Minun ystäväni...

Tsau. kirjoitti:

Hänellä on jo korkea ikä.
Hän on minun ystäväni.

Soitin.
Kaksi vuotta olit yhtämittaa sairaalassa todella kipeänä....
Keuhkokuume neljä kertaa. Bakteerit eivät
Päästäneet otettaan sinusta..eivät hevin...
Pelkäsin sinun puolestasi.
Selviätkö.

Pelkäsin.
Jokun sanovan viimein: tämä numero ei ole käytössä.

Miten huojentunut olin.
Sinä vastasit. Väsyneellä äänellä.
Mutta, sinä vastasit.
Olit niin iloinen, kuulit ääneni..minä tässä..hei..

Kerroit kaiken, mitä he olivat tehneet. sinulle, kuinka
monia lääkeliuoksia sinuun oli tiputettu..kuvattu ja tutkittu..
Siirtäneet eri osastoille kuin kiertolaista.. Mutta, olit sitkeämpi.
Et lannistunut.

Kuinka ihailin hiljaa sitkeyttäsi.
Annoit takaisin. Koko pieni kehosi taisteli
vastaan inhottavaa sairautta vastaan.. Sinua ei niin vaan poljettaisi maahaan..
Kymmenen kiloa. Olen laihtunut kymmenen kilo. Sanoit..hiljaa..
Se on paljon sinulle..

Kuuntelin...kuinka kerroit kaiken. Ihan kaiken.

Kun lääkäri oli viimein sanonut sinulle:
Sinun on nyt lähdettävä täältä. Olet täysin terve. Noustava ylös.
ja käveltävä rohkeasti...sinä tunsit kuinka sinua
olisi loukattu. Käsketty olemaan reipas.Sinähän
olit. aina.

Sinähän olit vielä toipilas. Miten reipas sinun
täytyisi olla?- kysyit minulta. Kuulin että, itku ei ollut kaukana..äänestäsi
joka vavahteli..vain hiukan mutta vavahteli....
Tiedätkö, siellä sairaalassa uskalsin olla....
pitkä hiljaisuus....

Viimein sait sanotuksi: Sain olla se pikku-tyttö.
Olen aina joutunut hoitamaan muita. Minulla ei
ole oikeastaan ollut koskaan lapsuutta...

Uskon. Sen. Uskon kaiken minkä sanot...ystäväni..

Mitä muuta olisin voinut sinulle. Sanoa.
Puhuimme sodasta. Sodanjälkeisestä ajasta..

Minähän en itse edes ollut vielä silloin silloin syntynyt...
mietin..mitä minä tiesin..lopulta...

Silti minun oli niin helppo uskoa. Sinua..

Kun puhelumme viimein..
loppui...me näkisimme vihdoin. Pitkästä aikaa
heti kun sinä jaksaisit...heti kun...aurinko jälleen
paistaisi. Ei sataisi..sinä jaksaisit...

Jäin miettimään...
Niin paljon ajatuksia..herätit minussa.

Ystäväni. Että, vähään aikaan...
Kävelin vain levottomasti ympyrää..osaamatta
tarttua oikein mihinkään..

Pistin siis tupakaksi. Jäin miettimään.
aikaa jolloin jaoimme tuon yhteisen potilas-huoneen. Sinä ja minä...
Pääsin vain sinua enemmin pois...toipumaan...paranemaan..

Miksikö? - en minä oikeastaan tiedä...olin vain sinua ehkä hieman
onnekkaampi..



Tsau:Friidu

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä