Kirjoitan nyt kuitenkin, aamun sarasttuttua tulee liikaa kriittisyyttä, on toisaalta mukava olla aamuyön vietävissä, ajatukset enemmän aitoja.
Kyllä minuakin tarvitaan vielä. Tarpeellisuus on erilaista kuin ennen, nyt kun tukemisen ollessa kyseessä, on enemmän omassa hallinnassa, kykenevyydessä, voimiensa mukaan. Lapset ja lastenlapset saavat enemmän, tietävät, vaistoavat, että nyt olen tarvittessa heitä varten vahvemmin kuin ennen, kun omat pyyteet on täytetty, ei itse tarvitse kummempia. "Kuu on taivaalta jotenkin tavoitettu."
Tässä istuskelen nyt rauhallisella mielellä. Oma nuorimmaiseni nukkuu, on ollut juhlimassa ystäviensä kanssa, ajaa sitten päivemmällä omaan kotiinsa.
Hän, joka on adoptoitu neljän kuukauden ikäisenä, täyttää ensi vuonna 30 vuotta.
On hyvä tunne, kun tarvitaan, ja vielä jaksaa. Itse en enää kovin kummoisia kaipaile, alkaa rauhallisuutta tulla minuunkin. Ja kun lapset tietävät, että äidillä on nyt aikaa nimenomaan heille, on läheisyys saavutettu.
Ei ole yltiöpäiväistä sanoa - jumalani, kuinka olen joka hengenvedolla elänyt, tärkeää on intohimo elämään. Maailman hälykään ei kummemmin häiritse, nyt ennätän vielä, itse myös eläneenä, ei uhrautuneena, paneutua vielä moniin tärkeisiin asioihin. Elämän levoton syke ja huuma saa olla jo jo taka-alalla.
Nyt on ollut vihdoin aikaa ottaa hellittäväksi vanhin lapsi....herranen aika...lapsi 50-vuotiaana. Hän, joka ainoana on elämänsä yksin tehnyt, ollut syrjässäkin, kun muilla on ollut ongelmia, he keskipisteenä. Vanhin ei ole mitään koskaan pyytänyt, pystynyt tekemään itse itselleen ainakin ulkonaisesti "hyvän elämän", ja nyt olen häntä varten, olemme saaneet lämpimän yhteyden.
Miten erilaisia voivat saman perheen neljä lasta ollakaan, eniten tarvitseva on aikansa perheen keskipiste, tarvitsee enimmän huomion.
Kumman rauhallinen olo, kun tuntee, että vielä pystyy jotain antamaan.
Me äidit olemme Äiti Maa - karummastakin maaperästä löytyy aina elämänvoimaa - aina vettä juotavaksi. Elämä kantaa ja jokaisen elämällä on oma tarkoituksensa....kaikesta huolimatta.
Kyllä minuakin tarvitaan vielä. Tarpeellisuus on erilaista kuin ennen, nyt kun tukemisen ollessa kyseessä, on enemmän omassa hallinnassa, kykenevyydessä, voimiensa mukaan. Lapset ja lastenlapset saavat enemmän, tietävät, vaistoavat, että nyt olen tarvittessa heitä varten vahvemmin kuin ennen, kun omat pyyteet on täytetty, ei itse tarvitse kummempia. "Kuu on taivaalta jotenkin tavoitettu."
Tässä istuskelen nyt rauhallisella mielellä. Oma nuorimmaiseni nukkuu, on ollut juhlimassa ystäviensä kanssa, ajaa sitten päivemmällä omaan kotiinsa.
Hän, joka on adoptoitu neljän kuukauden ikäisenä, täyttää ensi vuonna 30 vuotta.
On hyvä tunne, kun tarvitaan, ja vielä jaksaa. Itse en enää kovin kummoisia kaipaile, alkaa rauhallisuutta tulla minuunkin. Ja kun lapset tietävät, että äidillä on nyt aikaa nimenomaan heille, on läheisyys saavutettu.
Ei ole yltiöpäiväistä sanoa - jumalani, kuinka olen joka hengenvedolla elänyt, tärkeää on intohimo elämään. Maailman hälykään ei kummemmin häiritse, nyt ennätän vielä, itse myös eläneenä, ei uhrautuneena, paneutua vielä moniin tärkeisiin asioihin. Elämän levoton syke ja huuma saa olla jo jo taka-alalla.
Nyt on ollut vihdoin aikaa ottaa hellittäväksi vanhin lapsi....herranen aika...lapsi 50-vuotiaana. Hän, joka ainoana on elämänsä yksin tehnyt, ollut syrjässäkin, kun muilla on ollut ongelmia, he keskipisteenä. Vanhin ei ole mitään koskaan pyytänyt, pystynyt tekemään itse itselleen ainakin ulkonaisesti "hyvän elämän", ja nyt olen häntä varten, olemme saaneet lämpimän yhteyden.
Miten erilaisia voivat saman perheen neljä lasta ollakaan, eniten tarvitseva on aikansa perheen keskipiste, tarvitsee enimmän huomion.
Kumman rauhallinen olo, kun tuntee, että vielä pystyy jotain antamaan.
Me äidit olemme Äiti Maa - karummastakin maaperästä löytyy aina elämänvoimaa - aina vettä juotavaksi. Elämä kantaa ja jokaisen elämällä on oma tarkoituksensa....kaikesta huolimatta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Huomenta Suomeen!
Jotain omaa tunsin tunnoissasi, lasten lähellä asuminen ja heidän luonteensa aikustuttuaan ovat olleet mielenkiintoisa analysoitavaa.
Vanhempi oli oman tien kulkija hommaili yksikseen tai kavereiden kanssa ja nyt on yhteydessä parikin kertaa viikossa, käymällä tai muuten tekniikan avulla, asuuhan hän lähellä kuten toinenkin lapseni.
Nuorempi oli lapsena aina mukana kun lähdin vaikka kauppaan, 'keskusteli' ja kyseli kaikenlaisista asioista ja suunnitteli mitä tekee aikuisena.
Nyt heidän luonteensa ovat kuin vaihtuneet , nuorempi on kiireisempi ja joutuu liikkumaan, lastensa takia on hyvä että pysyy kotonakin.
Molemmilla sama sitkeys ja avoimmuus kuin itselläni, on helppo vaistota jos haluavat keskustella tai olla omissa oloissaan.
Eihän kaikki mene niin kuin toivoo, mutkia ja koskia vuoroin niistä kun selviää jotakuinkin 'ehjänä' on kuin olisi voittanut suuremmankin urakan, aurinkokin tuntuu kirkkaammalta.
Luonani kasvaneet lapset ovat olleet hyviä ihmisiä, heillä vain ei ollut pitempää elämän kaarta, poistuivat liian aikaisin, ja suru kulkee edelleenkin mukana aika ajoin voimakkaamminkin.
Yksi on vielä mutta niin kaukana ja tapaamisia harvoin, kuitenkin keskustelemme joka sekin auttaa iloitsemaan hänen elämästään ja perheestään.
Syitä olisi paljonkin ollut masennukseen ja yritystä joskus heittää hanskat pöytään, onneksi niin ei tullut tehtyä, en ole masentuva enkä kadehtiva, toisillakin saa mennä hyvin tai vieläkin paremmin, hekin maksaa omia verojaan.
Aamun avautumiset on tehty, ja taas voi jatkaa ilolla ja mielenkiinnolla tätäkin valoisaa päivää.
Sen niittää mitä kylvää, pitää paikkansa.
Niin ajatusta herättävä on alotus ja jatko, ettei voi olla yhtymättä mielipiteisiin. Tässä vaiheessa näkee ja kokee jo lastensa luonteet, ja aihetta on ollut iloita ja kiittää siitäkin elämän lahjasta kaikkine mitä se on sisältänyt.
Saan jo parikymmentä vuotta seurata ja kiintyä uuteen jälkipolveen mieheni puolelta, joka entisestään on laajentanut äidin-vaimon sydäntä.
Sukuportretit "katraasta" muistuttaa kehystettynä seinällä senaikaisista mukana olijoista, joita jo uudemmat tulokkaat tutkivat vasta. Oliko äiti ja isä tuon näköisiä silloin :)
Vain yksi puuttuu, lievästi autistinen poika, mies jo, joka ei suostunut tulemaan kuvattavaksi, mutta haluaa vieläkin olla yksikseen. Kumma kylläkin armeijan kävi, ja hyvin selvisi sieltä, mutta täysin työkykyinen ei ole.
Nyt pääsen jo vähemmällä ja osaan nauttiakin siitä, joskin muistelen sananlaskun tapaan:
*Kun se parasta on ollut, on se ollut työtä ja vaivaa!* :D
Ehkä on niin, että juuri tehdyn työn ja uurastuksen jälkeinen olotila, antaa sen täyteyden ilon elämästä juuri tässä ikävaiheessa.
Äitiys on asia, joka yhdistää meitä kaikkia maailman naisia enemmän kuin mikään muu, äidinrakkaus suurimpia elämän lahjoja joita voi saada ja antaa. "Muun korvas aika minkä vei, sydäntä äidin konsaan ei..."
Nyt on ihanaa katsoa, miten omista tyttäristä on kasvanut vaistoihinsa ja kykyihinsä luottavia äitejä, vanhemmalla oikein suurperhe nykyajan mittapuun mukaan. Olenkin saanut kiitosta siitä, miten olen rohkaissut ja tukenut heitä äitiydessään . Vaarikin on ihan uudella tavalla löytänyt läheisyyden ja läsnäolon lastensa perheisiin eläkkeelle jäätyään, vaikka ei hänessä isänäkään moittimista ollut. Onkin taito pysyä lähellä ja saavutettavissa, mutta ei tuppautua ja mestaroida. Vaistolla ja herkästi kuulostellen sekin onnistuu, omat lapset ovat samaa lihaa ja verta, heidät tuntee kohdusta alkaen .
Kunnioitan kasvatti- ja adoptiovanhempia, heiltä vaaditaan todellista sydämen avaruutta, omatekoisiaan on helppo rakastaa . Omat vanhempani asuivat kaukana, apu oli enemmänkin henkistä, mutta tärkeää silti. Minulla oli myös tunne, etten halua heitä murheillani rasittaa, meitä oli niin suuri lapsikatras. Turhaan niin ajattelin, kyllä kaikilla meillä oli vankka sija vanhempieni sydämessä ja kaikessa huolenpidossa. Sekin on totta, mitä Susmorsian sanoi tuosta, että eri elämäntilanteissa joku lapsista voi tarvita enemmän tukea ja huomiota kuin muut, tasapuolisuus ei ole sitä että kaikki saavat aina samalla mitalla. Usein esimerkiksi vammainen lapsi on koko perheen erityinen silmäterä. Omia lapsiani olen aina rohkaissut kertomaan kaikesta, mikä mieltä painaa. Myös lyhyt välimatka on antanut mahdollisuuden viettää paljon aikaa yhdessä, auttaa monin tavoin ja vapauttaa lastenlasten vanhempia kahdenkeskiseen aikaan.
Vaikea läksy oli minulle lapsista irti pästäminen, avioituivatkin niin nuorina. Tyhjän pesän masennuksesta ei suotta puhuta, vaikka olin mielestäni valmistautunutkin siihen ja olin vielä työelämässä, mies rinnallani kaikessa tukemassa. Pian huomasin ne ilot ja mahdollisuudet, mitä koitui, kun lapset saivat jalkansa oman pöydän alle ja löysivät rakkaat puolisot.
Äiti Maa...sellaiseksi tunteekin olonsa etenkin näin sadonkorjuuaikaan säilöessän ja leipoessaan. On niin mahtavaa saada koko klaani koolle juhlapäivinä ja kattaa pöytä herkkuja notkuvaksi.
Elokuun kypsiä, rikkaita päiviä kaikille äideille ja äidillisille !
Elämän ihanampia asioita ei voi nähdä tai edes koskettaa. Ne täytyy tuntea sydämmellään.Mistä ammennat ne pienet onnen hetket. Kyllä minulle on tuntunut aina Perheestä.Vanhuus tuo rajallisesti niitä onnen hetkiä. Minulle parhaat
hetket ovat, rauhalliset kiireettömät aamuhetket. Mies aamukahvin on keittänyt
yhdessä aamupalan nautimme ja muistutamme toisiamme,otitko lääkkeet"
Alkaa kummallakin muisti joskus heittelehtiä.hevat