Jari Järvelä: Parempi maailma

Napakan pienen novellikokoelman jälkeen Järvelä heittää pöytään tanakkaa tavaraa. Parempi maailma lilluu jossain dystopian, satiirin ja inhorealismin ristiaallokossa.

Ensiksi kuitenkin kummallinen yksityiskohta. Yksi kirjan minäkertojista, sortunut ministeri, esittäytyy ensin Väinö Takalo nimellä. Loppupuolella kirjaa hän on kuitenkin Väinö Kataja, samoin kuin isänsä ja isoisä Dominanus Kataja. Missään ei käy ilmi nimenmuunnos, ja osa kriitikoista kirjoittaa koko ajan Takalosta (mm. Parnasso), osa Katajasta. Kyseessä on joko huolimattomuusvirhe, tai sitten Järvelän kierohko huumorintaju vain testaa lukijan hoksottimia. Saattaapi olla silviisiikin, että Järvelä on alitajuisesti ihastunut Helena Takaloa esittäväään nakuveistokseen. Kun kerran kuvanveistäjä on yksi minäkertojista.

Asiaan. Nimettömän puolueen nimeämätöntä ministerisalkkua kantava Väinö Takalo-Kataja lipsauttaa muutaman kerran medialle mielestään kauniin sanan: Neekeri. Mielessään porvoolaisen karkkitehtaan herkulliset pusut. Rähinähän siitä syntyy. Rasistikortilla lyödään niin että menee sekä virka että perhe. Kansantuomioistuin kokoontuu facebookissa ja keskustelupalstoilla. Parempi piiloutua kuin jatkaa huonoja selityksiä medialle. Väinön taistelu median kanssa on yksi tarina. Sen rinnalla kulkee toinen. Isoäidin jäämistöstä Väinö löytää tämän muinaisen kihlatun kirjekokoelman. Kihlattu, Väinö Wagner, on 20-luvulla muuttanut nousevaan Saksaan ja raportoi kokemuksiaan odottaessaan nuorikon muuttavan luokseen. Tyylikästä ja paatoksellista tekstiä uuden valtakunnan vapaista tuulista, taiteen tehtävästä ja elämän tarkoituksesta.
Kolmas molempiin lomittuva on Irakista Eurooppaan myydyn lapsivaimo Naimin ja hänen pikkutyttärensä Jamiran tarina.
Sattumoisin Väinö T-K kohtaa Naimin ja oivaltaa uuden suunnan poliittiselle toiminnalleen. Pakolaiset koristeinaan Väinö käynnistää puhdistusoperaation. Parempaan maailmaan pyritään polttamalla kaikki kirjallisuus, jossa on rasistisia tai muukalaisvihamielisiä ilmaisuita. Ensimmäisenä roviolle lentää Peppi Pitkätossu ja muu Astrid-mummon tuotanto. Ian Fleming tekee seuraa, unohtamatta Agatha Christietä. Polttojuhlat kokoavat väkeä ja uusia ilmiantajia kertyy paljastamaan puhdistusta odottavia kirjoja. Kansansuosio nousee jälleen.

Järvelän kielellinen loistokkuus näkyy minäkertojien äänissä. Väinö W raportoi Saksasta kuin hurmioitunut V A Koskenniemi. Tyyli tosin hieman katkeroituu kihlauksen rauettua ja nuorikon jäädessä Suomeen pankkiherran puolisoksi. Poroporvarillisuuteen. Taiteenteon ihanteetkin repsahtavat, kun rahat on niillä joille valtakin keskittyy. Loistavan vihjeen Suomen valtiolle hän lähettää taiteen tukemisesta: Juutalaiskortteleista vapautuu runsaasti edullista työtilaa kuvanveistäjille ja maalareille. Sangen riemuisa on kuvaus vuoden-37 näyttelystä, jonne Väinön töitä on hyväksytty mukaan. Rinnalla myös Rappiotaiteen näyttely kertomassa väärästä ja turmeltuneesta taiteesta. Kaikenmaailman Chagalleineen ja Noldeineen.

Täysin toisenlainen kieli on bordellibussiin vangitun Naimin tarinassa matkasta halki Euroopan. Tietämättä missä on ja minne menossa, tietämättä paljonko on velkaa saattuetta johtavalle Vihkomiehelle. Oksasen Sofin jutut on kevyttä kamaa Naimin ja tyttären kokemusten rinnalla. Eikä Naimin tarina ole kuitenkaan mahdoton, jos silmät auki mediaa seuraamme. Jatkuva väkivalta aikaansaa lopulta vastaiskun, joka on julma, mutta tehokas.

Järvelän suuret teemat, kuten fanaattisen yhtenäiskulttuurin puolustuksen rappeuttava vaikutus, ihmisen petollisuus ihanteitaan kohtaan, vallan liehittely ja vallanhimo sekä selviytymistahdon ylistys jäävät paikotellen riehakkaksi menevän mediatoiminnan varjoon. Suvaitsevaisuuskortilla muita päähän lyöminenkin kääntyy lopulta ylösalaisin, rasismin vihaajasta kasvaa oman alansa rasisti.

Omalaatuisuudestaan huolimatta rohkenen suositella, mutten herkkähermoisille.