KYÖKKIKYKLOOPPINEN NS. RAKKAUSRUNO I
Olen saanut tutustua puhuvaan papukaijaan.
Se lensi sateesta kuin sokkopöllö päin ruutuani.
Sen nokka loksahti tavallista tiukemmin ristikkäin.
(Tiedäthän sinä nyt aivan varmasti,
mitä minä tällä kertaa, tasan tarkkaan mahdan tarkoittaa?)
- Hmmpf, se sai vain ensi alkuun äännähdetyksi.
- Mistäs sinä siihen? kysyin siltä,
mutta se ravisteli yhä vain päätään
ja katseli minua kuin ei olisi ihan viisas.
Kun se sai nokkansa auki,
se näytti ryhdistäytyvän ja
puhalsi keuhkojensa voimalla ulos
kaiken, mitä se sillä hetkellä keksi matkia:
- Hmmpf! Arrrrkisssstossssta!!! Arki...ssssss... tosta!
- Arkistot saattavat sisältää monta salaisuutta,
selitin sille itsestään selvästä asiasta itsestäänselvyyden.
- Hmmpfskatti, se sanoi ja
lennähti peilin eteen päivän postipinon päälle
sukimaan kuiviksi ja kiiltäviksi märkiä sulkiaan.
Sitten se nakkeli lisää niskojaan
puolelta toiselle omalle peilikuvalleen,
iski sille silmää, aukoi ja sulki sille nokkaansa,
mutta ei saanut mitään sen tärkeämpää
ihmisestäkään sillä kertaa toistetuksi.
- Otit sitten ja karkasit jonkun häkistä?
Vai ihanko vaan käsistä? Kysäisin siltä,
kun se taas näytti alkavan kyllästyä
peilikuvilleen keikistelyyn.
Arvelin, ettei se muuten vain suin päin
kylään kenenkä tahansa ruudun läpi
pyrkisi edes vahingossa tuppaamaan.
- Hmmpfsista! Kankkulankaivoon! se tuhahti.
- Vai niin, että sitä rataa?
- Leo Jokela!
- Pahakin karma?
- Suorastaan karmea! se narahti, leuhahti siivilleen, keittiöön ja
varasti aamiaistarjottimelta kanelikorpun ja
pudotti sen pöydälle jalkojensa juureen
- Saisiko korpun kera olla hieman teetä? Lämmikkeeksi?
Yritin olla sille mahdollisimman vieraanvarainen, olihan se.. oli se.
- Kuivaa! Alkoikin olla liian kuivaa, se känähti,
lukitsi korpun käyrän nokkansa puristuksiin
ja yritti vyöryä taakkoineen ulos
raollaan olevan tuuletusikkunan kautta.
- Hmmpfskatin himmpfskatti, se mumisi.
Vähänkö ahdasta! Niin että hmmpfsista vaan!
Kuului hento tömpsähdys aivan kuin papukaija
olisi jälleen törmännyt päin jotakin.
Kurkistin kadulle sen perään.
Ehdin nähdä, kuinka se ehti juuri ja juuri kierähtää
lohkeillut korppu yhä nokkaan sivuun
potkulaudalla mäkeä alas laskevan pojanviikarin tieltä.
Sitten sen ylitse vyöryi venäläinen rekka.
Synkkiä pilviä vyöryi yhä taivaan rajasta,
hämärsi näkymät.
Vesi vyöryi alas mäkeä,
sade hakkasi katua puhtaaksi.
Ilma raikastui ja viilentyi sopivasti yötä vasten.
Samaan taloon pesiytynyt,
kaikkien tuntema pervokin palaisi pian iltalenkiltään,
painaisi jälleen poskensa kamarini ruutua vasten.
Yrittäisi kuulostella jo ulkoa käsin, salaa,
mitä sisällä tapahtuu.
Tai sitten rappukäytävästä,
lukitun oveni takaa.
Ei kuulema voi unohtaa.
Kertoo kaikille rakastavansa liikaa.
Olen saanut tutustua puhuvaan papukaijaan.
Se lensi sateesta kuin sokkopöllö päin ruutuani.
Sen nokka loksahti tavallista tiukemmin ristikkäin.
(Tiedäthän sinä nyt aivan varmasti,
mitä minä tällä kertaa, tasan tarkkaan mahdan tarkoittaa?)
- Hmmpf, se sai vain ensi alkuun äännähdetyksi.
- Mistäs sinä siihen? kysyin siltä,
mutta se ravisteli yhä vain päätään
ja katseli minua kuin ei olisi ihan viisas.
Kun se sai nokkansa auki,
se näytti ryhdistäytyvän ja
puhalsi keuhkojensa voimalla ulos
kaiken, mitä se sillä hetkellä keksi matkia:
- Hmmpf! Arrrrkisssstossssta!!! Arki...ssssss... tosta!
- Arkistot saattavat sisältää monta salaisuutta,
selitin sille itsestään selvästä asiasta itsestäänselvyyden.
- Hmmpfskatti, se sanoi ja
lennähti peilin eteen päivän postipinon päälle
sukimaan kuiviksi ja kiiltäviksi märkiä sulkiaan.
Sitten se nakkeli lisää niskojaan
puolelta toiselle omalle peilikuvalleen,
iski sille silmää, aukoi ja sulki sille nokkaansa,
mutta ei saanut mitään sen tärkeämpää
ihmisestäkään sillä kertaa toistetuksi.
- Otit sitten ja karkasit jonkun häkistä?
Vai ihanko vaan käsistä? Kysäisin siltä,
kun se taas näytti alkavan kyllästyä
peilikuvilleen keikistelyyn.
Arvelin, ettei se muuten vain suin päin
kylään kenenkä tahansa ruudun läpi
pyrkisi edes vahingossa tuppaamaan.
- Hmmpfsista! Kankkulankaivoon! se tuhahti.
- Vai niin, että sitä rataa?
- Leo Jokela!
- Pahakin karma?
- Suorastaan karmea! se narahti, leuhahti siivilleen, keittiöön ja
varasti aamiaistarjottimelta kanelikorpun ja
pudotti sen pöydälle jalkojensa juureen
- Saisiko korpun kera olla hieman teetä? Lämmikkeeksi?
Yritin olla sille mahdollisimman vieraanvarainen, olihan se.. oli se.
- Kuivaa! Alkoikin olla liian kuivaa, se känähti,
lukitsi korpun käyrän nokkansa puristuksiin
ja yritti vyöryä taakkoineen ulos
raollaan olevan tuuletusikkunan kautta.
- Hmmpfskatin himmpfskatti, se mumisi.
Vähänkö ahdasta! Niin että hmmpfsista vaan!
Kuului hento tömpsähdys aivan kuin papukaija
olisi jälleen törmännyt päin jotakin.
Kurkistin kadulle sen perään.
Ehdin nähdä, kuinka se ehti juuri ja juuri kierähtää
lohkeillut korppu yhä nokkaan sivuun
potkulaudalla mäkeä alas laskevan pojanviikarin tieltä.
Sitten sen ylitse vyöryi venäläinen rekka.
Synkkiä pilviä vyöryi yhä taivaan rajasta,
hämärsi näkymät.
Vesi vyöryi alas mäkeä,
sade hakkasi katua puhtaaksi.
Ilma raikastui ja viilentyi sopivasti yötä vasten.
Samaan taloon pesiytynyt,
kaikkien tuntema pervokin palaisi pian iltalenkiltään,
painaisi jälleen poskensa kamarini ruutua vasten.
Yrittäisi kuulostella jo ulkoa käsin, salaa,
mitä sisällä tapahtuu.
Tai sitten rappukäytävästä,
lukitun oveni takaa.
Ei kuulema voi unohtaa.
Kertoo kaikille rakastavansa liikaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
KYÖKKIKYKLOOPPINEN NS. RAKKAUSRUNO II
Yöllä näin unta puhuvista papukaijoista.
Istuin kovalla, korkealla baarijakkaralla
lehvillä katetussa keppoisessa majassa,
jonka seinät huojuivat tuntuvasti
syvästi huokailevan meren puhallusten tahtiin.
Minua ympäröi runoraati.
Satoja pajukaijoja keinutteli itseään ristiin rastiin pääni yllä,
kukin kynsineen kiinni omassa kiikussaan
kuin kuolemaantuomitut.
Äkäisimmät niistä nokkaisivat syvälle päähäni painamastani panamahatusta
palan sieltä, toinen täältä pyyhkäistessään ylitseni.
- Kiirrrrjoitapa runo, jos osaat, huuteli tuikein.
- Räkytäkytäikää, oksettaa, juon minä pullon kaljaa ...
toistin tuhansia kertoja monen muunkin toistelemaa lorutelmaa,
mutta ennen kuin ehdin jatkaa pidemmälle,
sain terävän kopsautuksen takaraivooni.
Se siitä panamahatusta.
Ja sen kaltaisesta vitsailusta.
- Mä sanoin, että kirrrrrjoitappa...
Kaivoin käskystä rantakassistani ristikoiden täyttämiseen käyttämäni lyijykynän,
repäisin lautasliinasta palasen ja kirjoitin himmeästi:
Räkytäkytäikää,
oksettaa -
juon minä
pullon
kaljaa.
- Yksi papukaijoista lehahti alas keinustaan,
tarrasi terävillä kynsillään hellepuseroni läpi kiinni solisluuhuni,
räpytteli siivillään tasapainoa itselleen ja luki ääneen,
omaan narisevaan tyyliinsä, mitä olin kirjoittanut.
Syntyi suoranainen sekasorto -
värikkäitä sulkia alkoi leijailla alas
läheltä katon rajaa, missä papukaijat sotkeutuivat toisiinsa,
kiikkuineen ja kaakkuineen.
Niin matala oli satunnaisia turisteja varten kyhätty majanrotisko.
- Minä, minä näytän sinulle närhen munat!
krääkäisi joukon nestor, muutamia kiiltävimmistä sulistaan
ajansaatossa muutenkin jo menettänyt.
- Joku pervo taas, kuulin itseni sanovan sille
huvittuneena tuonkaltaisesta joutavasta räpistelystä.
Mutta omatpahan ovat huolesi. Omia valintasi... Mitäs et uskonut...
- Mitäs et uskonut, mitäs et uskonut!
se matki sanojani ja leuhotti, harvapyrstöinen oviaukosta vasten tuulta.
- Niin, että mitäs et uskonut, että noinkin helpolla
sitä saattaa saada satunnainen turisti upeita sulkia hattuunsa.
Kipusin alas jakkaralta.
Nostin maalattialta reikäisen olkihattuni.
Sitaisin sen lierin juureen huivista koristenauhan,
jonka reunan alle ehdin pujotella
lattialta keräämäni värikkäät sulat,
kun jo kuulin sinnikästä koputusta
makkarin ikkunan takaa.
Päivä menikin sitten ruutuun takoneen kanssa pohtiessa,
miksi hitossa joku oikeasti saattaisi tahtoa runoilijaksi.
(Niin, että tiedätkö sinä tosiaan aivan varmasti, mitä minä tällä kertaakin mahdan tarkoittaa ?)
En hittojakaan ymmärtänyt siitä, mitä mahdoit tarkoittaa, mutta runot ovat upeita ja kertomuksellisia.
Ehkäpä siis tarkoitit: Lue ja nauti, vaikket ymmärtäisikään.
Kesää odotellessa:
http://www.youtube.com/watch?v=byUK1-1qOas&feature=plcp
Toivottavasti runosi ei ole pilkka muita täällä kirjoittavia kohtaan..;))) Ihmisen ei nimittäin pitäisi koskaan verrata mielestäni toisia mihinkään eläimeen...se on oikeesti jotenkin loukkaavaa ja sivistymätöntä. Varsinkin jos ja kun EI oikeesti edes tunne?? - ja vaikka tuntisikin...No, minä olen varmasti sen verran jo ilmeisesti sinua vanhempi. ja olen oman aikakauteni lapsi... Ajattelen aina että, ihminen on ihminen ja eläin on vain eläin...Omasta itsestään sen sijaan...voi käyttää mitä kielikuvaa tahansa...ehkä olen vähän muumio...jo. Mutta, jos, oikeesti olet törmänyt puhuvaan papukaijaan? - runosi on mitä hellyttävin kertomus tästä kohtaamisesta...
Tsau:Friidu
Seiskassa:
http://www.youtube.com/watch?v=c7Kqc4ushxo&feature=related
Taivaiden kuu paistaa autuaana
sinä katselet ylös niin kauniina
liian kauan
ja minä
sukellan siivet supussa pistettä kohti
vielä valaise pieni hetki
oi täysikuu
on jo aika ja hetki!
on jo
Ikkuna:
http://www.youtube.com/watch?v=wdIIBEcI9nE&feature=context-cha
Ennen edesmenneiden Speden ja G. Pula-Ahon seuraavaa esitystä muutama sana jälleen Mariko Vaaran tekstistä:
lohkeillut korppu nokkaan po.: lohkeillut korppu nokassaan
http://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=1egOHGv0NMc
Papukaija G. Pula-aho oli Spede Pasasen luoma ja Leo Jokelan esittämä sketsihahmo, joka esiintyi radion viihdeohjelmissa Ruljanssiriihi ja Hupiklubi 1960-luvun alussa. Viihdettä vanhaan malliin.:)