En jaksa enää

Aivan, lapset yhdistävät. Mutta vanhempia ei yhdistä. Siksi jaksamista helpottaa oikean suhtautumistavan kasvaminen tilanteeseen.

Unohda se ajatus, että hän esittää niin hyvää isää. Unohda myös se, että mielestäsi hän on tyypillinen narsisti. Unohda koko mies. Äläkä hoida asioita asenteella, jossa sinun on kerrottava kuinka huono isä entisesi on. Ajat lasten lähivanhempana lasten etua. Jos tapaamiset ovat miten sattuu on paikallaan tapaamisopimus. Johon tietysti kerrot perusteena, miten rikkovaa tuollainen epäsäännöllisyys ja epävarmuus on.
Koska kuvioon kuuluu alkoholi. Älä odota juopon lopettavan juomista. Mikään asia ei sitä tee, kuin juoppo itse. Sillä viina ajaa kaiken edelle. Siksi mikään muu kuin henkilön oma vahva halu ei saa juoppoa lopettamaan koskaan. Ei ellei hän itse halua.

Kun lapset ikävöivät isäänsä se on ihan normaalia. Etävanhemmasta puhutaan silloin lapsen kanssa lapselle sopivin tavoin. (saarinen on kirjoittanut, että lapsi rakastaa vanhempaansa, olipa hän millainen tahansa. Koska lapsi ei tiedä paremmasta.Ja koska ihminen oppii kaiken, mitä hän tietää. Ei viisivuotias voi tietää paremmasta, jos hänelle ei ole sitä opetettu.)

Sinusta ehkä tuntuu, että sama jatkuu vuodesta toiseen. Voin sanoa, että ei jatku, jos et anna sen jatkua. Tee tapaamissopimus ja noudata sitä. Jokaiselle vaateelle tiedä perustelusi. Ja pysy kannassasi, ellei vastapuolen vastaehdotus ole sopiva tai soviteltavissa omaasi.

p.s. alkkikset harvoin ovat narsisteja, muunlaista luonne ja persoonallisuushäiriöitä heiltä kyllä useimmin löytyy. (tärkein juttu tässä ei kuitenkaan ole miehen ongelmat tai narsismin kaltainen olotila. Vaan se miten homma hoituu)
Ja jaksat sää olla äiti. Itse sanoin aikanaan, että jaksan hoitaa lapseni, mutta niin vahva en ole, että jaksaisin hoitaa lapset, kämpän ja luonnehäiriöisen mustasukkasen ukon sen päälle. Himas tapeltiin joka päivä. Erossa ensimmäiset kaks vuotta 2 kertaa viikossa ja nyt. Ei tarvi tapella. Yksinhuolto riitojen takia ja tapaamiset eri ovista..... Ei toiminut mejän paketti, niin ei toiminut ei.

Todella hyvin vastattu.
Lapseni ovat syntyneet 1975 ja 1978 erosimme 1981.

Eropöytäkirjaan kirjattiin, lapset ovat isällään kerran kuussa; perjantaista klo 16.00 sunnuntaihin klo 18.00, isän asianajajan tahdosta.

Ensimmäisenä vuonna isä ilmoitti hakevansa lapset perjantain kello 16.00. Niin lapset odottivat ulkovaatteet päällä kassit pakattuna, kaksi tuntia ajan mentyä yli soitin, aina vastasi lankapuhelimeen 400 km päässä kotonaan.
Lopulta sanoi; nyt ei enää mitään etukäteen varausta. Olemme täällä, jos haet, pakataan ja puetaan sitten, varaa aikaa hakuun tunti.
“Ha haa kyllä Sinä osaat” oli vastaus.
Sitten alkoi kiristys:
“jos haen lapset, maksat matkat ja vähennän sitten 2 vrk elatusavusta.”

Kun lapset tulivat kumpikin kouluikään, isä otti heidät mukaansa laivareissulle. Tänä aikana pojille opetettiin; Minä maksa äidille, äidillä on rahaa, se vaan ei anna.
Joka ruoka ostos isin luona, oli myös hirveän säälittelyn paikka, kun isältä menee ruokakauppaan niin paljon. Pojat olivat todella pahoillaan siitä kertoessaan. ( En koskaan vienyt lapsia kauppaan, turhan karkki pyytelyn takia)
Naisten työt kuuluvat naisille, kunnon mies ei niihin koske, tässä isä painotti siivoaminen ruuanlaitto pyykinhuolto ja tiskaus. Hyvin menivät opit perille. Ne kannustettiin vielä yksinhuoltaja naisten yhteiskunta kelvottomuudella, ensin pojat eivät edes ymmärtäneet mitä sanoivat sanoessaan minua kelvottomaksi yksinhuoltajaksi.

Yhdyn aloittajan kirjoitukseen siinä määrin että hankalasta exästä eroon pääseminen on työllistävää. Erostani on kulunut osapuilleen pari vuotta, yhteisiä lapsia on. Minä olen laittanut lapset isälleen sopimuksen mukaisesti, kannustanut siihen ja yrittänyt aina parhaani vaikkakin välillä hampaat irvessä.
Isä puhuu tapaamisilla pienille lapsille pahaa äidistä ja lähisukulaisista ja uudesta puolisostani. Lapset ovat tapaamisten jälkeen pahantuulisia ja varautuneita, pelokkaita ja toinen käy psykiatrilla. Välillä tulee minkäkinlainen haistattelu-tyyppinen viesti ja kyllä vanhemman lapsen kerhokin on jo pilattu. Joka paikkaan isä toitottaa kuinka huono olen siinä ja tässä, milloin en annan hänelle tietoja siitä ja tästä ja heti toisaalla jaan tietoja liian paljon. Elatusta maksaa liikaa ja onkin siitä pätkäissyt osan pois jonka seurauksena minulla meni kädestä-suuhun-tuloillani pasmat sekaisin. Laitoinpa ulosottoon koska en voi sallia ettei allerginen lapseni saa omia ruokiaan tms. koska joudun leikata jostakin.

Pääseehän siitä exästä tietyllä tasolla eroon muttei niissä määrin kuin olisi tarkoitus jotta elämä olisi lapsille tahi itselle edes siedettävissä määrin helppoa... tai sanotaanko siedettävää.
Vaikkakin tilanne on mitä on, olen silti onnellinen tilanteeseen ja jaksan jatkuvat kiukuttelut tapaamisten jälkeen, muut hankaluudet arjen pyörityksen ottaen täyden kasvatusvastuun yhteishuoltajuuden alla. Isä kun ei edes kynsiä saa pidemmällä tapaamisella leikattua vaan lapset tulevat kynnet repaleisina kotiin niin että heti kättelyssä haluavat sitä ikävää kynsien leikkausta.
Kaikesta huolimatta elämä on nyt helpompaa, kun ei tarvitse kantaa kaikesta vastuuta, tehdä kaikkia töitä ja kuunnella aikuisen miehen kiukuttelua.
Toki olen jossain määrin kateellinen toimivalle yhteishuoltajuudelle, samalla toivoen että itselläni olisi yksinhuolto. Ehkä olisin sen ansainnut.