Leif G W Persson: Edunsaajat

Ruotsalaisen kriminologiaproffan varhaistyön Otava on lopulta käännättänyt. Yli kolmenkymmenen vuoden aikaviivettä voi kummeksua. Tosin Leif-sedän tyyli ja tapa kertoa ei ole markkinahenkisintä laatua, laadusta tinkimättä. Tylyhän Leif on tyyppinä ja kirjoitajana. Kuten tapauksetkin, joihin Edunsaajat perustuu. Puolalaissyntyinen prostituoitu murhataan raakalaismaisesti Tukholman työtilassaan. Eletään vuotta 1978, dna on tuntematon väline, kännyköistä ja internetistä joku scififriikki näkee unia.
Nuori (32v?) rikosylikonstaapeli Lewin saa jutun ensimmäisenä omana murhanaan. Työkaverit oottaa kakkukahveja selvityksen kunniaksi. Siinähän odottaa, asia on hankalampi kuin ensin näyttää.
Perssonin poliisityön kuvaus on juuri niin pitkäpiimäistä kuin työn voi kuvitella olevan. Kammioissaan istuvat poliisit tuottavat paperipinoja ja lukevat toisten tuottamia raportteja, muistioita ja kuulustelupöytäkirjoja. Kenttä-äksön on minimissä, samoin superkytän ylivertaisen älyn välähdykset.
Ainoat mahdolliset epäillyt häipyvät maan alle tai ulkopuolelle, joten tutkinta junnaa paikoillaan. Samalla Persson valaisee lukijoille poliisihallinnon monilohkoista ja -tasoista byrokratiaa ja sen vaikeuttavaa roolia työssä.
Samanaikaisesti pyörii rinnalla toinen tutkinta. Komisario Melander jahtaa bordellibisneksen teollisuudeksi kasvattanutta Fahlenia, onnistuen. Sattuma ja Lewinin sitkeys löytävät yhdistävän linkin näiden erillisten juttujen väliin. Tuottaako se tulosta ja tuomiota, sen saatte lukea itse.
Scandidekkaria on pidetty pitkään, ainakin Maria Langin jälkeen, monesti myös yhteiskunnallisena. Paljastavana ja analysoivana. Tälläkin tiellä Persson kulkee mallikkaasti osoittaen Ruotsin omituisten asumisoikeusasuntomarkkinoiden tarjoavan mahtavat mahdollisuudet härskeille huijareille. Siitä johtunee nimi Edunsaajat.
Henkilöistään Persson piirtää elävän kuvan, tuskaisine ahdistuksineen ja härskiyksineen. Murhatun naisen perimmäinen olemus paljastuu viipale kerrallaan, kuin sipulia kuoriessa. Välillä kirjailija käyttää tehokeinona hyppäämistä kaikkitietävän minäkertojan rooliin. Käyden itsenään kyselemässä eri poliiseilta miksi asiat meni niin tai näin. Joku lukija saattaa temppuilusta ärtyä.
Nostalgisesta vähäeleisestä realismista pitäville rohkenen suositella. Näin viiveelläkin.