Lueskelin tätä palstaa, lähinnä saadakseni jotain luettavaa. Minulla on uusioperhekokemus lapsen näkökulmasta ja nyt olenkin sitten oman pienen perheen äiti, johon onneksi kuuluu vielä mieheni. Olemme tosin suht nuoria vielä ja saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti kaikkea hyvää.
Luojan kiiton vanhempani osasivat elää sulassa sovussa eronsa jälkeen ja sain molempiin pidettyä läheiset välit. Isäpuoleni tuli osaksi perhettäni, eikä minun tarvinnut salailla sitä. Äitini ei ollut katkera isälle, eikä toisinpäin. Toisinaan tuntuu kun tätä palstaa lukee että ompa minulla fiksut vanhemmat. Me lapset todella tulimme tärkeysjärjestyksessä kärjessä. Vanhempanikin tulivat paljon paremmin toimeen yhdessä, heidän eronsa jälkeen.
Luin edellisistä keskusteluista aika järkyttäviä fraaseja, kuten: "Katkaisisin välit lapseeni jos he salaisivat yhteydenpintonsa isään". Ottaen huomioon että kyse oli vielä AIKUISISTA lapsista. Tämä lista voisi jatkua vaikka miten pitkään, joten tyydyn kirjoittamaan vain oman mielipiteeni näille "Lissuille" (tai miksikä he nyt itseään haluavatkaan nimittää).
Nämä älyttömästä narsismista ja katkeruudesta kärsivät ex-puolisot voisivat ajatella joskus jotain muutakin kuin vain omaa napaansa. Itsekkyyden perikuvasta tässä ilmeisesti on kyse. Tuntuu että teidän motto voisi olla tämä, "Jos minä en ole onnellinen, ei ole kukaan muukaan". Jopa omien lasten kustannuksella ,toiset teistä, kirjoitustenne perusteella ovat valmiita laittamaan ihmisiä kärsimään. En puhu kaikista tietenkään, kaikki tapaukset ovat hyvin yksilöllisiä, mutta silti liian moni kostaa omat tunteensa viattomiin ihmisiin.
Olin yhdeksän vuotias kun asuin uusperheessä. Se ei traumatisoinut minua ollenkaan. Nyt 21-vuotiaana voin sen todeta. Isäpuoleni kuulusteli läksyt, teki ruokaa ja pelasi usein kanssani esim monopolia (johon olin tuohon aikaan ihan hullaantunut). Pointti on se että aivan normaalia elämää ja kaiken lisäksi, vanhempani olivat onnellisia.
Hei, olen kuullut että tällainen ultimaattinen mielihyvän tunne kerran viikossa tekee aika hyvää mielelle. Raitis ilmakin on todettu hyväks. Hyvä mieli vähentää varmasti katkeruutta ja muuta mielipahaa. Itse olen todennut erittäin hyväksi.
No mutta nyt varmasti tulee uni, sain tuon yösyötönkin tehtyä pojalleni, jolta en koskaan kieltäisi isää tai katkaisisi välejä jos hän isäänsä olisi salaa yhteydessä. Maailmassa on minimaalinen määrä asioita, jotka saisivat minut katkaisemaan välit poikaani.
Ps. Tiedän että on karmaisevia tapauksia, joissa nämä puheeni olisivat suorastaan absurdeja, mutta puhuinkin nyt näistä naisista, jotka itsensä takia pilaavat suhteensa etävanhempaan. Kuka ajattelee silloin sitä lausetta, jota kaikki jauhavat täällä, nimittäin sitä lapsen parasta.
Luojan kiiton vanhempani osasivat elää sulassa sovussa eronsa jälkeen ja sain molempiin pidettyä läheiset välit. Isäpuoleni tuli osaksi perhettäni, eikä minun tarvinnut salailla sitä. Äitini ei ollut katkera isälle, eikä toisinpäin. Toisinaan tuntuu kun tätä palstaa lukee että ompa minulla fiksut vanhemmat. Me lapset todella tulimme tärkeysjärjestyksessä kärjessä. Vanhempanikin tulivat paljon paremmin toimeen yhdessä, heidän eronsa jälkeen.
Luin edellisistä keskusteluista aika järkyttäviä fraaseja, kuten: "Katkaisisin välit lapseeni jos he salaisivat yhteydenpintonsa isään". Ottaen huomioon että kyse oli vielä AIKUISISTA lapsista. Tämä lista voisi jatkua vaikka miten pitkään, joten tyydyn kirjoittamaan vain oman mielipiteeni näille "Lissuille" (tai miksikä he nyt itseään haluavatkaan nimittää).
Nämä älyttömästä narsismista ja katkeruudesta kärsivät ex-puolisot voisivat ajatella joskus jotain muutakin kuin vain omaa napaansa. Itsekkyyden perikuvasta tässä ilmeisesti on kyse. Tuntuu että teidän motto voisi olla tämä, "Jos minä en ole onnellinen, ei ole kukaan muukaan". Jopa omien lasten kustannuksella ,toiset teistä, kirjoitustenne perusteella ovat valmiita laittamaan ihmisiä kärsimään. En puhu kaikista tietenkään, kaikki tapaukset ovat hyvin yksilöllisiä, mutta silti liian moni kostaa omat tunteensa viattomiin ihmisiin.
Olin yhdeksän vuotias kun asuin uusperheessä. Se ei traumatisoinut minua ollenkaan. Nyt 21-vuotiaana voin sen todeta. Isäpuoleni kuulusteli läksyt, teki ruokaa ja pelasi usein kanssani esim monopolia (johon olin tuohon aikaan ihan hullaantunut). Pointti on se että aivan normaalia elämää ja kaiken lisäksi, vanhempani olivat onnellisia.
Hei, olen kuullut että tällainen ultimaattinen mielihyvän tunne kerran viikossa tekee aika hyvää mielelle. Raitis ilmakin on todettu hyväks. Hyvä mieli vähentää varmasti katkeruutta ja muuta mielipahaa. Itse olen todennut erittäin hyväksi.
No mutta nyt varmasti tulee uni, sain tuon yösyötönkin tehtyä pojalleni, jolta en koskaan kieltäisi isää tai katkaisisi välejä jos hän isäänsä olisi salaa yhteydessä. Maailmassa on minimaalinen määrä asioita, jotka saisivat minut katkaisemaan välit poikaani.
Ps. Tiedän että on karmaisevia tapauksia, joissa nämä puheeni olisivat suorastaan absurdeja, mutta puhuinkin nyt näistä naisista, jotka itsensä takia pilaavat suhteensa etävanhempaan. Kuka ajattelee silloin sitä lausetta, jota kaikki jauhavat täällä, nimittäin sitä lapsen parasta.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Aivan.
Tämä mainitsemasi palstahäirikkö (en mainitse hänen lempinimeään tässä, hän nimittäin muuten takertuu vain siihen) kuuluu mielestäni juurikin niihin vanhempiin, jotka naamioivat tekonsa "lapsen parhaaksi", vaikka kyseessä on vain ja ainoastaan heidän oma katkeruutensa ja kykenemättömyytensä sulattamaan sitä, että ex-puolisolla on nyt uusi kumppani elämässään.
Minun elämäntarinani on aika samantapainen kuin sinun. Kasvoin uusperheessä, eikä se ole tehnyt minusta yhtään sen huonompaa ihmistä. Minunkin vanhempani hoitivat eron fiksusti ja asiallisesti, meidän lasten etua ajatellen. Koskaan en joutunut kuuntelemaan riitoja tai nimittelyjä, asiat hoidettiin sulassa sovussa. Kumpikaan vanhemmista ei katkeruuttaan kieltänyt tapaamisia suuntaan tai toiseen, vaikka molemmat myöhemmin löysivätkin uudet puolisot. Äiti- ja isäpuoleni ovat tänäkin päivänä läsnä elämässäni ja ovat minulle rakkaita.
Minuakin kauhistutti lukea eräästä ketjusta juurikin noita samaisia kirjoituksia "minä hylkäisin lapseni jos he valehtelisivat minulle ja kävisivät salaa isänsä luona, en olisi enää heidän äitinsä". Aivan kamalaa luettavaa, en pystynyt kyseisiä kirjoituksia edes kommentoimaan, sanattomaksi veti. Minä en ikinä hylkäisi lapsiani. Teini-iän kynnyksellä oleva poikani on valehdellut minulle varmasti kymmeniä kertoja, en siltikään hylkäisi häntä koskaan. Miten kukaan voi edes uhkailla lasta noin jos tämä haluaa tavata omaa isäänsä???
Luojan kiitos omat vanhempani ovat fiksuja. Ja tiedän ja luotan siihen, etteivät he olisi minua koskaan hylänneet.
"minä hylkäisin lapseni jos he valehtelisivat minulle ja kävisivät salaa isänsä luona, en olisi enää heidän äitinsä". Aivan kamalaa luettavaa, en pystynyt kyseisiä kirjoituksia edes kommentoimaan, sanattomaksi veti. Minä en ikinä hylkäisi lapsiani.
Et ilmeisesti lukenut koko kirjoitusta, tai sitten jätit tahalleen olellisen tuosta sen pois.
En koskaan ole kieltänyt lapsini tapaamasta isäänsä, vaan hänen naisiaan! Ja kyse oli siitä, että jos he salaa tapailisivat tai olisi pakotettuna tapaamaan niitä perheenrikkojia, en voisi katsoa lapsiani silmiin, mua hävettäisi heidän puolestaan.
Kyse oli salaa tapaamisesta ex miehen naikkosia!!! Isäänsä ovat saaneet tavata mielin määrin, mutta vain yksin häntä.
Halusit ehkä jättää tuon oleellisen pois, jotta alkaisi taas se haukkkumis rumba!
No, kantani ei oikeastaan siltikään muutu.
Minun mokani, en ole tarkoituksella jättänyt mitään oleellista pois, eikä minulla ole minkäänlaisia taka-ajatuksia, eikä tavoitteeni ole aloittaa mitään haukkumisrumbaa. Tavoitteeni on ainoastaan kertoa omista kokemuksistani ja oma mielipiteeni. Siksipä laitankin tähän suoria lainauksia aiemmin mainitsemastani tekstistä, mitään pois jättämättä ja mitään muuttamatta.
""Minä olenkin sanonut lapsilleni, että jos tietoon tulee että minulle valehdellaan, katkaisen täysin yhteiydenpidon eikä lapsillani ole enää asiaa minun luokse, sanoin tämän jo vuosia sitten, ja vielä ei ole kiinni jääneet. Onneksi ovat rehellisiä. ""
""Jos mun lapset salaisi multa asioita, en olisi missään tekemisissä lasteni kanssa enää. En halua olla ihminen jota petkutetaan ja jonka kanssa leikitään. Jos äitiin ei voi luottaa ja omiin lapsiin, ei semmoisilla tee mitään.""
""Minä en enää haluaisi olla edes lasteni kanssa tekemisissä, jos olisivat salanneet minulta asioita, semmoisia jotka mun kuuluu tietää.Vaikka kuin on omia lapsia, niin hyi hitto sentään, en paremmin voi sanoa!!! Tuntisin itseni täysin petetyksi, arvottomaksi ja ihmiseksi jota ei yhtään lapset kunnioita.""
""En todellakaan haluisi enää olla lasteni kanssa tekemisissä, en ostaisi enää heille mitään, ja sanoisin itseni irti äidin osasta. Olisin erittäin loukkaantunut, vaikk ase olisikin isänsä uusikon tekosia ja keksimä juttu että valhedelkaa äidille, niin sanoisin etten enää ole lasteni äiti! ""
Nämä ovat siis suoria lainauksia, mitään oleellista en ole jättänyt pois. Ja täytyy sanoa, että mielestäni on kamalaa tekstiä edelleenkin, ja lähes sanattomaksi vetää. Ja kyllä näissä teksteissä usein toistui se, että jos lapset ylipäätään valehtelevat sinulle tai äideille yleensä, oli kyse millaisesta valheesta tahansa, niin hylkäisit lapsesi.
Ja minua järkyttää erityisesti se, että olet sanonut lapsillesi (mahdollisesti jopa aika pienille lapsille!) että jos joskus valehtelette äidille, niin äiti katkaisee yhteydenpidon eikä teillä enää ole asiaa äidin luo. Siis aivan kamalaa! Kun minun lapseni jää valheesta kiinni, minä sanon että äiti on pettynyt, mutta rakastaa sinua silti, me keksimme tähän jonkin ratkaisun, ehkä jonkinlaisen rangaistuksen, arestin tai viikkorahan menetyksen, mutta koskaan en ajaisi lasta pois luotani, en edes aikuista.
Ja vaikka joku toinen olisi käskenyt lastani valehtelemaan, niin sama juttu. En koskaan hylkäisi lapsiani. Ja haluan korostaa, että kyseisessä keskustelussa, josta nämä tekstisi on lainattu, aloittaja kertoo että aikuiset lapset ovat itse päättäneet olla kertomatta äidilleen, että tapaavat isän puolisoa. Kukaan ei ole pakottanut tai käskenyt ketään, vaan kyseessä ovat aikuiset, joilla on oma valta päättää asioista. Ja täytyy sanoa, että kyseisten lasten äidin täytyy olla aivan erityisen katkera ja ehkä mieleltäänkin sairas, jos lapset eivät uskalla hänelle kertoa, ja haluavat säästää äitiään mielipahalta. Minä ymmärrän näitä lapsia ja sympatiani ovat heidän puolellaan, eivät manipuloivan äidin.
Edelleenkin en voi tarpeeksi ilmaista kiitollisuuttani omille vanhemmilleni, jotka hoitivat eronsa asiallisesti ja meitä lapsia vahingoittamatta. Olisi kamalaa, jos jompi kumpi olisi kieltänyt tapaamasta toisen puolisoa! Äitini asui isäpuoleni ja isäni äitipuoleni kanssa, eli en olisi saanut käydä toisen vanhemman luona ollenkaan, vaan olisin joutunut tapaamaan toista vanhempaani ohimennen jossain kahvilassa tms. Tällaisessa tapauksessa tekee karhunpalveluksen vain lapselleen, ja lapsen paras peittyy vanhemman parhaaseen.
Sun kannattaisi vaihtaa jo tuota nimimerkkiäsi, kun et kerran ole elänyt ydinperheessä enää herran aikoihin...
Yhtä kamalaa on isänkin tekemiset lapsia kohtaan kuin ex miehen naistenkin sanomiset tai mahdolliset tekemiset. Meillä vaan ne ei onnituneet, kun en antanut lasteni olla naisten kanssa tekemisissä, erittäin hyvä ratkaisu.
Koskaan mitään asioista en ole suoranaisesti lapsiin kohdistanut, vaikka heitä se tavallaan koskeenkin. Kyse on ollut heidän suojaamisesta, ja kohde on ollut miehen naiset, ne perheenrikkojat, joita kohtaan olemme panssarimme laittaneet. Heitä ei elämämme ole koskaan kaivannut.
Mutta kuten sanoin, isää kohtaan lapsilla ei ole mitään kieltoa, se tulee sitten sieltä päin, jos ei ole tavata halunnut.
Se on tosi, että olisino llut hyvin pettynyt, mikäli lapset olisivat suoraan päätä minulle valehdelleet isänsä käskystä!! Hyvänen aika, jos se on miehen kasvatus tapa, niin siinä en ole halunnut olla mukana. En todellakaan.
Myös mulla oli loistavat vanhemmat, yhdessä kuolemaansa asti, eikä ikinä hylännyt isä meitäkäänlapsia, juuri sen olen omilleni halunnut näyttää, että tapahtuipa mitä tahnasa, äiti ei hylkää, enkä ole hylännyt. Mutta eri asia on jos olisivat joutuneet isänaisten perheenrikojien kynsiin, en todellakaano lisi kehdannut katsoa lapsiani silmiin, ja mihin he minua sitten olisivatkaan tarvinneet, jos isä olisi halunnut alkaa leikkimään kotia minun lapsillani jonkun täysin umpikieron ihmisen kanssa? En olisi kehdannut olla lasteni kanssa tekemisissä, olisin suosiolla poistunut heidän elämästään, mihin minua olisi silloin tarvinnut?
En halunnut sekittaa lapsten päätä ja mutkistaa heidän elämäänsä, asua siellä täällä... vaan yhdessä paikassa, ja jos olisivat valinneet isän ja perheenrikkojn minun tilalle, sitten olisi. Mutta onneksi eivät niin tehneet.
Lprpstan vielä, että olen ylpeä siitä, että lapsetkin ovat nhneet, että minä olen luonut heille turvaa ja vakautta elämälleen, mitä heidäni sänsä ei osannut. Siksi olenkin heille maailman paras äiti, sanokoot muut mitä lystää, vainlasten ääni on tärkein.
Edelleen olemme läheisiä, mutta isä.. hm... kuka on tuo mies????
Hyvä!
Ei, et sinä ole luonut lapsillesi turvaa ja vakautta elämälleen.
Sinä olet "suojannut" lapsiasi tyhjältä. Ihmiseltä, jota et ole koskaan edes tavannut, ja josta et tiedä mitään. Toisin sanoen olet vain suojannut omaa itseäsi pelosta tuntematonta kohtaan, suojannut itseäsi, koska sinä itse et kestänyt ajatustakaan siitä, että miehesi jätti sinut ja rakastui uudelleen.
Miksi sinun pitäisi hylätä lapsesi vaikka nämä tapaisivat isäänsä ja tämän uutta puolisoa? Miksi sinä et kehtaisi katsoa heitä silmiin ja häpeäisit heitä? Se on ihan normaalia elämää. Ja miksi sinun olisi suosiolla pitänyt "poistua lastesi elämästä" ja miten niin mihin sinua olisi tarvittu? Jos lapsesi kävisivät joskus kylässä isänsä luona tämän uuden puolison läsnäollessa, niin miten se on sinulta pois? Tai miten se sulkee pois sinun äidin osasi? En ymmärrä.
Minä käyn usein isäni ja äitipuoleni luona koko perheeni kera, syömässä ja viettämässä aikaa. Ei äitini silti "poistu minun elämästäni", vaan on äitini edelleen. Käymme yhtä usein myös äitini luona. Miksi sinä olet pakottanut lapsesi valitsemaan puolensa? Koska sitähän se on, se on uhkaus kun sanoo lapsilleen "jos te haluatte mennä isänne ja tämän puolison luo, niin mihin te enää minua tarvitsette, minä poistun teidän elämästänne". Tottakai lapsi jää, sehän on selvä. Mutta onhan se nyt julmaa äidiltä uhkailla lastaan noin!
Ja usko pois, KAIKILLE lapsille se oma äiti on se maailman paras äiti. Olen työskennellyt alalla, jossa törmäsin päivittäin kaltoinkohdeltuihin lapsiin, ja lähes jokainen heistä sanoi äitiään maailman parhaaksi äidiksi ja isäänsä supersankariksi, vaikka nämä olisivat pahoinpidelleet ja laiminlyöneet lapsiaan.
Ja sinun tapauksessasi lapset ovat varmasti kuollaakseen pelänneet että hylkäät heidät ja ajat pois kodistaan, että olisivat sanoneet ihan mitä vain.
Hieno kirjoitus. Mutta muistettakoon,ettei se erovanhempien epäsopu ja lapsien tapaamattomuus aina johdu naisesta,ei biologisesta äidistä eikä siitä äitipuolesta. Kyllä ne miehetkin osaa olla vaikeita ja olla itsekkäitä, tavata tai olla tapaamatta lasta ihan miten haluaa.
Ehdottomasti, olet oikeassa.
Se ei todellakaan aina johdu naisesta, kyseessä voi usein olla mieskin.
Siksipä kirjoituksissani puhunkin vanhemmista yleensä, en sen erityisemmin äidistä tai isästä. Kyllä niitä vieroittajia ja tapaamisten hankaloittajia löytyy varmasti niin isistä kuin äideistäkin, isäpuolista kuin äitipuolistakin. Mutta oli kyseessä kuka tahansa, se on väärin.
Minun oma kokemukseni rajoittuu sellaisiin vanhempiin, jotka eivät ole tapelleet meidän lasten vuoksi ja estäneet tapaamisia. Minä olen onnekas.
Täällä vilisee paljon heitä jotka tahallaan käsittää asioita väärin, provosoi muita ihmisiä sillälailla ottamaan kantaa ja pitämään tahallaan väärinymmärtäjää asiallisena.
Myös nämä lissuttelijat kuuluvat heihin, jotka heittävät löylyä kiukaalle, kun kolahtaa...
Kuten tuossa ylhäällä, siitä oli todella jätetty se oleellinen pois, muista hyvin itsekin tuon kirjoituksen, eikä siinä kielletty isää lapsiaan tapaamasta.
Edelleenkin korostan, etten tahallani ymmärrä mitään väärin tai provosoi ketään.
Minä vain kerron omista kokemuksistani ja omasta mielipiteestäni.
"Kuten tuossa ylhäällä, siitä oli todella jätetty se oleellinen pois, muista hyvin itsekin tuon kirjoituksen, eikä siinä kielletty isää lapsiaan tapaamasta. "
Jos lasten isä asuu uuden puolisonsa kanssa, ja äiti kieltää lapsia tapaamasta isän uutta puolisoa, niin miten se vaikuttaa lasten ja isän suhteen säilymiseen? Mielestäni se vaikeuttaa suhteen säilymistä ja vaikeuttaa tapaamisia. Sehän tarkoittaa sitä, että tapaamisten täytyy siirtyä pois kodista, johonkin kodin ulkopuolelle. Äitihän kieltää silloin myös isän tapaamisen siinä mielessä, ettei lapsi enää pääse elämään arkea isänsä kanssa. Tapaamiset jäävät pinnallisiksi.
On kohtuutonta ja itsekästä alkaa sanelemaan ex-puolisonsa elämää. Toisella on täysi oikeus löytää uusi kumppani, ja täysi oikeus siitäkin huolimatta säilyttää suhde lapseensa ja elää tavallista arkea lasten kanssa ja pitää lapsia luonaan yönkin yli. Olisi kohtuutonta vaatia isää menemään hotelliin lasten kanssa, hotelliasuminen on kallista, tai olisi kohtuutonta ajaa uusi puoliso omasta kodistaan, eihän ketään voi omasta kodistaan häätää. Tässähän äiti vaikeuttaa ja tahtomatta tai tahallaan myös vieraannuttaa lapsia isästään, kun kieltää sen normaalin elämän viettämisen isän kodissa.
Näin minä ymmärsin tämän asian, ja minä olen tätä mieltä. Minä en halua provosoida ketään, kerron vain, miten minä tämän asian näen. Ja minä näen sen niin, että kyllä tässä tapauksessa se äiti tavallaan kieltää lapsiaan myös tapaamasta isäänsä, kun kieltää heiltä arkielämän isän kodissa.
... sanot sinä: Jos lasten isä asuu uuden puolisonsa kanssa, ja äiti kieltää lapsia tapaamasta isän uutta puolisoa, niin miten se vaikuttaa lasten ja isän suhteen säilymiseen?
Voin kertoa sinulle meidän tapauksesta, lapseni ovat aikuisia, ja erittäin hyvin menestyviä, yksi opiskelee ja kolme työssä ja yksi perheellinen. Meillä on asiat erittäin hyvin, mietin usein että miten olisi, jos ex miehen naikoset olisivat päässeet elämämme enempi sotkemaan, ei varmasti olisi asiat näin kuin nyt ovat. Hyvin.
Minun asia ei ole ollut sopia isän ja lasten tapaamisista, sen on mies itse joutunut tekemään, mutta eipä pajon ole tehnyt. Hänen vastuulla on se että hänen tapaamiset ovat täyttyneet, mutta ei ole kiinnostanut aikanaan.
Ei kiinnostanut silloin kun olisivat isää tarvinneet. Alussa soittelin ja kerjäsin, mutta kun ei niin ei.
Loppulauseesi että"äiti tavallaan kieltää isää tapaamasta jos ei uutta naistakaan...
Siis.. miten se uusi nainen liittyy tapaamiseen? Eihän se lapsi sitä naista tarvi, isäähän se lapsi tarvii. Miksi sotkea lasten elämää enempää kuin on jo sotkenut, eiköhän naikkosilla ole omiakin lapsia, joita sitten haukkua ihan tarpeeksi.
"Siis.. miten se uusi nainen liittyy tapaamiseen? Eihän se lapsi sitä naista tarvi, isäähän se lapsi tarvii."
Kuten aiemmin jo kysyin: jos isän uusi puoliso asuu isän kanssa, niin eikö lapsi saisi silloin mielestäsi käydä isän luona? Pitäisikö sinun mielestäsi uusi puoliso häätää omasta kodistaan tapaamisen ajaksi, mahdollisesti jopa yöksi? Eikö se olisi mielestäsi aika kohtuutonta? Vai pitääkö isän sitten tavata lapsiaan muualla kuin kodissaan? Miten käy tavallisen arkielämän ja yökyläilyn?
"eiköhän naikkosilla ole omiakin lapsia, joita sitten haukkua ihan tarpeeksi. "
Tämä oli mielestäni täysin asiaton lausahdus ja aivan huutaa sinun omaa katkeruuttasi, anteeksi vain.
Ja miksi oletat, että uusi puoliso automaattisesti haukkuisi lapsia? Onko oman ex-miehesi uusi puoliso sitten haukkunut lapsiasi? Sehän ei suinkaan tarkoita sitä, että kaikki uudet puolisot aina haukkuisivat puolisonsa lapsia. Se, että tällä palstalla uudet puolisot purkavat tuntojaan, ei sekään tarkoita mitään. Ja jos lapset haukkuvat ja mollaavat uutta puolisoa, niin eihän sekään ole oikein tai sallittua. Ei kumminkaan päin.
Ei minun äiti- ja isäpuoleni ole koskaan minua tai sisaruksiani haukkuneet. Ja vaikka he olisivatkin keskustelupalstalla purkaneet jotain mikä meissä olisi mahdollisesti ärsyttänyt, niin mitä sitten? Jopa me kaikkein läheisimmät ihmiset ärsytämme joskus toisiamme tavalla tai toisella, saati sitten uusperheessä, varsinkin alussa. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että päin naamaa alettaisiin haukkumaan, varsinkaan aikuinen lasta. Useimmitenhan se menee niin että lapsi saattaa haukkua avoimesti päin naamaa aikuista.
Jos minua ärsyttäisi esim. joku tietty piirre naapurissani, saattaisin purkaa siitä vaikka miehelleni. Mutta ei se tarkoita sitä, että menisin haukkumaan naapuria päin naamaa. Ymmärrätkö pointtini?
Onko sinulla uusi mies ja saavatko lapsesi tavata häntä? Vai elätkö niin syvällä katkeruudessa, ettet edes harkitse eteenpäin siirtymistä.
Ymmärrän kyllä että särkynyttä sydäntä on vaikea hallita, mutta että on valmis käyttämään omia lapsia aseena, on väärin. Olen lukenut monta kirjoitusta jossa omalle entiselle kostetaan pelkästä erosta jo aika rankalla kädellä, vain siksi ettei etävanhempi enään rakastanut tarpeeksi tai ei halunnut enään vain jäädä siihen liittoon/parisuhteeseen. Ja katkeroitunut osapuoli sitten päättää laittaa kaikki kärsimään. Kuvio on kiero ja varmasti älytön. Niinkuin sanoinkin, itsekkyyden perikuva.
Edellisistä lainauksista ei kyllä mielestäni myöskään ole jätetty mainitsematta mitään oleellista. On noita tekstejä niin paljon täällä että ei niitä tarvitse edes etsiä. On se kun näissä katkerissa naisissa ei ole mitään vikaa, syyttävä sormi AINA osoittaa jonnekkin muualle. Oletteko huomanneet saman?
Omien sanojensa mukaan vika on aina etässä (usein isissä) ja uusikoissa. Niin pahasti he ovat toimineet että lapsetkin vedetään sotaan mukaan. Ja silti, heissä ei ole mitään vikaa. Lähes jokainen heidän tekstiensä lukija kyllä ymmärtää, mistä tässä mahdollisesti voisi olla kyse.
Sen voi ymmärtää että tällaisesta ääripään narsismista on vaikea päästä eroon. Toivon että nämä ihmiset ("Lissut"), voisivat antaa muiden olla onnellisia, vaikka he itse homehtuisivat katkeruudessaan. Heilläkin on se avain päästä siitä pois, mutta jotenkin tuntuu että he eivät edes halua. Heillä on niin mukavaa asettua uhriksi (todennäköisesti ovat hyvin kaukana siitä) ja syytellä muuta.
On totta että jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee, Ero on vain siinä että toiset malttaa hiukan ajatella muitakin, toiset ei.
Katkera ihminen joko pääsee ajan myötä yli, tai sitten hän tuudittautuu siihen omaan "uhrin" osaansa ja hellii ja hoivaa sitä. Katkeran ihmisen on myös vaikea sietää muiden onnea tai onnistumista, hän kokee sen henkilökohtaisesti, vaikka kyseessä olisi tuntematon ihminen. Todisteena siitä nämä keskustelupalstan tyypit, jotka hyökkäävät aggressiivisesti sellaisten kirjoitusten kimppuun, joissa kirjoitetaan asioiden olevan hyvin ja uusperheen toimivan moitteettomasti.
Minä olen ex-vaimo, jonka mies löysi uuden jo avioliittomme aikana. Kyllähän se kirpaisi ja katkeruuskin nosti päätään, kun mies otti ja lähti suoraan tämän naisen luo. Aluksi en suostunut näkemään omaa osuuttani.
Ajan myötä, kun pöly alkoi laskeutua, pystyin katsomaan ajassa taaksepäin ja tarkastelemaan liittoani kokonaisuudessaan. Emme olleet onnellisia. Se, mitä mieheni teki, ei ole missään tapauksessa oikein, mutta täytyy sanoa, että ero olisi ollut väistämättä edessä.
Vaikka alussa olinkin vihainen ja itsetuntoni oli kokenut kolauksen, en siltikään sekoittanut ketään muuta tuntemuksiini. Minulla oli oikeus vihata ex-miestäni, mutta ei kääntää lapsiamme häntä vastaan. Minulla olisi varmaan ollut oikeus vihata myös mieheni uutta puolisoa, mutta en vihannut. Kyllä se oli mieheni joka eron otti, ei kyseinen nainen.
Lapset ovat tavanneet isäänsä ja tämän puolisoa alusta saakka. Aluksi joka toinen viikonloppu 1 päivän arkena, nykyään joka toinen viikko kun lapset ovat isompia. Kertaakaan ei ole tullut mieleeni, että sekoittaisin lapset tähän eroon. Vaikka ex-mieheni oli huono aviomies, hän on silti hyvä isä. Hän rakastaa lapsiamme ja lapset rakastavat häntä, lapset pitävät myös hänen puolisostaan ja viihtyvät isän luona. Lapset eivät ole missään vaiheessa joutuneet kärsimään keskinäisten ongelmiemme vuoksi.
Monet vaikeuttavat isän ja lasten tapaamisia, vaikka eroon ei olisi edes liittynyt ketään kolmatta osapuolta. Minä en voi ymmärtää, miten kukaan voi kostaa lastensa kautta tai manipuloida omia lapsiaan. En sitten millään.
Kyllä me ollaan erittäin onnellisia, ja se johtuu vain siitä, että emme ole menneet mukaan ex miehen uusien naisten juoneen eikä kiusattaviksi. Olimme alussa katkeria ja erittäin vihaisia, mutta ymmärsimme, että mies ei koskaan ehkä ollutkaan isä tyyppiä, vaan halusi olla vapaa ilman lapsia. Siksi vaihtoi lapset naikkosiin ja kuvitteli että siitä onni tulee.. mutta mutta... väärin taisi mennä.
"onnen ydin perhe"
Mistä voit tietää mitä ex-miehesi onneen kuuluu tällä hetkellä? Oletteko yhteydessä edelleen?
On miehiä jotka ei iseiksi sovi, on myös äitejä joiden olisi kannattanut jättää lapset tekemättä.
Lapset etusijalla- kirjoittajalle, on välillä mukava lukea tekstiä jossa on lasten parhaan mukaan toimittukkin. Inhimilliset tunteet ovat täysin sallittua ja aika hatun noston paikka ettet heittänyt painolastia toisten harteille vaan kannoit omien tuntemuksiesi taakan itse. Itse olen siinä suhteessa täysin samaa mieltä että ei se "uusikko" vie (niinkuin useimmiten kirjoitetaan) miestä, vaan mies lähtee aivan itse. Eikös meillä jokaisella ole oikeus onneen? Muillakin kuin "Lissuilla"?
Kerrompa tällaisen nuoruudessa tapahtuneen tilanteen. Olin 18-vuotias ja lähdin kavereideni kanssa baarikierrokselle. Olin vapaa ja nuori tekemään kaikenlaista. Tapasin siellä sitten nuorekkaan miehen, vaikka olikin jo lähemmäs 40-vuotias. En muodostanut mieheen kuitenkaan mitään henkistä yhteyttä, sillä ei se siinä elämäntilanteessa oikein kiinnostanutkaan. Kuitenkin meillä oli intiimi suhde jonkun aikaa. Sain kuitenkin jokunen viikko tapaamisemme jälkeen kuulla että miehellä on neljä lasta ja vaimo kotona. Vanhin 12 ja nuorin vasta muutaman kuukauden. Olin aika hämmentynyt, jonka jälkeen hyvästelimme miehen kanssa toisemme, tavalla jota ei olisi tarvinnut enään tapahtua.
Jonkun ajan päästä tapasin nykyisen mieheni, asetuin aloilleni ja nyt meillä on reilu 6kk poika. Näiden vuosienkin jälkeen olen toisinaan pohtinut että olisiko pitänyt kertoa vaimolle vai ei? En kuitenkaan itse tehnyt aloitetta tai tiennyt että hänellä oli perhe. Mutta näin kävi. Mietin joskus jos mieheni sen tekisi. Jos mieheni niin tekisi, hän sen tekisi, ei tämä uusi nainen. Jos mieheni menisi vieraisiin, niin silloin mieheni rikkoisi minun kanssa tehneen "sopimuksen". Jotkut naiset syyttävät kolmatta osapuolta, toiset sitä joka rikkoi "sopimuksen".
Olen kyllä kuullut että tällä nuoruuden säädölläni on liitto ajautunut jo eroon. En tiedä, minulla on nyt oma perhe kasvatettavana ja toivon ettei koskaan kävisi noin. Nykyinen mieheni tosin on minua melkein 10-vuotta vanhempi ja sanonut eläneensä jo nuorutta tarpeeksi. Eikä toistaiseksi minulla mitään aihetta epäillä mistään sellaisesta.
Vaikka ei vanhemmillani ollut mitään riitoja niin traumatusoin uusperheestä kun en voinut sietää isäpuoltani. Hänellä ei ollut mitään kokemuksia lapsista vaan sain remmiä ihan mitättömistä asioista mitkä eivät hänelle olisi edes kuulunetkaan.
Olisiko tänä päivänä mahdollista että ihan vieras mies riisuu murkkuikäiseltä tytöltä housut pois pimeessä vessassa ja lyö remmillä perseeseen? Äiti vaan katselee vierestä ja antaa sen tapahtua. Minkälainen äiti on sellainen joka ei suojele lapsiaan? Eikä tässä kaikki vaan kaikkea muutakin on omien sukulaisten taholta tapahtunut eikä äiti ole kyennyt suojelemaan lapsiaan niin meidät olisi pitänyt ottaa huostaan mutta kun kukaan ei puuttunut. Niin hyvin kulissit onnistui se äiti järjestämään jotta ei menettänyt lapsilisiä ja elatusmaksuja. Rahan takia ja kaikki meidän piti ulospäin näytellä muka onnellista perhettä. Kuinkahan paljon tätä on nykyäänkin uusperheissä ja lapset kärsivät? Vanhemmilla on vain jokin oma pakkomielle toteuttaa omia unelmiaan mutta ne lapset eivät välttämättä nauti niistä vanhempiensa unelmista vaan ne ovat karmaisevia.
Hei "Nähnyt liikaa". Kuulostipa tutulta. Minulla on ihan samantapaisia kokemuksia kuin sinulla - sillä erotuksella, että meillä kaikki kamaluus tapahtui "onnellisessa ydinperheessä".
Eli kamaluuksia tapahtuu perheissä riippumatta siitä ollaanko uusperhe vai ydinperhe. Ikävä kyllä.
Samanlaista oli minun elämäni ydinperhe-idyllissä.
Isä oli innokas remminkäyttäjä. Saimme remmiä teini-ikäisiksi asti. Äiti ei koskaan tehnyt asialle mitään, sulki silmänsä. Tai sitten se oli hänen mielestään vain ok.
Toivoin aina että vanhempani eroaisivat. Olin kateellinen luokkakavereille joille näin kävi. Olin kateellinen kivoista äiti- ja isäpuolista ja uusista siskoista ja veljistä, uusista asuinpaikoista, uusista kuvioista, uudesta elämästä.
Muutinkin pois kotoa jo kun täytin 16, enkä koskaan palannut takaisin. Vanhempani ovat yhdessä edelleen. Välini vanhempiini ovat kylmät ja etäiset, myös äitiini, koska koen, että hänen olisi pitänyt "pelastaa" minut silloin.
Ei se onnellisuus ole perhemuodosta kiinni. Jotkut aikuiset tuntuvat kuvittelevan niin, vaikka se ei pidä paikkaansa. Aikuisten asiat naamioidaan "lasten parhaaksi" vaikkei niillä todellisuudessa ole mitään tekemistä lasten kokeman onnen ja turvallisuudentunteen kanssa.
Hyvä kuulla tällaisia hyviä kokemuksia. Monesti täällä palstalla juuri käydään läpi näitä ei niin onnellisia tapauksia ja vettä myllyyn pistävät lisäksi asiattomat kommentit.
Saanko kysyä, että minkä ikäinen olit kun sinulle tuli isäpuoli ja kuinka paljon aikaa meni hänen hyväksymiseensä.
Minulla oli siis erittäin onnellinen uusperhe. Itse tapasin ensimmäistä kertaa isäpuoleni kun olin vajaa 9-vuotta. Tapasimme ensin lyhyitä aikoja ja äitini antoi tämän isäpuolen sähköpostiosoitteen, jotta voisin kirjoitella halutessani ajatuksiani. Olin uusi sähköpostin käyttäjä ja innostuin kamalasti ideasta. Niimpä kirjoittelin monesti leikeistäni, kavereistani ja koulustani. Isäpuoleni asui silloin kauempana. Pikkuhiljaa tapasin useammin kunnes lopulta isäpuoleni muutti äitini luokse. Ja kun isäpuoleni oli asunut tästä vielä vuoden eteenpäin kanssamme, äitini osti isäpuoleni kanssa talon. Tähän kirjoittelu- ja tutustumisajan jaksoon kului vajaa vuosi aikaa. Tämän jakson ajan kävimme isäpuoleni luona, isäpuoli vieraili äitini luona ja sitten nämä sähköpostit. Muiselen että isäpuoleni lähinnä kannusti koulussa ja kuunteli. Kun oli kokeita niin hän lupasi viedä äidin ja minut huvipuistoon, jos selviytyisin hyvin. Niimpä sain oikein hyviä arvosanojakin koulusta :)
Hänestä tuli minulle perhettä. Hän on minulle yhtä tärkeä ja yhtä täysivaltainen perheeni jäsen kuin kuka tahansa muu sisarruksistani tai vanhemmistani. Isänikin hyväksyy isäpuoleni, sillä hänen paikkaansa isäpuoleni ei vienyt. Valitettavasti isäpuoleni menehtyi vuosi sitten ja ääretön suru on sisälläni. Ikävöin ja itken monesti hänen peräänsä. Pieni poikani on saanut toisen nimensä hänen mukaansa. Poikani on siis nimetty ihan biologisen isoisäni mukaan ja toisen nimen hän sai isäpuoleni mukaan. Näin tärkeäksi hän minulle tuli.