Siinä minä istun, kylmällä ikkuna laudalla. Katson kuinka aurinko laskee
kauas metsän taakse, ja kuinka sumu vetää verhon minun ja maailman
väliin. Pian pimeys vie voiton ja yö alkaa hiljaa laskeutua yllemme.
Talojen valot sammuvat yksitellen ja lopulta katuvalojenkin lohdullinen
kirkkaus sammuu yön synkkään syleilyyn. Nautin, koska saan olla yksin ja
rauhassa katsomassa tätä. Aivan kuin maailma riisuisi itsensä alastomaksi, ja
muuttuu kokonaan niin viattomaksi. Silloin tuntuu, ettei mikään voisi satuttaa
ja että, maailmassa ei olisi mitään pahaa. Kuitenkin kadut ovat täynä
sirpaleita, jotka joskus ovat olleet meidän omia unelmiamme. Ja joka puolella
on siipensä menettäneitä enkeleitä, jotka itkevät tuskaansa. Jotkat kärsivät
jokaisella hengenvedolla.
Minä olin yksi heistä.
Raukka, se minä olin aina ollut ja varmasti tulen aina olemaan. Mustiin pukeutunut,
sulkeutunut, yksinäinen ja kiusattu olio, kummajainen. Ei minulle ollut sijaa maailmassa.
Kyyneleeni olivat tuoneet mukanaan niin tuskaa kuin epätoivoa. Elämä, se ei ollut minua
varten, siksi kai päätinkin, että lentäisin pois tästä kurjuudesta. Löytäisin onnen jossain
muualla, en täällä. Osaisisin iloita niin kuin muutkin ihmiset. Unelmia, jotka särkyivät
muiden mukana. Toiveita, jotka tuuli vei mennessään. Kyyneleitä, joiden sisälle tuskani
on jäänyt vangiksi, viime hetkellä, viimiset ajatukset, ennen kuin tippuu maahan ja
kuolee. Katson käsiäni, oman vereni peitossa. Terävä esine ranteella ei satu läheskään
niin paljon kuin henkinen. Kiedon käteni ympärilleni. Yö on niin kylmä. Kuuntelen jonkun
hiljaista nyyhkytystä, joltain on taas revitty siivet irti. Nousen ylös ja laitan ikkunan kiinni.
Yksin on kestettävä kipunsa.
"Pimeys ottaa mut syleilyyn,
kietoo kylmät kätensä ympärilleni.
Silmissäni hämäree,
pian en näe mitään.
Kuolema,
vaikea ymmärtää.
Kuitenkin,
pakotie parempaan elämään.."
Katson säkeitä jotka kirjoitin puhtaan valkoiselle paperille. Rytistän sen ja työnnän roskikseen.
Kyyneleeni olisi kuitenkin vain sotkenut tekstin. Sammutan valot, ja ryömin sängyn kaukaisinpaan
nurkkaan. Kiedon käteni polvien ympärille ja tunnen kuinka taas jotain märkää valuu pitkin
poskeani. Nyyhkytys alkaa voimistua, itsestään. Yritän peitellä sitä, kukaan ei saa kuulla.
Valun peittoni alle, pimeässä olen piilossa. Kukaan, ei kukaan näe minua. Olen yksin,
tuskani ja kipuni kanssa, enkä kaipaa ketään. En varsinkaan sääliä. Kaivan laatikosta sänkyni vieressä
olevaa partaterää, mutta käteni osuu johonkin aivan muuhun. Vedän esiin sen mikä on kädessäni.
Tämän vuoden koulukuva. Mustat lyhyet hiukseni, vapaina ja pörröisinä. Meikittömät sirot kasvoni,
kalpeat, niin totiset. Tummat vaatteeni. Kuva on synkkä, täynä surumielisyyttä. Työnnän sen inhoa
tuntien takaisin laatikkoon, en minä ole tuo olio siinä. Etsin partateräni ja upotan sen ranteeseeni,
nautin taas.
kauas metsän taakse, ja kuinka sumu vetää verhon minun ja maailman
väliin. Pian pimeys vie voiton ja yö alkaa hiljaa laskeutua yllemme.
Talojen valot sammuvat yksitellen ja lopulta katuvalojenkin lohdullinen
kirkkaus sammuu yön synkkään syleilyyn. Nautin, koska saan olla yksin ja
rauhassa katsomassa tätä. Aivan kuin maailma riisuisi itsensä alastomaksi, ja
muuttuu kokonaan niin viattomaksi. Silloin tuntuu, ettei mikään voisi satuttaa
ja että, maailmassa ei olisi mitään pahaa. Kuitenkin kadut ovat täynä
sirpaleita, jotka joskus ovat olleet meidän omia unelmiamme. Ja joka puolella
on siipensä menettäneitä enkeleitä, jotka itkevät tuskaansa. Jotkat kärsivät
jokaisella hengenvedolla.
Minä olin yksi heistä.
Raukka, se minä olin aina ollut ja varmasti tulen aina olemaan. Mustiin pukeutunut,
sulkeutunut, yksinäinen ja kiusattu olio, kummajainen. Ei minulle ollut sijaa maailmassa.
Kyyneleeni olivat tuoneet mukanaan niin tuskaa kuin epätoivoa. Elämä, se ei ollut minua
varten, siksi kai päätinkin, että lentäisin pois tästä kurjuudesta. Löytäisin onnen jossain
muualla, en täällä. Osaisisin iloita niin kuin muutkin ihmiset. Unelmia, jotka särkyivät
muiden mukana. Toiveita, jotka tuuli vei mennessään. Kyyneleitä, joiden sisälle tuskani
on jäänyt vangiksi, viime hetkellä, viimiset ajatukset, ennen kuin tippuu maahan ja
kuolee. Katson käsiäni, oman vereni peitossa. Terävä esine ranteella ei satu läheskään
niin paljon kuin henkinen. Kiedon käteni ympärilleni. Yö on niin kylmä. Kuuntelen jonkun
hiljaista nyyhkytystä, joltain on taas revitty siivet irti. Nousen ylös ja laitan ikkunan kiinni.
Yksin on kestettävä kipunsa.
"Pimeys ottaa mut syleilyyn,
kietoo kylmät kätensä ympärilleni.
Silmissäni hämäree,
pian en näe mitään.
Kuolema,
vaikea ymmärtää.
Kuitenkin,
pakotie parempaan elämään.."
Katson säkeitä jotka kirjoitin puhtaan valkoiselle paperille. Rytistän sen ja työnnän roskikseen.
Kyyneleeni olisi kuitenkin vain sotkenut tekstin. Sammutan valot, ja ryömin sängyn kaukaisinpaan
nurkkaan. Kiedon käteni polvien ympärille ja tunnen kuinka taas jotain märkää valuu pitkin
poskeani. Nyyhkytys alkaa voimistua, itsestään. Yritän peitellä sitä, kukaan ei saa kuulla.
Valun peittoni alle, pimeässä olen piilossa. Kukaan, ei kukaan näe minua. Olen yksin,
tuskani ja kipuni kanssa, enkä kaipaa ketään. En varsinkaan sääliä. Kaivan laatikosta sänkyni vieressä
olevaa partaterää, mutta käteni osuu johonkin aivan muuhun. Vedän esiin sen mikä on kädessäni.
Tämän vuoden koulukuva. Mustat lyhyet hiukseni, vapaina ja pörröisinä. Meikittömät sirot kasvoni,
kalpeat, niin totiset. Tummat vaatteeni. Kuva on synkkä, täynä surumielisyyttä. Työnnän sen inhoa
tuntien takaisin laatikkoon, en minä ole tuo olio siinä. Etsin partateräni ja upotan sen ranteeseeni,
nautin taas.
Vastaukset 2
Vanhimmat
..saa ihan mieluusti kommentoida!! =)
Min ei todellakaan osaa järkevästi arvostella tätä, mutta on tää nyt sen verran hyvä et jonkun pitäisi kommentoida!
Kuvasit mun mielestä hienosti tunnetta tekstiin mukaan. Mä en osaa kirjoittaa niin, en vaikka kuinka haluaisin.. Etenkin enkelivertaukset oli upeita. Ehkä eniten tykkäsin siitä ekasta osiosta, olen jotenkin aina pitänyt just sellaisesta maisema ja tunnekuvailusta. Kirjoita ihmeessä lisää!