Päivähoidon rikolliset toimintatavat aiheuttivat minun lapselleni sen, että siihen asti normaalisti kehittynyt lapsen ruokailu loppui kuin veitsellä leikaten. Joihinkin uusiin ruokiin lapsi tottui hitaasti, mutta joka tapauksessa söi ns. lautasmallin mukaan, vaikka joitain harvoja ruoka-aineita vielä vierastikin, esim. raakaa tomaattia.
Minulle ei kerrottu tarhassa pakkosyötöstä ennen kuin paljon jälkeenpäin. Mutta sen sijaan minua alettiin syyttämään siitä, että pakottamisen jälkeen lapsi alkoi kieltäytyä tarhassa syömisestä. Ei koskenut lautaseen ollenkaan, istui vain selin kääntyneenä ja itki hiljaa itsekseen. Se oli kuulema minun syy!
Olin todella ihmeissäni, enkä osannut vastata tarhan henkilökunnalle mitään, koska en tiennyt, mitä oli tapahtunut. Niin tilanne jatkui sellaisenaan muutamia kuukausia, kunnes lapsi alkoi raivokkaasti kieltäytyä koko tarhaan menosta. JA LISÄKSI lopetti syömisen myös kotona.
Silloin tarhassa järjestettiin palaveri, jossa minulle kerrottiin lapsen joistain ruoka-aineista kieltäytymisen johtaneen siihen, että häntä pakkosyötettiin kolmen aikuisen voimin.
Yksi piti lapsen käsiä kiinni selän takana, toinen väänsi lapsen leukoja auki väkisin ja kolmas lappoi lapsen suuhun ruokaa niin paljon kuin tämä itkemiseltä ja oksentamiselta pystyi nielemään.
Olin järkyttynyt ja hirveän vihainen. Hoitajat selittivät, että "Lapsen parastahan me ajattelimme, koska häntä ei kotona ollut totutettu kaikkiin ruokiin..." Vai ei muka oltu!
Meidän epäonneksemme juuri siihen aikaan oli vielä muotia julkisuudessa paasata, miten perheet eivät nykyään enää syö yhdessä, ei viitsitä laittaa ruokaa kotona, jokainen syö mitä sattuu, milloin sattuu jne. Ei koskenut meidän perhettä, mutta koska lapsi oli lopettanut syömisen, hänestä tehtiin psykiatrinen tapaus MINUA syyttäen.
Olin raivoissani tapahtuneesta ja hirveän huolissani lapsesta, joka ei syönyt. Oli järkyttävää ja erittäin hämmentävää nähdä kotona, millaisen lähes hysteerisen kohtauksen hän sai, kun laitoin tyhjän lautasen hänen eteensä.
Byrokratian kankeutta kuvaa, että tarvittiin useita palavereja, ennen kuin sain paikan uudesta tarhasta. Se helpotti lasta paljon, mutta tuho hänen sisimmässään oli jo tapahtunut, eikä sitä ole pystytty korjaamaan vieläkään, vaikka noista tapahtumista on kulunut aikaa jo kohta 14 vuotta.
Tuon väkivaltaisen rikoksen seurauksena paljon kärsimystä ja ahdistusta saatiin aikaan tuon pienen tytön elämään. Ei ehkä vähiten siten, että syömättömyytensä takia lapsi leimautui jo varhain kaveripiirissä oudoksi, kummalliseksi, erilaiseksi jne. Mitä lapsen itsetunnolle merkitsi jo pienenä, että hän sai itsekin tuntea olevansa outo, kun ei enää pakkosyötön jälkeen ole kyennyt syömään samalla tavalla kuin muut?
Kaikkein järkyttävintä lapselle avun hakemisessa oli se, että onneton tarjottu apu johti vuosia myöhemmin laittomaan huostaanottoon. Syömishäiriöihin ja -ongelmiin ei ole pätevää apua Suomessa vielä nytkään. Huostahysterian lisääntymisen myötä on jo vuosien ajan katsottu kaikki lasten ongelmat kotioloista johtuviksi, mikä on suoranaista rikollisuutta lapsia ja perheitä kohtaan sekin.
Yheiskunnalla ei ole mitään oikeutta muuttaa puuttuvia hoitoja huostaanotoiksi, mutta niin vain tehdään.
Olen valtavan iloinen siitä, että pakkosyöttö nyt vihdoin ja viimein tunnustetaan Suomessakin rikokseksi lasta kohtaan, vaikka lastani se ei enää mienkään autakaan. Eikä ole auttanut mikään hoitokaan, vaikka ihmisten usko psykiatreihin on naurettavaa, ihan kuin he olisivat jotain ihmeiden tekijöitä.
Koulussa lapsellani oli ensimmäisenä vuonna vapautus kotitaloudesta, niin voimakasta hänen vastenmielisyytensä on vielä joidenkin ruokien hajuakin kohtaan, etenkin paistetun lihan haju aiheuttaa joskus jopa fyysistä pahoinvointia. Kohta meillä on käsillä ammatinvalinta ja ennen sitä päätös, mitä peruskoulun jälkeen.
Minulle ei kerrottu tarhassa pakkosyötöstä ennen kuin paljon jälkeenpäin. Mutta sen sijaan minua alettiin syyttämään siitä, että pakottamisen jälkeen lapsi alkoi kieltäytyä tarhassa syömisestä. Ei koskenut lautaseen ollenkaan, istui vain selin kääntyneenä ja itki hiljaa itsekseen. Se oli kuulema minun syy!
Olin todella ihmeissäni, enkä osannut vastata tarhan henkilökunnalle mitään, koska en tiennyt, mitä oli tapahtunut. Niin tilanne jatkui sellaisenaan muutamia kuukausia, kunnes lapsi alkoi raivokkaasti kieltäytyä koko tarhaan menosta. JA LISÄKSI lopetti syömisen myös kotona.
Silloin tarhassa järjestettiin palaveri, jossa minulle kerrottiin lapsen joistain ruoka-aineista kieltäytymisen johtaneen siihen, että häntä pakkosyötettiin kolmen aikuisen voimin.
Yksi piti lapsen käsiä kiinni selän takana, toinen väänsi lapsen leukoja auki väkisin ja kolmas lappoi lapsen suuhun ruokaa niin paljon kuin tämä itkemiseltä ja oksentamiselta pystyi nielemään.
Olin järkyttynyt ja hirveän vihainen. Hoitajat selittivät, että "Lapsen parastahan me ajattelimme, koska häntä ei kotona ollut totutettu kaikkiin ruokiin..." Vai ei muka oltu!
Meidän epäonneksemme juuri siihen aikaan oli vielä muotia julkisuudessa paasata, miten perheet eivät nykyään enää syö yhdessä, ei viitsitä laittaa ruokaa kotona, jokainen syö mitä sattuu, milloin sattuu jne. Ei koskenut meidän perhettä, mutta koska lapsi oli lopettanut syömisen, hänestä tehtiin psykiatrinen tapaus MINUA syyttäen.
Olin raivoissani tapahtuneesta ja hirveän huolissani lapsesta, joka ei syönyt. Oli järkyttävää ja erittäin hämmentävää nähdä kotona, millaisen lähes hysteerisen kohtauksen hän sai, kun laitoin tyhjän lautasen hänen eteensä.
Byrokratian kankeutta kuvaa, että tarvittiin useita palavereja, ennen kuin sain paikan uudesta tarhasta. Se helpotti lasta paljon, mutta tuho hänen sisimmässään oli jo tapahtunut, eikä sitä ole pystytty korjaamaan vieläkään, vaikka noista tapahtumista on kulunut aikaa jo kohta 14 vuotta.
Tuon väkivaltaisen rikoksen seurauksena paljon kärsimystä ja ahdistusta saatiin aikaan tuon pienen tytön elämään. Ei ehkä vähiten siten, että syömättömyytensä takia lapsi leimautui jo varhain kaveripiirissä oudoksi, kummalliseksi, erilaiseksi jne. Mitä lapsen itsetunnolle merkitsi jo pienenä, että hän sai itsekin tuntea olevansa outo, kun ei enää pakkosyötön jälkeen ole kyennyt syömään samalla tavalla kuin muut?
Kaikkein järkyttävintä lapselle avun hakemisessa oli se, että onneton tarjottu apu johti vuosia myöhemmin laittomaan huostaanottoon. Syömishäiriöihin ja -ongelmiin ei ole pätevää apua Suomessa vielä nytkään. Huostahysterian lisääntymisen myötä on jo vuosien ajan katsottu kaikki lasten ongelmat kotioloista johtuviksi, mikä on suoranaista rikollisuutta lapsia ja perheitä kohtaan sekin.
Yheiskunnalla ei ole mitään oikeutta muuttaa puuttuvia hoitoja huostaanotoiksi, mutta niin vain tehdään.
Olen valtavan iloinen siitä, että pakkosyöttö nyt vihdoin ja viimein tunnustetaan Suomessakin rikokseksi lasta kohtaan, vaikka lastani se ei enää mienkään autakaan. Eikä ole auttanut mikään hoitokaan, vaikka ihmisten usko psykiatreihin on naurettavaa, ihan kuin he olisivat jotain ihmeiden tekijöitä.
Koulussa lapsellani oli ensimmäisenä vuonna vapautus kotitaloudesta, niin voimakasta hänen vastenmielisyytensä on vielä joidenkin ruokien hajuakin kohtaan, etenkin paistetun lihan haju aiheuttaa joskus jopa fyysistä pahoinvointia. Kohta meillä on käsillä ammatinvalinta ja ennen sitä päätös, mitä peruskoulun jälkeen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tilanne on helpottunut siten, että lapsi pystyy jo laskemaan leikkiä esim. siitä, että kotitalousopettajaa hänestä ei ainakaan tule. Mutta sen hän on todennut, että sellaista ammattia hän ei voi valita, jossa joutuisi vaikkapa ruokailemaan asiakkaiden seurassa.
Laittoman, vaikkakin lyhyen, huostaanoton hän kuvaa vieläkin hirveimmäksi asiaksi, mitä hänen elämässään on ikinä tapahtunut. Se on helppo uskoa, kun tiedän lastenkodin psykiatrisen osaston tapahtumista... Jotenkin näen sen hänestä niin selvästi, että täyttä turvallisuuden tunnetta pakkotoimia kohtaan hän ei saa, ennen kuin saavuttaa täysi-ikäisyyden, silloin hän tietää olevansa niiltä turvassa.
Tämäkö lastensuojelun tehtävä todella on:
Vammauttaa lasta lisää silloinkin kun hänen ongelmansa eivät ole kotioloista johtuvia? Yhtenä yksityiskohtana mainitsen, että laittoman huostaanoton aikana voimakkaassa kasvuiässä olleen lapsen paino laski nopeasti 5 kg.
Tämäkö ihan oikeasti lasta auttavaa suojelua? Tuskinpa vain. Ainut asia, jonka lastensuojelu hoiti tapauksessa oikein oli se, että sosiaalitoimi kotiutti hänet nopeasti, kun heidät ensin saatiin uskomaan ja näkemään, miten järkyttävää tarjottu "hoito" laitoksessa oli.
Perustuslain mukaan Suomen kansalaisilla on oikeus saada hoitoa kotimaassaan. Jos sitä ei ole, sitä on järjestettävä ulkomailta.
Terveydenhoitolain mukaan perheellä on oikeus saada asiastaan myös toisen lääkärin kontultaatio. Sellaista mahdollisuutta ei aina anneta, eikä vanhempien kanssa tehdä aina yhteistyötä lapsen hoidon suunnittelussa, vaikka sitä myös laki edellyttää.
Poliitikkojen välinpitämättömyys lasten tarvitseman erikoissairaanhoidon järjestämisessä on ollut uskomattoman välinpitämätöntä!
On laitonta korvata puuttuvat psykiatriset sairaalapaikat tai neurologinen kuntoutus lastensuojelulaitokseen tehtävällä huostaanotolla.
Hoidon tarpeessa oleva lapsi siirretään paikkaan, jossa hänen kohtelua ja vointia ei valvo kukaan, eikä hoidon tasosta ja auttamisesta ole tutkimuksia, niistä on vain laitosten markkinointi-sloganit.
Ja entä tilanne, jossa sosiaalipuoli ei löydä laillisia perusteita, mutta olemassa oleva hoitolähete vaatii - tai siis laitos vaatii sen tehtäväksi. Ei laitoksilla ole sellaista oikeutta, vaikka käytännössä niin toimitaankin. Laitoksella on oikeus ottaa vastaan vain huostaanotettuja lapsia, mutta heillä ei ole oikeutta vaatia tehtäväksi huostaanottoa perheestä, jossa lain kriteerit eivät täyty. Niin kuitenkin tehdään aivan sumeilematta.
Toinen äärimmäisyys on se, että vanhemmat eivät uskalla hakea apua, koska tiedetään esim. neurologisen kuntoutuksen vähäisyys, sekä se, että neurologisten oireyhtymien lapsia hoidetaan väkisin psykiatrisina potilaina, mikä ei missään tapauksessa auta heitä mitenkään.
Kun ei uskalleta avun hakemiseen, ovat lapsen ongelmat kärjistyneet yläasteelle mennessä jo siihen vaiheeseen, että päästään kauhistelemaan lehtien palstoilla "miten vaikeasti oireilevia lapset ovat nykyään". Niin justiin, niin ovat usein, mutta kaikki ei johdu aina kotoa, vaikka innokkaasti muuta väitetäänkin.
Jos joku ei usko, että huostaanottoja tehdään pelkästään laitoksen vaatimuksesta - siis perheessä ei ole lainmukaisia perusteita huostaanotolle - niin tässä asiakirja siitä todisteena:
http://vanhemmat.com/phpbb/viewtopic.php?t=1059
Huomatkaa myös tekstissä maininta, että laitoksen tarjoamaan "hoitoon" oltiin pettyneitä.
Lapsi käärittiin mattoon.
Loikalan Kartanon kahta miestyöntekijää vastaa tänään pahoinpitelysyytöksiin.
Iltalehti 3.9.2011.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011091314374816_uu.shtml
--------
Tämä on järkyttävää mitä lastensuojelun nimissä on voitu ja voidaan tehdä. Lisäksi psykiatrinen lasten- ja nuorten hoito on riippuvaista siitä mihin paikkaan hän sattuu joutumaan. On paikkoja jossa henkilökunta on vailla työnohjausta ja väärät tavat toimia käytössä. Osalla työntekijöitä on itsellä päihde-, tai mielenterveysongelmia. Pahimpia "hitlereitä" joihin olen törmännyt on entisillä koulutuksilla olevia mielisairaanhoitajia ja mielenterveydenhoitajia. He ei ole sairaanhoitajia mutta mielellään esiintyvät sellaisina. Koulutuksessaan heillä ei ole ollut edes riittävää lääkehoidon koulutusta ja nämä sitten jakavat nappeja kuin karamellejä lapsille.
Suomessa käytetään liikaa rauhoittavialääkkeitä alle 18-vuotiaiden hoidossa. Lääkärit ovat erikoistumassa olevia ja suorittamassa erikoistumiseen liittyvää harjoittelujaksoa psykiatrisellaosastolla. Nämä sitten päättävät lasten hoidosta. lääkityksistä ja suosittelevat huostaanottoja.
Paljon olisi tosiaan korjattavaa siinä tarpeeseen nähden vähäisessä psykiatrisen hoidon tarjonnassa, mitä lapsille nykyään on.
Ensinnäkin potilaista pitäisi saada pois neurologiset lapsipotilaat, jotka ovat vailla neurologian puolen kuntoutusta. Heidän vointiaan ei pitäisi psykiatrisella hoidolla puoskaroida ollenkaan. Olen itse nähnyt omassa lapsessani väärän, lapselle sopimattoman psykiatrisen hoitopelleilyn seuraukset ja tuhon lapsen vointiin verrattuna siihen, miten neurologian puolen terapia ja kuntoutus lasta auttavat.
En tiedä, mitä olisi tapahduttava, että laittomat "hoidolliset huostaanotot" saataisiin loppumaan. Ilmeisesti jotain verrattavissa yhtä järkyttävää kuin Eerikan tapaus, mutta miksi pitää aina odottaa se pahin mahdollinen, ennen kuin epäkohtia suostutaan korjaamaan.
Etenkin ls-laitoksissa annettu psykiatrinen "hoito" pitäisi saada tiukan valvonnan alle, mutta eihän meillä valvota sijaishuoltoa ollenkaan.
Ja miksi ihmeessä on unohdettu kaikki syömishäiriöistä ja ns. ongelmasyömisestä kärsivät lapset? Ei psykiatria heitä pysty auttamaan, eikä meillä edes ole koko maassa kuin yksi syömishäiriöihin erikoistunut yksityinen klinikka. HUS:n yhteydessä toimii yksi 14-paikkainen osasto ja tässä suurin piirtein koko maan tarjonta.
Jo ainakin 5 vuotta sitten syömishäiriöliitto yritti vedota päättäjiin hoitopaikkojen saamiseksi, mutta ei, ei ole kiinnostusta, eikä näin ollen varaa ja lasten kohdalla ko. ongelmat hoidetaan huostaanotoilla jopa hyvinkin surkeisiin laitoksiin.
Törkeintä on se, että huostaanoton kautta hankitun psykiatrisen hoidon henkilökunta ei ole usein nähnyt psykiatrista koulutusta edes päiväunelmissaan.