkaavaksi? Kuvataan niin tarkkaan kahden pojan kalaretkeä... Mulle alkoi kehittyä jo sellainen tunne, että kohta tapahtuu joku kauhea onnettomuus.
...kyllä mä etemkin venaisin että ne saa edes yhden kalan... :)
*lisää kikatusta*