ikiomaa tilannettani.
Olen huolissani mielentilani muutoksesta.
Mieheni kuoleman jälkeen,olen huomannut muuttuneeni totaalisesti.
Aiemmin,yhdessä eläessämme lapseni/perheeni oli minulle elämisen tarkoitus,sisältö.
Nyt jo kohta neljä vuotta ,olen pyörinyt aivan eri maailmoissa.
On kuin joku osa elämästäni on kuollut,ei ole sijaa ajatella lapsia,heidän lapsiaan,nyt olen vain minä.
Mitä tai mikä on tapahtunut.
Mietin ja yritän palata entiseen,on kuin ovi olisi suljettu,lämpimät tunteet kadonneet.
Kateellisena luen täälläkin ,miten yksin jääneet
saavat iloa ja lohtua perheestään.
Lapsiani en voi syyttää,he tekevät parhaansa,ovat kuin ennenkinminä vain olen kuollut,kaikelle muulle,kuin itselleni.
Onko teillä kellään tälläisiä tuntemuksia,neuvokaa,miten pääsisin entiseen.
pahoillaan olotilastaan oleva pioni.

Vastaukset 11
Vanhimmat
Kuule pioni,olet ehkä lukenut minun viestejäni.kun olen täällä aika avoimesti kertonut suruistani.
Lapseni mentin viitisen vuotta sitten,
nyt tänä keväänä menetin sisareni ja veljeni.
Surutyö on minullakin vielä kesken.
Varsinkin lapseni kuolemasta en tahdo toipua,
ajattelen toisinaan,mikä saa minun tielleni
kaiken kasaantumaan.
Mutta olen toisinaan hirveän vihainen,eikä sille vihalle ole kohdetta,se vain tulee yhtä-äkkiä
Sen olen käsittänyt että surutyö on tehtävä loppuun asti.
Antaa itkun tulla silloin kun se on tullkseen,
ja huutaa voi tuskaansa ulos,ei saa pidätellä mitään.Ei kukaan toinen voi tehdä puolestamme
surutyötämme.
Ei auta lasten neuvot,ei siihen ole sanoja
Suurin suru sanaton suru.Näillä palstoilla
on tuolla kun selailee surutyötä tekeviä,
heidän kanssaan voi viestejä kirjoitella,
jos se vähänkään auttaisi.
sitäkö se on surutyötä,kauanko vielä kestää,pääsenkö "normaaliin" olotilaan.
Onko loppuelämäni tätä "itsekästä" itsesääliä,
itseni ympärillä pyörimistä.
Olisiko toivoa,että voisin vielä innostua ja nauttia perheestäni,elämästä yleensä ,kuin silloin neljä vuotta sitten.
Antakaa toivoa ,kokeneet ymmärtäväiset ihmiset,pyytää taas pioni.
Itke niin kauan kuin sinulla kyyneleitä piisaa,
minulla ne alkavat ehtyä jo.
Olen itkenyt iltaisin itseni uneen,niin monta vuotta jo,
Mutta kyllä se siitä alkaa pikku hiljaa
edetä tämä elämä.
Minunkin piti ottaa itseäni niskasta kiinni,
ja sanoa itselleni minulla on vielä
lapsia jotka tarvitsevat minua.
Olisin ollut itsekäs jos en olisi ottanut heitä mukaani surutyöhön,sillä koskettihan se heitäkin.
Kyllä sinä siitä ylitse pääset,kun on aika,
surutyö on tehtävä pohjiaan myöten.
Sitten sinulla alkaa aivan toisenlainen elämä,
älä hylkää lapsiasi,he tarvitsevat sinua,älä
jätä heitä ulkopuolelle.
Ylitse pääset siitä kun on aika.
kiitos sinulle Anu,
en hylkää lapsiani,mutta se lämmön tunne heitä kohtaan,,,se tulee kai takaisin,kun aikaa kuluu.
Rakkaita he ovat,mutta nyt päälimäisenä Minä.
tätä suren pioni
Tee vain surutyösi loppuun asti ja työstä se
kunnolla,kyllä se alkaa ajan mittaan helpottamaan.
ja tarpeellista etsiä jälleen itsensä sen muutoksen jälkeen jonka aviopuolison kuolema aiheuttaa.
On annettava itselleen tilaisuus surra, itkeä ja muistella.
Kerroinkin Sinulle "pioni" oman mieheni kuolemasta josta pian tulee 7 vuotta. Kaikki nämä vuodet olen ollut hukassa, joka päivä muistan ajan jolloin ei ollut minä, vaan me.
Alkuun en halunnut elää, en löytänyt muuta pakotietä ajatuksille kuin pakenemalla tekemään jotain työtä johon yritin ajatuksissa vellovan ikävän karkoittaa. Monta kertaa tulin kesken kaiken sisälle, otin valokuvansa käteeni ja huusin, huusin ikävää ja kysyin; miksi näin?
Aloin, ensimmäisenä yönä hänen kuolemansa jälkeen, kirjoittamaan sinikantiseen vihkoon, purin kaiken ikävän ja tunteet sanoiksi, kerroin päivittäiset tapahtumat hänelle kuin kirjeenä johon odotin vastauksia.
Kysymyksiini sain vastaukset muistoista, yhdessä elettyä aikaa ei mikää voi pyyhkiä yli.
Huusin tuskaani yön pimeydessä ja päivän valossa, huomiseni oli siellä eilisessä kuten Sinullakin tuntuu olevan.
Kirjoitan edelleenkin joskaan en enää joka päivä, mutta kun ikävä tulee istun, otan kynän käteen ja tuntuu kuin Hän istuisi siinä vierelläni, kätensä olkapäälläni, lohduttamassa, lukemassa mitä kirjoitan.
En ole löytänyt vieläkään itseäni. En uskalla etsiä edes uutta suhdetta koska tunnen että entisyys painaa liikaa ja silloin en voi antaa itsestäni mitään. En voi rakastaa... tai siltä tuntuu nyt, ketään toista niin syvästi ja siksi en uskalla anataa itselleni edes tilaisuutta muuhun kuin tähän yksinäisyyteen joka tuntuu kuin köysi kaulalla, puristaa ja ahdistaa.
Vaikka haluaisin rakastaa ja tulla rakastetuksi.. menneeseen katsoen tuntuu niin turvalliselta että pelkään.
Ei ole kiva olla yksin. Lapset ovat rakkaita mutta heihin ei pitäisi ripustautua surussaan, he tuntevat samaa surua ja lohduttavat, mutta loputtomiin hekään eivät voi surevaa auttaa.
Ota "pioni" kirjeystäviä, miehiä ja naisia, minä yritän kirjoitella näistä omista tunnoistani, sillä minä olen yhtä tietämätön siitä kuka minä näin yksin olen, kuin Sinäkin.
Yritetään löytää itsemme... ehkä se rakkauskin joskus löytää meidät, toivoo " se toinen---"
tiedät.
Jotenkin tunnen että olet vahvemilla,kuin minä,onhan aikaakin kauemmin kulunut.
Minullekin tyttäreni sanoi ja sanoo vieläkin ,että kirjoita,minä en osaa keskittyä.
Kuljeskelen täällä kotona ,kuin unessa,ennen olin innostunut,vaidoin huonekalujen paikkaa melkein joka viikko siivotessani,mieheni nauroikin,että pimeässä tänne ei uskalla tulla,kompastuu.
Vaihdoin verhoja ,ostin jotain kivaa,siivouspäivänä kukat pöydälle.
Leivoin paljon ,oli kelle leipoa ja hän tykkäsi tuoreesta pullasta tai milloin mistäkin.
Teimme ruokaa,hän oli niin hyvä "syötettävä"kaikki
oli hyvää.
Kävimme lasten luona,he meillä.
Tapaamisia parin päivän jälkeen,ja nyt tuntuu ,kuin karttaisivat,pelkäävät minua,olen aina lohdutuksen tarpeessa.
En haluaisi olla taakkana lapsilleni,koetan innostua,milloin mistäkin ja menenkin paljon,mutta sisältö puuttuu.
Tätä surkeutta minä osaan hyvin tuoda ulos ja häpeänkin itseäni.
Mutta onko niin,että siitä puhe ,mitä vailla on.
Nyt en jatka yhtään,,,pirteämpää mieltä odottava pioni
ja ole vain itsekäs, ole Minä, Sinulla on siihen täysi oikeus. Ei kukaan osaa eikä saa sanoa, kuinka kauan suru asuu sydämessäsi, eikä kenelläkään ole oikeutta alkaa Sinua neuvoa, miten tulisi menetellä.
Löydät ratkaisun itsestäsi, sisältäsi.
Sinulla on lupa tuntea kaikki tunteet laidasta laitaan, suru, viha, masennus, kaikki kielteisetkin tunteet. Vasta kun niistä olet päässyt, alkaa toipuminen.
Se voi kestää vuoden tai se voi kestää viisi vuotta, sitä on vaikea nopeuttaa.
Pikkuhiljaa jossain vaiheessa alat kuitenkin huomata, että pahan olon alta paistaa aurinko.
Ensin vähän ja aikaa myöten enemmän ja enemmän.
Jaksa, kokemuksesta tiedän, että jonakin päivänä huomaat lisääntyneen valon.
Silloin olet voiton puolella.
sinulle,näin minulle on vakuuteltu.
Olen vain kaikessa elämässäni niin hätäinen,ja tämä olotila ei ainakaan rauhoita.
Olen pyytänyt mielenrauhaa ,joltakin tuolta,meitä viisammalta tahoilta,uskon että pyyntöni vastataan ,tavalla tai toisella.
Olen ajatellut sitäkin,että onko minua kolhastava kovasti,ennenkuin tajuan ,mitä vielä omistan.
Tällä hetkellä kärsivällisyyttä opiskeleva pioni.
Pitkän liiton päättyminen tavalla tai toisella on monessa suhteessa samantyyppinen prosessi - tosin erojakin näyttää olevan.
Minä olen eronnut, hänen pakottamanaan. Nyt ymmärrän sen olleen hyvä ja järkevä ratkaisu. Joka tapauksessa maailmani hajosi sinä Jouluna murusiksi - hän vain sanoi haluavansa jatkaa toisen kanssa.
Suru oli suuri, suurin koko siihenastisessa elämässäni (toivottavasti ei mitään vielä suurempaa tule), koko elämäni sirpaleina. Ruokakaan ei maistunut ja hampaat alkoivat lopulta heilua. Oli pakko tehdä aikataulu väkisinsyömiselle - vain keittoa sai menemään pahimpina päivinä alas .. juoman kanssa. Muu tarttui kurkkuun. Aluksi puuttui elämästä nauru kokonaan, mutta tiesin että tulisi vielä senkin aika - tuntui kylläkin uskomattomalta.
Vuosi oli pahinta aikaa, 5 vuotta elämänsirpaleiden läpikäyntiä (ajoittain pala kurkussa) ja 10:n vuoden kuluttua huomasin kaiken olevan taas kunnossa. Ei noita kokemuksia kovin montaa siis yhteen elämään sovi.
Mutta olen ylpeä jotenkin tuosta kaikesta. Kykenen ymmärtämään ihmisen elämää aivan toisella tavalla, ja jopa käyttämään kokemaani hyväksi oppiessani uutta. Minä olen kovasti tytyväinen siihen muutokseen jonka se on aihauttanut.
A.