Moro vaan,
aloitin keskusteluu tuolla lesbo-palstan puolella, mutta siirsin pyynnöstä sen tänne, kun olin ilmeisesti väärällä puolella.. kokeillaan nyt kepillä jäätä sitten täällä..
Kijoittelen täällä melkoisen epätoivon partaalla, mutta en tähän hätään keksinyt muutakaan väylää jossa ajatuksiani purkaa. Toivoisin, että saisin tätä kautta esim. sähköpostikavereita tmv. sillä en haluaisi ruotia tätä näin julkisesti kovinkaan tarkasti..
Tässäpä pääpiirteissään tätä tarinaani.. Olen naimisissa mieheni kanssa, jota rakastan kyllä. Avioitumisesta lähtien sisälläni on kasvanut kuitenkin nyt jo melkoisiin mittasuhteisiin päässyt ahdistus, joka tuntuu vaan paisuvan.. Ennen tätä suhdettani, minulla oli vain pari suhdetta naisten kanssa, muttei miesten ollenkaan. Tämä nykyinen suhteeni on myös suhteistani pisin. Kaiken pitäisi olla kunnossa ja rakastan miestäni edelleen jne.. Kaipaan kuitenkin naista ja naisen kosketusta päivittäin ja tuntuu että tulen hulluksi! :( Reilu vuosi sitten tulin miehelleni kaapista ulos kertomalla olevani bi.. Pelko sisälläni kasvaa että olenkin jotain enemmän.. :( pelottaa ja ahdistaa.. Etsin lähes päivittäin tietoa ja toisten kokemuksia netin keskustelupalstoilta, mutta jokainen tarina on niin omansa, ettei oikein tuo etsiminen ole tuottanut tulosta. Olen yrittänyt mennä Setan toimintaankin mukaan, mutta en vaan ole vielä pystynyt. Läheisilleni olen visusti vielä kaapissa, poislukien se mieheni, joka sekään ei mahda koko totuutta tietää. Tämän myötäminen edes itselle saati jollekin toiselle, on todella hankalaa :( onkohan samassa tilanteessa olevia/ olleita? ja voisiko joku auttaa :/ ajatukseni ovat ihan sekaisin.
aloitin keskusteluu tuolla lesbo-palstan puolella, mutta siirsin pyynnöstä sen tänne, kun olin ilmeisesti väärällä puolella.. kokeillaan nyt kepillä jäätä sitten täällä..
Kijoittelen täällä melkoisen epätoivon partaalla, mutta en tähän hätään keksinyt muutakaan väylää jossa ajatuksiani purkaa. Toivoisin, että saisin tätä kautta esim. sähköpostikavereita tmv. sillä en haluaisi ruotia tätä näin julkisesti kovinkaan tarkasti..
Tässäpä pääpiirteissään tätä tarinaani.. Olen naimisissa mieheni kanssa, jota rakastan kyllä. Avioitumisesta lähtien sisälläni on kasvanut kuitenkin nyt jo melkoisiin mittasuhteisiin päässyt ahdistus, joka tuntuu vaan paisuvan.. Ennen tätä suhdettani, minulla oli vain pari suhdetta naisten kanssa, muttei miesten ollenkaan. Tämä nykyinen suhteeni on myös suhteistani pisin. Kaiken pitäisi olla kunnossa ja rakastan miestäni edelleen jne.. Kaipaan kuitenkin naista ja naisen kosketusta päivittäin ja tuntuu että tulen hulluksi! :( Reilu vuosi sitten tulin miehelleni kaapista ulos kertomalla olevani bi.. Pelko sisälläni kasvaa että olenkin jotain enemmän.. :( pelottaa ja ahdistaa.. Etsin lähes päivittäin tietoa ja toisten kokemuksia netin keskustelupalstoilta, mutta jokainen tarina on niin omansa, ettei oikein tuo etsiminen ole tuottanut tulosta. Olen yrittänyt mennä Setan toimintaankin mukaan, mutta en vaan ole vielä pystynyt. Läheisilleni olen visusti vielä kaapissa, poislukien se mieheni, joka sekään ei mahda koko totuutta tietää. Tämän myötäminen edes itselle saati jollekin toiselle, on todella hankalaa :( onkohan samassa tilanteessa olevia/ olleita? ja voisiko joku auttaa :/ ajatukseni ovat ihan sekaisin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Nimimerkki Omppupomppua pompoteltiin mielestäni turhaan mutta suvaitsemattomuus on näemmä poikkeavienkin tapa vaikka luulisi siperian opettaneen.
Herkälle luonteelle kaapista tuleminen on kokemus. Mutta 5-10 vuoden kuluttua jo naureskelet sille. Mutta mitään pakkoa kaapista poistumiselle ei ole. Kannattaa pitää huolta olemassa olevista ihmissuhteista. Miehesi, jos on älykäs, luulisi tukevan sinua. Pettämisessä pelaa ihan samat pelisäännöt eli älä petä edes sen naisenkaan kanssa.
Ihmisillä on kausia jolloin sitä tykkää välillä tytöstä ja välillä tytön faijasta. Sullakin on jokin aaltoliike menossa. Nauttisit siitä miehesi kanssa. Menkää johonkin seksiklubiin tai touhutkaa yhdessä jotain jolla selviää mitä oikeasti haluat elämältä. Ihan riittävän moni on eronnut vain huomatakseen että ei sitten saanutkaan sitä päiväunien prinsessaa vaan känkkäränkän riesakseen. Nyt sulla on mahdollisuus johonkin hienompaan ja monivivahteisempaan elämään. Yritä edes. Ja opeta miehesikin tunnistamaan Kinseyn asteikko ;)
Elämä on täynnä kaikenlaisia vaikeita valintoja. Ahdistusta kasvattaa ainakin itsensä kieltäminen ja sen asian päässä pyörittely.
Minä ihastuin kunnolla naiseen nelikymppisenä uusioperheen äitinä. Kokemusta oli ihmissuhteista ja rakastumisista. Muutama vuosi meni kuin loin itselleni uusiksi minäkuvaani ja koitin miettiä miten ihastumiseen suhtautuisi. Tajusin, että olin bi ja että on olemassa monenlaisia tapoja olla onnellinen ja rakentaa tyydyttävä elämä. Ei mikään ole niin mustavalkoista. Mitään ei tapahtunut muuta kuin tosi iso muutos pääni sisällä.
On mielestäni loistavaa että sait kerrottua miehellesi että olet bi. Varmaan olet kuitenkin rakastunut häneen aiemmin ja nyt välität hänestä. Se on todella arvokas asia. Voithan joskus kysyä, miten hän suhtautuisi vapaampaan suhteeseen. Itsehän sinä hänet tunnet, kokisiko hän surua siitä ettei hän riitäkään? Mitä itse ajattelisit jos miehesi todella haluaisi olla toisen miehen kanssa?
Minun tapauksessani tiedän, että mieheni antaisi tiukan paikan edessä varmaan luvan tehdä oman seikkailun tai jonkun järjestelyn, hänelle on tärkeintä etten jätä häntä, että me olemme tiimi. Ei enää mitään rikkonaisia perheitä. Itse olen luonteeltani aika vapaamielinen, minä ymmärtäisin ihan täysin jos miehelleni tulisi joku pakottava seikkailuntarve. Hänellä on isompi omistamisentarve. Koska tällä kertaa rakastuin tähän yhteen nimenomaiseen naiseen enkä naisenkaipuuseen yleensä enkä saanut vastakaikua, oli tosi masentavaa mutta onneksi helppoakin mennä koko homman ohi. Ja onhan tuo ihastuksen kohde aika känkkäränkäksi paljastunut kun on itseltä ruusunpunaiset silmälasit pudonneet ;-)
Onnea sinne -muista ettet ole yksin ja että on ihan ok olla bi ja naimisissa. On varmaan ihan ok ihastuakin ja rakastuakin vaikka on parisuhteessa eikä se sitä parisuhdetta epäonnistuneeksi tee. Tärkeintä ei ole tunnustaa toisille mikä on, tärkeintä on että itse tietää mistä tykkää ja jotenkin tulee itsensä ja rakkaittensa kanssa toimeen. Jos on mahdollista niin ole avoin ja puhu miehelles vielä lisää -ehkä hyvä neuvo mutta tiedän kuinka vaikeeta se on! Minä en suin surminkaan myönnä miehelleni ihastumistani koska mitäs hyvää nyt siitä seurais... Mutta jos olis ollut mitään vastakaikua ihastuksen puolelta, olisin ehkä koittanut järkätä elämäni niin että voisin olla kummallekin läsnä.
Itsekin pyörittelen vastaavia ajatuksia päivittäin. Olen naimisissa miehen kanssa, suhteemme on mielestäni hyvä, enkä hänestä voisi mitenkään luopua. Mutta silti koen että elämästäni puuttuu sitä jotain, mitä en mieheltäni voi saada. Tämä ajoittain ajaa minut melkein hulluksi. Asian ajoittain suuret mittasuhteet ovat myös saaneet minut puhumaan asiasta miehelleni. Toistaiseksi hän on ottanut sen hyvin.
Mikäli kaipaat keskustelua jonkinasteisen kohtalotoverin kanssa, niin laita viestiä bikery99 (a) gmail.com