Oletteko kertoneet kuinka laajasti sukulaisille ja ystäville, että lapsettomuuden kanssa taistelette? Olenko ihan outo, kun en halua kertoa oikeastaan kellekään?
Yksi kaverini tietää, hänelle kerroin jo kun oli vasta muutama kierto yrityst takana. Hän itse kärsii sekundäärisestä lapsettomuudesta. Mieheni on kertonut parhaalle kaverilleen ja siskolleen. Meidän kummankaan vanhemmat ei tiedä, eikä muu kaveripiiri saatikka sitten työkaverit.
Jotenkin se kertomisen kynnys on valtavan korkea. En näe miten kertominen parantaisi asiaa - sen jälkeenhän kaikki alkaisivat tarkkailla josko jossain kohtaa tuuli olisi kääntynyt ja jokainen viinilasillinen viestii että ei, vieläkään ei ole onnistanut. Ajatus selän takana voivottelusta ja silkkihansikaskohtelusta vaan puistattaa. Luulkoot vaikka mieluummin ettemme lapsia edes halua.
Vanhemmilleni tavallaan haluaisin kertoa, mutta kun en halua huolestuttaa heitä. Äitini menettäisi yöunensa ihan varmasti, ja hänellä on ollut viime vuosian niin paljon stressiä muista asioista että en halua lisätä kuormaa nyt, kun ne muut stressitekijät on selätetty.
Tutkimukset on polkaistu käyntiin, jos sieltä jotain vikaa löytyy niin sitten on varmaan pakko ainakin niille vanhemmille kertoa. Kamala ajatus.
Yksi kaverini tietää, hänelle kerroin jo kun oli vasta muutama kierto yrityst takana. Hän itse kärsii sekundäärisestä lapsettomuudesta. Mieheni on kertonut parhaalle kaverilleen ja siskolleen. Meidän kummankaan vanhemmat ei tiedä, eikä muu kaveripiiri saatikka sitten työkaverit.
Jotenkin se kertomisen kynnys on valtavan korkea. En näe miten kertominen parantaisi asiaa - sen jälkeenhän kaikki alkaisivat tarkkailla josko jossain kohtaa tuuli olisi kääntynyt ja jokainen viinilasillinen viestii että ei, vieläkään ei ole onnistanut. Ajatus selän takana voivottelusta ja silkkihansikaskohtelusta vaan puistattaa. Luulkoot vaikka mieluummin ettemme lapsia edes halua.
Vanhemmilleni tavallaan haluaisin kertoa, mutta kun en halua huolestuttaa heitä. Äitini menettäisi yöunensa ihan varmasti, ja hänellä on ollut viime vuosian niin paljon stressiä muista asioista että en halua lisätä kuormaa nyt, kun ne muut stressitekijät on selätetty.
Tutkimukset on polkaistu käyntiin, jos sieltä jotain vikaa löytyy niin sitten on varmaan pakko ainakin niille vanhemmille kertoa. Kamala ajatus.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minulle kertominen ja puhuminen on ollut ihan luonnollinen asia. Omalla kohdallani vaikeiden asioiden jakaminen on lievittänyt tuskaa. Valtaosa ihmisistä on osannut suhtautua asiaan hienotunteisesti ja ymmärtävästi. Toki joukkoon mahtuu myös niitä, joiden kommentit loukkaa, mutta ajan myötä on oppinut, etteivät he pahaa tarkoita, ovat vain tietämättömiä.
Töissä on mukavampi käydä, kun työkaverit tietävät syyn hoitoihin liittyviin poissaoloihin.
Jokainen ihminen on yksilö. Toisia puhuminen helpottaa ja toisille on parempi, mitä vähemmän ympärillä olevat ihmiset tietää. Teet juuri niin, kuin sinulle on paras!
Me kerrottiin molempien läheisimmille ystäville, n. kymmenkunta pariskuntaa tietää asiasta. PAHA paha virhe!!!! Sen jälkeen alkoi se ainainen sääli ja voivottelu tyyliin "voi että kun mä niin toivon, että teillekin joskus..." ja "miten hei sä oot nyt voinut" ja nyyh nyyh, vetisiä silmiä ja erittäin vaivaantunutta puhetta perään omasta lapsesta (meillehän ei uskallettu edes lapsiperhekuulumisia enää kertoa, vaikka tuhat kertaa sanottiin, että toivottaisiin elämän ympärillä jatkuvan aivan entiseen tapaan ja ettei tästä nyt tehtäisi mitään numeroa). Sitten sitä päätyi itse rauhoittelemaan muita ja ikään kuin vähähttelemään omaa tuskaa ja ongelmaa, että muut lopettaisivat sen asian vatvomisen. Ei ollut enää kiva nähdä kavereita kun joka ikinen kerta tuo asia piti kaivaa esille, halusit itse puhua asiasta tai et. Ei auttanut, vaikka kuinka sanoi ettei nyt ole mitään uutta tai yritti kääntää keskustelua muihin aiheisiin. Varsinkin naisten kanssa aivan mahdotonta, kun jokainen koki tarpeelliseksi olla ajan tasalla hoidoista ja kai se on sitä luontaista uteliaisuutta kun olisi sitten pitänyt saada heti tiedot ja yksityiskohdat joka hemmetin hoidosta ja tuloksista. Lopputulos oli se,että vetäydyin niistä kaverisuhteista kauemmas ja aloin vältellä tapaamisia kun en vain yksinkertaisesti jaksanut sitä sääliä ja utelua, oli kuinka ystävälliseksi tahansa tarkoitettukin. Jäljelle jäi pari ystävää, joita oli rentoa ja kivaa nähdä ja joiden kanssa ei tarvinnut pelätä, että lähtee tapaamiseen hyvillä mielin iloisena ja palaa hermot kireällä ja hoidot taas päälimmäisenä mielessä.
Eli jos olet sitä tyyppiä, että haluat joka päivä vatvoa, setviä ja kylpeä säälissä, puida eri kannoilta asiaa, tiedottaa edistysaskelista ja takapakeista jne. niin sitten varmaan kertominen helpottaa oloa. Jos taas haluat määritellä itse ksoka haluat puhua ja koska olla kokonaan ajattelematta hoitoja jne. niin suosittelen harkitsemaan ja seulomaan erittäin tarkkaan kenelle kannattaa kertoa.
Moi nimim. Hermot kireällä - juuri tuollaisia reaktioita itsekin pelkään, ja siksi en halua asiaa laajemmalti jakaa. Ei tämä ole itselleni niin kipeä asia että olisi pakko saada puhua. Ei minulla ole mitään kliseistä vauvakuumetta, enkä halua että minua alettaisiin kohdella ikäänkuin sellainen olisi. Jos lasta ei tule, sitä ei tule. En ole valmis tekemään mitä tahansa lapsen saadakseni - jos se ei tule itsestään tai ns. "kevyillä konsteilla", niin sitten saa jäädä tulematta. Tilanteeseen pitää sitten vaan asennoitua uudestaan.
Ja siksi kertoisin ulkopuolisille mieluiten vasta sitten, jos on varmaa että lasta ei tule. Sitten voisi sanoa van että "olemme käyneet tutkimuksissa, lasta ei meille tule, ja olemme asian kanssa ihan OK."
Onneksi, mun lähipiiri tuntee, mut niin hyvin, että tietää etten jaksaisi säälittelyä ja supinoita. Puhun, jos siltä tuntuu, eivätkä kysele jos en puhu.
Ne jäljellä olevat pari ystävää taitaa olla niitä todellisia. Juoruilijoita on maailma pullollaan, mutta ei niistä kannata välittää.