Kuinka moni teistä elää kulississa?
Tarkoitan tällä avio/avo-liittoa tai seurustelusuhdetta mieheen vaikka mieli on jossakin muualla?
Onko syynä lapset, sukulaiset, oma moraali, vai mikä?
Itse elän avioliitossa miehen kanssa kohta kymmenettä vuotta.Rakastan miestäni ihmisenä.Mutta tuskin ihan niin kuin kumppaniaan tulisi rakastaa.Ihastun tätä nykyä naisiin.Nyt tuntuu että tunne on erästä naista kohtaan ihastusta voimakkaampaa.Ajatus seksin harrastamisesta miehen kanssa inhottaa päivä päivältä yhä enemmän.Ja ajatus tästä naisen kanssa kiihottaa kovasti.En kuitenkaan osaa irrottaa otettani miehestäni.Olen jollain tapaa riippuvainen hänestä,en osaa selittää edes miten.Suhteemmme on enemmän kumppanuussuhde.En väitä etteikö sellainen suhde voisi olla hyvä mutta tämä magneettimainen veto naisen läheisyyteen on jotain käsittämättömän voimakasta.Olemme mieheni kanssa työssä käyviä ja tasavertaisesti ansaitsevia,joten en ainakaan taloudellisesti ole hänessä kiinni.Hän on mieheksi suurinpirtein täydellinen,jos sellaista onkaan,mutta sekään ei näköjään riitä vaan nyt hän onkin sitten jo väärää sukupuoltakin! En koskaan ole ollut täysin tyytyväinen häneen ja nyt olen pikkuhiljaa alkanut sisäistämään että kyse onkin minusta,ei hänestä.Haluan naisen.Ilman ennakkoluuloja asia olisikin helpompi.Jaksanko taistella ennakkoluuloisten ihmisten keskellä uuden identiteettini kanssa?Pystynkö satuttamaan minulle kuitenkin niin tärkeää ihmistä?Vai satutanko häntä näin enemmän?Jotakin hän on arvaillutkin mieltymyksistäni,ja en ole kieltänytkään asiaa.Hän on asian suhteen yllättävän välinpitämätön vaikka muuten kyllä osoittaa hassusti mustasukkaisuuttaan miesten suhteen.Mikä onkin tätä nykyä turhaa.En katsele lainkaan miehiä.Ei kiinnosta.Miksi lesbouteen liitetään niin paljon vääristyneitä ja valheellisia ennakkoluuloja!?!Anteeksi jos kirjoitukseni on hieman hajanainen ja vaikeaselkoinen mutta taidan suoltaa ulos kyseistä asiaa ensimmäistä kertaa.Kiitos kaikille jotka viitsitte vastata jotakin asiallista,ja toinen kiitos siitä että jaksoitte lukea.
Tarkoitan tällä avio/avo-liittoa tai seurustelusuhdetta mieheen vaikka mieli on jossakin muualla?
Onko syynä lapset, sukulaiset, oma moraali, vai mikä?
Itse elän avioliitossa miehen kanssa kohta kymmenettä vuotta.Rakastan miestäni ihmisenä.Mutta tuskin ihan niin kuin kumppaniaan tulisi rakastaa.Ihastun tätä nykyä naisiin.Nyt tuntuu että tunne on erästä naista kohtaan ihastusta voimakkaampaa.Ajatus seksin harrastamisesta miehen kanssa inhottaa päivä päivältä yhä enemmän.Ja ajatus tästä naisen kanssa kiihottaa kovasti.En kuitenkaan osaa irrottaa otettani miehestäni.Olen jollain tapaa riippuvainen hänestä,en osaa selittää edes miten.Suhteemmme on enemmän kumppanuussuhde.En väitä etteikö sellainen suhde voisi olla hyvä mutta tämä magneettimainen veto naisen läheisyyteen on jotain käsittämättömän voimakasta.Olemme mieheni kanssa työssä käyviä ja tasavertaisesti ansaitsevia,joten en ainakaan taloudellisesti ole hänessä kiinni.Hän on mieheksi suurinpirtein täydellinen,jos sellaista onkaan,mutta sekään ei näköjään riitä vaan nyt hän onkin sitten jo väärää sukupuoltakin! En koskaan ole ollut täysin tyytyväinen häneen ja nyt olen pikkuhiljaa alkanut sisäistämään että kyse onkin minusta,ei hänestä.Haluan naisen.Ilman ennakkoluuloja asia olisikin helpompi.Jaksanko taistella ennakkoluuloisten ihmisten keskellä uuden identiteettini kanssa?Pystynkö satuttamaan minulle kuitenkin niin tärkeää ihmistä?Vai satutanko häntä näin enemmän?Jotakin hän on arvaillutkin mieltymyksistäni,ja en ole kieltänytkään asiaa.Hän on asian suhteen yllättävän välinpitämätön vaikka muuten kyllä osoittaa hassusti mustasukkaisuuttaan miesten suhteen.Mikä onkin tätä nykyä turhaa.En katsele lainkaan miehiä.Ei kiinnosta.Miksi lesbouteen liitetään niin paljon vääristyneitä ja valheellisia ennakkoluuloja!?!Anteeksi jos kirjoitukseni on hieman hajanainen ja vaikeaselkoinen mutta taidan suoltaa ulos kyseistä asiaa ensimmäistä kertaa.Kiitos kaikille jotka viitsitte vastata jotakin asiallista,ja toinen kiitos siitä että jaksoitte lukea.
Vastaukset 24
Vanhimmat
"Miksi lesbouteen liitetään niin paljon vääristyneitä ja valheellisia ennakkoluuloja!?!"
Mitähän ennakkoluuloja sinä oikein tarkoitat? Kysyn ihan mielenkiinnosta. Muuten sitten sanoisin, että eihän tuo teidän suhteenne varsinaisesti mikään kulissiavioliitto ole, vaikka voisihan sen niinkin ajatella. Itse ymmärrän kulissiavioliiton tässä tapauksessa kuitenkin vähän toisin.
Ootko jo kuinka pitkään tuntenut näitä haluja naista kohtaan? onko se uusi, kutkuttava tunne? rakastella naisen kanssa...?
olen itsekin jo päättänyt, että haluan joskus rakastella naista, koska nainen tietää mitä nainen haluaa...en väitä etteikö kihlattuni tietäisi mitä haluan, mutta kuitenkin.
En ole kuitenkaan koskaan ajatellut olevani lesbo, haluan vaan joskus kokeilla...aika ei ole vielä, mutta joskus...eikä siitä tarvitsee tietää kenenkään...
mikä sinua estää kokeilemasta?
jos kuitenkin rakastat miestäsi...ja hän kai rakastaa sinua...
Kirjoitat, että miehesi on välin pitämätön. Hän on sitä toden näköisesti sen takia, että tietää ettet mene vieraisiin...mutta onkohan hän tullut edes koskaan ajatelleeksi, sitä että voisit olla kiinnostunut naisista?
olen aika nuori, joten sulla on varmasti elämän kokemusta paljon enemmän...mutta tässä oli vain mun mielipiteeni...Puhu miehellesi...kerro mistä unelmoit...tai sitten pysy hiljaa ja tee mistä unelmoit ;)
Avioliiton lupaukset ovat todella raskaita lupauksia, pankkilaina on pilipali näihin verrattuna. "Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi. Avioliitto on tarkoitettu pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin." Mutta mikä arvo näillä on niille jotka ovat joskus (kulissi)avioliiton näiden kaavojen kanssa sopineet? Sopiiko ihmisen luonteelle ollenkaan mennä tekemään pysyviä lupauksia?
Tarinasi on suoraan kuin omastani muutaman vuoden takaa. En tosin saanut selvää, onko teillä lapsia vai ei, lapset tuovat omat kommervenkkinsä monella tasolla.
Oman, varsin perustavasti koko elämän muuttaneen prosessin jälkeen voisin esittää sinulle pari ajattelun aihetta, joihin voit aivan sydämessäsi miettiä vastauksia.
Mieti, mistä olet valmis luopumaan. Avioliitto tai mikä tahansa pysyvä kahden ihmisen välinen liitto on enemmän kuin romanttisen rakkauden kuva. Ihmiset ovat niin monin sitein, hyvin ja huonoin toisissaan kiinni eikä niistä kaikista edes halua irrottautua. Turvallisuus, tuttuus, yhteinen historia - ne eivät ole vähäpätöisiä asioita.
Mikäli haluat asioiden muuttuvan, oletko valmis kestämään tunnemyllytyksen sen seurauksena; syyllisyys, ikävä, tunne siitä että ei oikein kuulu mihinkään, tunne siitä että elää hetkittäin kuin jonkun muun elämää? Tämä ei liity mitenkään suoranaisesti lesbo-suhteisiin, vaan ylipäätään siihen, että elämänmalli muuttuu kun kumppani jää rinnalta pois. Ajattelen, että ihmisiä ei voi korvata toisilla. Suruprosessi toisen "poismenosta", vaikka minun tahdostani, on tosi.
Satuin vähän myöhemmin kohtaamaan Naisen, joka vei minut mennessään. Tarina jatkuu..
Täällä yksi kulissielämää viettänyt.
Olen syntynyt lesboksi, kun nyt muistelen kaikkea ihan lapsuuteen asti on asia selvä. Tietenkään en ajatellut asiaa silloin niin, enkä kai vielä teini-iässäkään kuin hetkittäin vaikka olin toivottoman rakastunut parhaaseen ystävättäreeni monta vuotta. Vähitellen asia kuitenkin selveni, mutta tiukasti omassa sisimmässäni, tuntui mahdottomalta ajatukselta että siitä olisi jollekin kertonut tai että joku olisi saanut tietää moisesta. Syyllisyys kalvoi. :(
Mulla oli monta seurustelusuhdetta poikien kanssa, sitten miesten, ja yhden kanssa olin yhdessä 11 vuotta ja avoliitossa. Sitä mainittua kulissielämää. Kyllä minä miestäni rakastin monellakin tapaa. Moni asia kuitenkin puuttui, ja sisällä aina pieni tyhjyys, levoton olo. En koskaan nauttinut juurikaan ollessani intiimisti miesten kanssa, ainut poikkeus oraaliseksi.
En kuitenkaan koskaan ajatellut että voisin milloinkaan elää omana itsenäni, ajatus tuntui mahdottomalta. Miten kestäisin paineet, ja minulle asetetun häpeän? Perhe, tuttavat, kaikki. Niinpä jatkoin.
Sitten mieheni petti minua ja erosimme. Oltuani yksin jonkin aikaa alkoivat asiat rullata. Tutustuin netissä toisiin lesboihin... pelotti vietävästi, mutta samalla tuntui niin oikealta. VIHDOINKIN.
Ajattelin aina että en koskaan edes saa suudella naista... mutta niinpä vain aloin seurustella naisen kanssa, hän muutti luokseni. Kaikki oli huimaavaa. Mutta kaapissa eläminen on toki osaltaan rankkaa, en voi olla oma itseni kuin kotonani. Perheen kanssa välit läheiset, eivätkä he varmaan minua hylkäisi vaikka kertoisinkin olevani lesbo, mutta se silti tuntuu mahdottomalta. Pettymys heidän silmissään... ehkä inhokin. Tiedän heidän asenteensa homoihin, aika kielteinen. En halua loukata heitä tai että he katsovatkin minua toisin silmin...
Erosin ensinaisestani... suuri pettymys. Sitten koin lyhyen mutta kiihkeän suhteen naisen kanssa, viikonloppuisin tapailimme muutaman kuukauden. Sitten tapasin nykyisen rakkaani, mutta nyt olemme eroamassa. Rakastan häntä yli kaiken mutta hän ei kai minua enää... en tiedä.
Pointti on se, että naiseni sylissä se ainainen tyhjyys vihdoin häipyi ja tunsin oloni täydellisen hyväksi ja onnelliseksi, edes hetken aikaa. Mutta. Taas kaikki viedään minulta pois.
Minussa lienee jotain vikaa. :(
Ehkä läheiseni aavistelevatkin jotain kun asun naisen kanssa... taas elän tavallaan kulissielämää, koska voin olla oma itseni vain kotonani. Mutta toisenlaista kulissielämää kuitenkin, saanhan olla oma itseni edes jossain verrattuna entiseen kun en ollut sitä missään.
Välillä petyn naisiin niin että ajattelen että helpointa olisi mennä jonkin kiltin miehen kanssa naimisiin... mutta itseäni pettäisin, ja toistakin. Enkä usko voivani rakastella miehen kanssa enää. Jne.
Kai sitten vain jatkan elämääni näin, sinkkuna kohta ja sitä ihanaa naista taas odotellen...
Hei,
Itsekin pähkäilin kyseisten ongelmien kanssa vielä muutama kuukausi sitten...ajatus mieheni jättämisestä - jota rakastan hyvin paljon, mutta ystävänä - ahdisti, mutta ajautus siitä, että viettäisin loppuelämäni heterosuhteessa oli vielä ahdistavampi. Naimisiinkin menin silkasta ystävyydestä, kun en muusta tiennyt. Sitten vain yksi alkukesän päivä ilmoitin miehelleni, etten enää yksinkertaisesti voi jatkaa miehen kanssa...tästä tietysti seurasi itkua ja hammastenkiristystä, mutta olen onnellisempi kuin koskaan, vaikka onhan tämä aikamoinen hyppy tuntemattomaan...Olen deittaillut naisia noin vuoden kestäneen tiedostamiseni aikana, mutta kukaan erityinen nainen ei ole se syy, miksi mieheni jätin. Ehkä tämänkin takia olen vakuuttunut siitä, että voimme säilyä mieheni kanssa hyvinä ystävinä kun tässä on kysymys identiteetistä eikä ihastumisesta toiseen henkilöön. Eihän lesbo vaan voi olla miehen kanssa naimisissa, niin yksinkertaista se on!
Joka tapauksessa tämä on ollut yksi elämäni vaikeimmista, mutta parhaimmista päätöksistä.
Vointeja sinulle, ja jos haluat aiheesta keskustella/kysyä, voit lähettää sähköpostia osoitteeseeni.
Lämmintä kesän jatkoa toivottaen,
Kaarina
Ajattelin juuri tätä samaa asiaa äskettäin. En ole aivan varma, olenko l vai bi, mutta tiedän, että suuret rakkauteni (ja ihastukseni) ovat alusta saakka (jo lapsesta) olleet naispuolisia. Jotkut äärimmäisen harvat miehet ovat jollain tavalla kiehtoneet minua aluksi, mutta jutut ovat AINA muuttuneet puoleltani kaveruudeksi. En ole tuntenut muuta, kuin ystävyyttä. Olin kihloissa, mutta missään vaiheessa en ollut rakastunut, menin kihloihin niin vääristä syistä, ystävyydestä ja koska halusin asettua kaikesta sisäisestä rauhattomuudestani aloilleni. Eihän se rauhattomuus loppunut, paheni vain. Kerroin tunteista miehelle, ja lopulta päätin koko homman.
Suutelua pidemmälle en ole koskaan naisten kanssa mennyt, en kai ole ollut valmis, enkä välttämättä ole tavannut itsensä kanssa sinut olevaa henkilöäkään. Tiedän kuitenkin, että jos vain uskaltaisin, olisin varmasti naisen kanssa onnellisempi ja kokonaisempi. Toisaalta minua mietityttää erityisesti perheeni suhtautuminen asiaan. En ole koskaan ottanut asiaa puheeksi, en vain pysty, vaikka muuten olemmekin läheisiä ja puhumme lähes kaikesta. Tiedän heidän kielteisen asenteensa homoseksuaalisuutta kohtaan, enkä ollenkaan tiedä, miten tätä asiaa voisi lähestyä, kun sitä pidetään suunnilleen suurimpana kauhistuksena. Tuntuu pahalta kätkeä näin olennainen osa itsestään, tukahduttaa se ja elää salaisuudessa, josta niin paljon tahtoisi keskustella. Niin kauan kuin elämässäni ei ole ketään ihmistä käytännössä, tiedän, että pystyn pitämään tämän asian taka-alalla. Mutta entä jos jonain päivän kohtaan elämäni rakkauden, miten ilmoitan siitä perheelleni, miten ihmeessä saan heidät ymmärtämään, että kyse on puhtaasta rakkaudesta? Tähän minulla ei ole vastausta. Omahan elämäni toki on, mutta esim. kohtuullisen vanhoille vanhemmille kertominen ei tunnu luonnistuvan mitenkään :(
Maxell, ja muutkin. Voitte kirjoitella mulle jos haluatte keskustella lisää, tästä tai muustakin.
zorrotar @ suomi24.fi (poista välit)
Mahtavaa huomata, ettei todellakaan ole ainoa, joka näitä asioita on mielessään pyöritellyt!!!
Ennen tiedostamistani minulla oli ollut sisäisesti tyhjä olo oikeastaan koko aikuiselämäni...ajattelin, että jotakin on pahasti vialla, mutta en vain tajunnut mitä ennen kuin rakastuin silmittömästi yhteen naiseen. Vihdoinkin tajusin, mistä intohimossa oikein on kysymys, ja mikä miessuhteistani oli puuttunut. En ole koskaan tuntenut mitään vastaavaa ketään miestä kohtaan, ja kun olen treffeillä miehen kanssa käynyt, niin parhaimmillaan on ollut oikein kaverillinen meininki ja jos joku mies on minua halunnut, niin se on ollut lähinnä hämmentävää...
Mieheni kanssa tunsin mieletöntä sielujen sympatiaa heti ensi tapaamisesta saakka ja kai siksi hänen kanssaan naimisiinkin menin kun ei ollut mitään tunteita, mihin verrata. Nyt tiedän, että rakkaus, mitä miestäni kohtaan tunnen, on lähinnä sisarillista ja sitä se on ollut alusta saakka.
Seksistä miehen kanssa en ole koskaan nauttinut, ja sitten tosiaan tuli lopullinen stoppi kesän alussa. Nyt ajatus seksistä miehen kanssa lähinnä ällöttää...en usko, että voisin enää koskaan tehdä sitä miehen kanssa.
Joka tapauksessa olen äärettömän onnellinen tekemästäni ratkaisusta ja tiedän tämän olevan paras ratkaisu myös mieheni kannalta. Kai hänelläkin on oikeus löytää nainen, joka häntä haluaa eikä olla pakotettu tällaiseen "puolielämään"??
Minulle voi myös kirjoitella osoitteeseen: [email protected]
-Kaarina
Tilanteessani on jotain samaa kuin Zorrolla.
Olen aina tiennyt olevani kiinnostunut naisista; kuitenkin, sen asian suhteen elämäni on ollut toivotonta. Ei ole ollut uskallusta, ehkä ei edes tilaisuutta, koska en ole osannut tarttua hetkeen. Ajatus naisen kanssa elämisestä on kirjaimellisesti haaveita vain - yksi ylivoimaisimmista esteistä ovat sukulaiseni, joihin minulla on läheiset välit ja tiedän hyvin, että heiltä saattaisi jokin paikka pettää kun kuulisivat tilanteesta. En halua ottaa mitään ennenaikaisia kuolemantapauksia kontolleni.
Niinpä asun yhä edelleen mieheni kanssa. Suhde on sinänsä ok, siitä puuttuu vain se "jokin". Tämän tietänevät hyvin kaikki ne, jotka ovat eläneet vastaavassa suhteessa. Kuitenkin olemme liian kiintyneitä toisiimme, jotta voisimme tuosta vain lähteä lätkimään. En edes elä umpikaapissa, vaan mieheni on alusta asti tiennyt tuntemuksistani. Hän hyväksyy ne, on jopa kannustanut minua etsimään seuraa naisista. Ajatus on aika uskomaton... olen sanonut hänelle, etten voi tehdä sitä, sillä kyse on pettämisestä. Ja kolmen kimppa ei todellakaan ole sitä, mitä yritän hakea.
Ehkä tässä kaikessa vain näkyy ikäni. Olen juuri täyttänyt 25, ja ihmisen oletetaan olevan "valmis" jo kymmenvuotiaana. Minä en taida tietää itsestäni mitään, en osaa edes sanoa olenko lesbo vai bi, joku siltä väliltä vai jotain ihan muuta. En tykkää lokeroida ihmisiä mutta toivon inhimillisyyttä itseltäni ja muilta. Kenties hieman vanhempana löydän myös sitä tarvittavaa viisautta.
Niin, nämä asiat eivät juuri koskaan ole helppoja saati mustavalkoisia.
Mutta kuitenkin sisimmässään tietää mitä eniten kaipaa, mikä tuntuu oikealta. Vaan käytäntö on sitten ihan eri asia. Miten jättää ihminen josta kuitenkin välittää paljon? Miten uskaltaa heittäytyä elämään jota haluaa mutta joka väistämättä tuo tullessaan ongelmia? Miten olla oma itsensä tässä ennakkoluuloisessa ja ristiriitaisessa maailmassa? Edes omien seiniensä sisäpuolella?
Kukin itse ratkaisee mikä on minkäkin arvoista, yksi elämähän meillä kaikilla vain on, ja oikeus onneen, samalla kun yritämme olla satuttamatta läheisiämme. Siinäpä mahdoton yhtälö!
Mulla kävi tosiaan niin että mies petti ja sain sen selville ja ero alkoi siitä. Sitten vain oma sisin halusi niin voimakkaasti olla vapaa oma itsensä että se voitti kaikki suuret pelotkin. Helppoa ei elämä ole nytkään, mutta olen edes hetkittäin ollut todella aidosti onnellinen ensimmäistä kertaa elämässäni. Se on aika paljon se, vaikka sydänsuruja on yhäkin koko ajan, eikä minua rakastavaa ihmistä ole löytynyt, ei ainakaan sellaista joka haluaisi elää kanssani loppuelämänsä. Ehkä joskus löytyy, ehkä ei. Samat ongelmat ne on lesboelämässä kuin heteroillakin, mutta en usko että voisin enää palata entiseen kulissiheteroelämääni. Kaikesta huolimatta.
Täällä on monia joiden avioliitto muistuttaa omaani. Olin kyllä kovasti ihastunut mieheeni alussa ja seksikin sujui hyvin, mutta sitten jouduin pohtimaan seksuaali-identiteettiäni uudelleen, niin kuin olen toisen keskustelun yhteydessä (milloin huomasitte) kertonutkin. Minäkin huomasin, että kaikki ei ole ollut niin kuin olisi pitänyt (??!!, miten niin olisi pitänyt), vaan otin vihdoinkin vakavasti oman lesbouteni ja aloin miettiä omaa seksuaalisuuttani ja sen vaiheita. En ole aikeissa erota, olen kiintynyt mieheeni, mutta, kuten veljeeni. Tässä on ylipääsemätön ristiriita, josta olen keskustellut joskus muiden naimisissa olevien kanssa. Yksi ystäväni sanoi minulle, ettei hän koe naisen kanssa olemista pettämiseksi, mutta sen sijaan aviouskottomuutta olisi se jos kuvioon tulisi toisen lesbo/bi-naisen sijasta mies ja olisi siis kyse heteroseksuaalisesta uskottomuudesta. Itsellänikin on ollut taipumusta ajatella, että toinen MIES olisi pahempi juttu kuin toinen nainen, jos kysymys olisi omasta ulkopuolisesta suhteestani.
Mitä mieltä olette, mihin uskottomuuden ja pettämisen raja pitäisi vetää?
Kyselit missä on pettämisen raja?
Tuo pettäminen alkaa varmaan pikkuhiljaa. Jo se että alkaa olla henkisesti muualla kuin oman kumppaninsa kanssa on suhteelle vaarallista.
Minusta suhteessa on tärkeää että voi luottaa toiseen ja myös itseensä. Luulen että ihminen on kuitenkin pohjimmiltaan yksiavioinen ja haluaa kuulua vain yhdelle ihmiselle, siksi on tärkeää valita elämänkumppani tarkoin. Kannatan myös sitä ajatusta että kokeiluihin ei juurikaan ole varaa suhteessa. Ajattelen ainakin omalla kohdallani että en saisi mielestäni sitä säröä että olen ollut toiselle uskoton. Luulen että siinä vaiheessa kun mennään vieraisiin niin viimeistään alkaa eron lähtölaskelma.
Ei elämä ole helppoa kumminkaan päin olipa naisen tai miehen kanssa. Molemmissa on omat hyvät ja huonot puolensa joten kannattaa tarkoin harkita mitä elämälleen tekee varsinkin jos on perheessä lapsia.
En varsinaisesti ottanut kantaa siihen missä on pettämisen raja, kai se on jokaisen omassatunnossa???
Minusta on aivan yhtä paha asia pettää kumppaniaan naisen kuin miehenkin kanssa! En lainkaan käsitä ajattelua että naisen kanssa se olisi jotenkin "lievempää" pettämistä. Ihan kuin rakastelu ja seksi toisen naisen kanssa ei olisi ihan "oikeaa". Loukkaavaa ja omituista päättelyä!
Pettäminen on pettämistä. Yksinkertaista.
Missä raja menee? Mulla suutelussa yms. intiimimmässä, juttelu sun muu ei pettämistä ole, noh, jos harrastaa vaikka puhelinseksiä niin sitten tietenkin! Mutta siis. Nykyään tuntuu että ihmisten moraalikäsitys on kauheasti löystynyt, mulla ei näin ole. En tee toiselle mitä en haluaisi itsellekään tehtävän.
Tervehdys!
Itse petin miestäni naisen kanssa, vaikka aikaisemmin olin aina ajatellut, että olen viimeinen ihminen, joka sellaiseen syyllistyisi. Ehkä olin niin varma itsestäni, koska en ole koskaan seksistä nauttinut miehen kanssa (esim. en ex-mieheni kanssa saanut kymmenen vuoden aikana yhtään orgasmia). Sitten kun tapasin ensirakkauteni (naisen), tajusin vihdoinkin, mistä intohimossa on kysymys...ja siinä tilanteessa järki kyllä sammui totaalisesti päästä, enkä paljon ajatellut muuta kuin seuravaa hetkeä, milloin saisin olla hänen kanssaan...
Mutta siitä suhteestahan avioliittoni rikkoutuminen alkoi. Eli sitten kun löydän parisuhteen naisen kanssa, niin en tule hyväksymään pettämistä (rajan tosin vetäisin rakasteluun, en suutelemiseen).
Pettäminen tosin tietysti on jokaisessa parisuhteessa erikseen sovittava asia. Tunnen esim. yhden (hetero)pariskunnan jossa on lupa käydä vieraissa, ja se toimii heillä. Tosin en usko, että monessa suhteessa sellainen onnistuu.
Että tällaista.
-Kaarina
Kyllä tää maailma on menny ihan sairaaksi kun edes pitää tollasia miettiä! IHMISIÄ me naisetkin ollaan, joten jos menet suutelemaan tai sänkyyn toisen ihmisen kanssa, oli sitten mies tai nainen niin silloin petät kumppaniasi. Erikseen tietysti nämä "vapaat suhteet" jossa on lupa olla muiden kanssa... usein niilläkin surkea loppu.
Muutenkin sapettaa tollanen ihmisillä leikkiminen. Reiluinta aviomiestä kohtaan olisi rehellisesti ja avoimesti puhua missä mennään ja katkaista suhde, kunnes on varma mitä haluaa. Itsekästä toimintaa!
Hyvin sanottu! Aivan totta.
Tietenkin suhteissa rajat vedetään yhdessä mutta ennen kaikkea ne om jokaisen omat rajat.Ei siinä enää oma puoliso ole kädestä kiinni pitelemässä kun ne rajat ylitetään..
Ja vielä toinen juttu. monelle miehellehän tuntuu olevan ihan ok, että vaimolla tai vakinaisella olis joku sivujuttu, siis välipalatyyppinen lystäily toisen naisen kanssa.Taustalla on tietysti ajatus, ettei kahden naisen suhde voi sisältää aineksia,joita oikeassa suhteessa on ja tämä välipalaepisodi on siis vaaraton ja harmiton leikki.Kaikista parasta olisi tietysti jos oma ukkokulta pääsisi mukaan jos ei nyt ihan itse asiaan niin ainakin todistamaan sukukalleus kourassa rouvien pelehtimistä..
Eli pettämiseksi homma menee vasta kun mukaan astuu uhka oman suhteen kyseenalaistamisesta.Joillekin miehille näyttää nämä naissuhteiden kannustamiset olevan jopa jonkin sortin heterouden testauskeino:niin kauan kun ne pysyy irtopanoina ja pikku seuralaisina, ei hätää.
Kuinka kauan sitten kukaan nainen,olikumpi osapuoli tahansa, tällaista kestää,eri asia..
Toivottavasti tuo Pikkiksen viesti ei ollut osoitettu ainakaan minulle! Turha nimittäin on käydä moralisoimaan, kun itse tosiaan otin avioeron miehestäni lesbouteni takia!!! EN siis kenenkään ihmisen. Asia on mieheni kanssa selvitetty, ja uskon, että meistä voi tulla hyviä ystäviä.
Lesbouteni tajuamisesta on vuosi, eli kaikki tapahtui varsin nopeasti minulle, nyt olen yli 30-vuotias. Nuoruudesta asti lesboutensa tajunneiden on niin helppo käydä moralisoimaan pettämisestä ynnä muusta, koska jos olet koko ikäsi ihmetellyt, että mikä helvetti mussa on vikana, ja sitten tajuat sen vasta myöhemmällä iällä kuinka järjestömästi jotakin ihmistä voi rakastaa ja haluta, niin ei siinä kuule puhu enää järki!!!
...Niin kuin sanottu itse en olisi voinut jäädä suhteeseen miehen kanssa enää yhtään pidemmäksi aikaa. Itseäänhän siinä pettää kaikista eniten.
-Kaarina
...minulle.
Lesbouteni valkeni minulle vasta viime kesänä (reilusti yli 30 v.). Kerroin heti miehelle. Kysyin miten hän kokisi mahdollisen intiimin suhteeni naiseen. Hän kysyi oitis pääsisikö katsomaan. Ei kokenut naista uhkana.
Kesästä alkoi eroprosessi miehestä ja se päättyi keväällä. Nyt elän naisen kanssa suhteessa ja nautin kaikesta läheisyydestä, intiimistä, keskustelusta ja naiseudestani ennen kaikkea. Kaikesta siitä minkä puuttumiseen avioliitto ensisijaisesti kaatui.
Koska tein eroa miehestä, jonka kanssa kaikki oli ohi, en kokenut pettäväni häntä. Tiesin, etten en jäisi hänen luokseen, vaikka hän olisi sanonut mitä tahansa.
Tässä tapauksessa olen joustanut pettämisestä, mutta muuten en sitä hyväksy.
Kyllä minusta asioista kannattaa puhua (myös täällä) ja vaihtaa mielipiteitä. Se voi herättää muitakin ("joustavampia") miettimään kuinka vakavissaan he ovat kumppaninsa kanssa.
Juuri se: Tee niin toiselle kuin haluaisit itsellesi tehtävän, on hyvä ohje. Testailu ei ole hyvä idea. Paljon voi mennä rikki sellaista kallisarvoista, jonka tajuaa vasta kun menettää toisen luottamuksen puuttumiseen.
Kyllä tosiaan tuntuu siltä, että ne, joilla on ollut myös heterosuhteita (naimisissa ollleet/olevat) näkevät tämän ongelman eri puolet hiukan avarammalla katsantokannalla kuin koko ikänsä itseään lesbona pitäneet - joilla tuo identiteetin omaksuminen on ollut mutkattomampaa!
En minäkään periaatteellisella tasolla pettämistä hyväksy, mutta on tilanteita, niin kuin Kaarinan, jolloin asiat vaan kehittyvät vääjäämättä tiettyyn suuntaan. Kai ihannetila olisi, että kun on kerran parikymppisinä avioliittoon menty, niin siinä uskollisina pysytään, tapahtui mitä hyvänsä.
Pitäisi ottaa huomioon, että ihminen muuttuu ja kehittyy vielä aikuisenakin, ei sitä voi laskelmoida etukäteen että liitto tämän ihmisen kanssa kestää ikuisesti, vaikka periaatteessa niin olisi tarkoitus. Edellisellä kirjoituksellani en halunnut asettaa lesborakkautta yhtään alempaan asemaan suhteessa heterorakkauteen. Omassa avioliitossani vaikeutena on se, että vaikka pidän miehestäni, en halua/pysty enää seksisuhteeseen. Ja nyt elämääni on ilmaantunut nainen, jonka kanssa suhde on mahdollinen.
Mielestäni tämäkin pohdinta on osa prosessia jossa nainen hahmottaa paikkaansa omassa henkilökohtaisessa seksuaalihistoriassaan, osa lesbouden tiedostamista. Itseäni ainakin auttaa mielipiteiden vaihto muiden kanssa.
Siis se miten miehet tuntuvat valitettavan usein hinguta katsomaan. Ihan kuin kahden naisen välinen intiimi hetki olisi aina vain jotakin leikkiä. ARGH.
Minua yököttää että mukavinakin pidetyt miehet tekevät samoin. Ei siis vain pornolehden takana masturboivat inhat limanuljaskat.
Tilanne on se, mutta silti se surettaa ja harmittaa. Siis se että niin moni, nainenkin, pitää lesboseksiä jotenkin "ei niin tosissaan otettavana" kuin heteroseksiä. Kun se kahden ihmisen parisuhteessa on ihan yhtä oikeaa ja kaunista ja intiimiä kuin kenellä tahansa, ellei enemmänkin. ;)
En siis viittaa keneenkään tämän ketjun naisiin, vain ihan yleisesti!
Mutta valitettavasti tässä lesboelämässä saa kokoajan vastaansa kaikenlaisia harhaluuloja. :(
En ymmärrä, mitä kahden naisen välinen rakkaudenosoitus miehelle kuuluu.
Evoluutiopsykologiaako a la haaremi? Että "tuossa niitä nyt olisi saatavilla kerralla kaksin kappalein". Niinpä niin... tervemenoa apinataloon :)
Heitin vaan mielipiteeni pettämisestä kun Martsa siitä kysyi. Noh, tietty ajattelen monestakin asiasta kanssanne eritavalla kun en tosiaan ole miessuhteissa ollu. En tarkoittanut kenellekään henk. koht., mutta olen edelleen samaa mieltä kuin aikaisemmin, eikä se siitä muutu. Yksi tuttuni oli naimisissa, mutta lopetti avioliittonsa lesbouden takia -pettämättä. Hauskaa kesää!