Häiritäänpä sitten palstaa vieläkin. Tämä on hassu pikku tarina, josta löysin yllättäen itseni.
Tilanne: Kuriton kaupunkilaiskakara pitäisi saada olemaan ihmisiksi
---
- Tähän sinä et pysty, tyttö sanoi ja pinkaisi juoksuun. Hän juoksi aivan kuusiaidan viertä saaden kevään aikana oksien päihin ilmestyneen vaalean vihreät vuosikasvut heilumaan. Hän kääntyi vasemmalle, juoksi yli soratien, harppasi syvän, vuolaasti virtaavan ojan yli hetkeäkään epäröimättä ja pysähtyi sen toiselle puolen. - Tee perässä, hän kehotti ilkikurinen ilme kasvoillaan. Hän ei näyttänyt edes hengästyneen.
Epäröin hetken, pari sekuntia, ja lähdin sitten juoksemaan samaa reittiä. Lyhyeksi leikattu nurmikko oli liukas kuusiaidan vierellä, käteni osui teräviin neulasiin ja keräsi äskeisen sateen tuomaa vettä oksista. Ojan lähestyessä olin aikeissa luovuttaa, mutta kuitenkin sain askeleeni sovitettua oikein, ja onnistuin loikkaamaan sen yli. Vastarannalla osui tuoreeseen savipaakkuun, liu'uin muutaman kymmentä senttiä kun se liiskaantui jalkani alla, mutta en kuitenkaan kaatunut.
- Aika hyvä, tyttö sanoi. Hän lähti nyt oralla olevalle ohrapellolle päin.
- Sinne ei saa mennä, sanoin. Lähdin kuitenkin hänen peräänsä.
- Miksi? hän kysyi kääntymättä. Hän oli jo pellon reunaojan vieressä. Oja oli matala, melkein jo umpeen painunut.
- Sotket kenkäsi ja tallaat viljaa, vastasin. - Ei mennä sinne.
Tyttö asti matalan ojan yli pellon pientareelle ja jatkoi siitä vinottain pellon yli. Katsoin hänen jättämiään jälkiä pelokkaasti. Saisin varmasti syyn niskoilleni. Minun ei olisi pitänyt päästää häntä sinne.
- Aion mennä järvelle soutelemaan, hän sanoi, - Sekin on varmasti kielletty.
Se oli kielletty. Äiti oli sanonut, että lähellekään rantaa ei saisi mennä. Tyttö ei osannut uida, eikä omakaan uimataitoni ollut paras mahdollinen. - Siellä tuulee aina, ja kohta alkaa sataakin. Vilkaisin taivaalle toiveikkaasti. - Katso pilviä.
Hän ei katsonut taivaalle, vaan lähti juoksemaan rantaa kohti. En voinut tehdä muuta kuin seurata.
Vene oli vedetty puolittain kuiville rannan kivien päälle. Tyttö työnsi sitä kaikin voimin, mutta se ei liikahtanutkaan. Hänellä oli multaa sukissaan ja kengät kuraiset. - Tule auttamaan! Hän kivahti.
Huomasin rantavedessä mustan iilimadon. Se oli imeytynyt toisen pään imukupilla kiveen kiinni ja toinen pää liikkui veden mukana. Noukin madon käteeni ja näin mielessäni, kuinka se imeytyisi kiinni kämmeneeni ja alkaisi porautua ihoni sisään. Vavahdin inhosta, mutta pidin madon näkymättömissä kädessäni.
- Varo matoja, sanoin tytölle.
- Mitä?
- Varo iilimatoja, sanoin, - niitä on täällä aika paljon.
- Mitä ne on? Hän kysyi hieman varautuneen näköisenä.
- Sellaisia mustia, pehmeitä matoja. Ne menevät ihon läpi imemään verta.
Hänen suunsa meni mutruun. - Ei sellaisia olekaan. Auta nyt työntämään tämä vene veteen!
Päästin madon vapaaksi veneeseen ja työnsin sen sitten tytön avustamana veteen. Hän kompuroi etuistuimelle, horjahti hieman veneen kallistuessa ja kiljaisi sitten ja alkoi pyrkiä pois veneestä.
- Mitä siellä on? Kysyin viattomasti.
Hän näytti joutuneen paniikkiin. Silmät olivat pyöreät ja hänen liikkeensä olivat muuttuneet haparoiviksi. Hän pääsi kuitenkin pois veneestä.
Kurkistin veneeseen. - Tuo on sellainen iilimato, sanoin tilanteesta nauttien, - se on aika laihan näköinen, joten sillä on nälkä. Haluatko nähdä sen paremmin?
Tilanne: Kuriton kaupunkilaiskakara pitäisi saada olemaan ihmisiksi
---
- Tähän sinä et pysty, tyttö sanoi ja pinkaisi juoksuun. Hän juoksi aivan kuusiaidan viertä saaden kevään aikana oksien päihin ilmestyneen vaalean vihreät vuosikasvut heilumaan. Hän kääntyi vasemmalle, juoksi yli soratien, harppasi syvän, vuolaasti virtaavan ojan yli hetkeäkään epäröimättä ja pysähtyi sen toiselle puolen. - Tee perässä, hän kehotti ilkikurinen ilme kasvoillaan. Hän ei näyttänyt edes hengästyneen.
Epäröin hetken, pari sekuntia, ja lähdin sitten juoksemaan samaa reittiä. Lyhyeksi leikattu nurmikko oli liukas kuusiaidan vierellä, käteni osui teräviin neulasiin ja keräsi äskeisen sateen tuomaa vettä oksista. Ojan lähestyessä olin aikeissa luovuttaa, mutta kuitenkin sain askeleeni sovitettua oikein, ja onnistuin loikkaamaan sen yli. Vastarannalla osui tuoreeseen savipaakkuun, liu'uin muutaman kymmentä senttiä kun se liiskaantui jalkani alla, mutta en kuitenkaan kaatunut.
- Aika hyvä, tyttö sanoi. Hän lähti nyt oralla olevalle ohrapellolle päin.
- Sinne ei saa mennä, sanoin. Lähdin kuitenkin hänen peräänsä.
- Miksi? hän kysyi kääntymättä. Hän oli jo pellon reunaojan vieressä. Oja oli matala, melkein jo umpeen painunut.
- Sotket kenkäsi ja tallaat viljaa, vastasin. - Ei mennä sinne.
Tyttö asti matalan ojan yli pellon pientareelle ja jatkoi siitä vinottain pellon yli. Katsoin hänen jättämiään jälkiä pelokkaasti. Saisin varmasti syyn niskoilleni. Minun ei olisi pitänyt päästää häntä sinne.
- Aion mennä järvelle soutelemaan, hän sanoi, - Sekin on varmasti kielletty.
Se oli kielletty. Äiti oli sanonut, että lähellekään rantaa ei saisi mennä. Tyttö ei osannut uida, eikä omakaan uimataitoni ollut paras mahdollinen. - Siellä tuulee aina, ja kohta alkaa sataakin. Vilkaisin taivaalle toiveikkaasti. - Katso pilviä.
Hän ei katsonut taivaalle, vaan lähti juoksemaan rantaa kohti. En voinut tehdä muuta kuin seurata.
Vene oli vedetty puolittain kuiville rannan kivien päälle. Tyttö työnsi sitä kaikin voimin, mutta se ei liikahtanutkaan. Hänellä oli multaa sukissaan ja kengät kuraiset. - Tule auttamaan! Hän kivahti.
Huomasin rantavedessä mustan iilimadon. Se oli imeytynyt toisen pään imukupilla kiveen kiinni ja toinen pää liikkui veden mukana. Noukin madon käteeni ja näin mielessäni, kuinka se imeytyisi kiinni kämmeneeni ja alkaisi porautua ihoni sisään. Vavahdin inhosta, mutta pidin madon näkymättömissä kädessäni.
- Varo matoja, sanoin tytölle.
- Mitä?
- Varo iilimatoja, sanoin, - niitä on täällä aika paljon.
- Mitä ne on? Hän kysyi hieman varautuneen näköisenä.
- Sellaisia mustia, pehmeitä matoja. Ne menevät ihon läpi imemään verta.
Hänen suunsa meni mutruun. - Ei sellaisia olekaan. Auta nyt työntämään tämä vene veteen!
Päästin madon vapaaksi veneeseen ja työnsin sen sitten tytön avustamana veteen. Hän kompuroi etuistuimelle, horjahti hieman veneen kallistuessa ja kiljaisi sitten ja alkoi pyrkiä pois veneestä.
- Mitä siellä on? Kysyin viattomasti.
Hän näytti joutuneen paniikkiin. Silmät olivat pyöreät ja hänen liikkeensä olivat muuttuneet haparoiviksi. Hän pääsi kuitenkin pois veneestä.
Kurkistin veneeseen. - Tuo on sellainen iilimato, sanoin tilanteesta nauttien, - se on aika laihan näköinen, joten sillä on nälkä. Haluatko nähdä sen paremmin?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Mä en ole koskaan koko nettihistoriani aikana sanonut kenellekään, en edes vihjannut - saati osoittanut suoraan sormella silmiin ja ehdottanut jotain tehtäväksi toisin.
Minusta täällä on niin mainioita kriitikkoja irrallaan pilvin pimein, että olen jättänyt arvioimiset ja arvioittamiset kiltisti heille.
Itse olen vain mellastanut täällä pohjamutia myöten lapsenomaisesti sekä ilkikurisesti, välittämättä juurikaan mitä tieltäni lakoaa tai taipuu kaarelle. Mutta nyt on kasvunpaikka - molemmilla:
" Hän juoksi aivan kuusiaidan viertä saaden kevään aikana oksienpäihin ilmestyneet vaaleanvihreät vuosikasvaimet heilumaan."
...Ja että mitäkö sitten?
No sitä sitten, että:
" Hän juoksi aivan kuusiaidan viertä saaden ensimmäiset keväänpehmeät kerkät huojumaan."
Minusta tuntuu aivan rikolliselta tämä tällainen puuttuminen toisten asioihin, mutta olenkin kuriton kaupunkilaiskakara.
Maailma on erilaisia lauseita täynnä. Joku sanoo asian toisin kuin toinen. Jopa sanat voivat olla täysin samoja, mutta niiden järjestys lauseissa toinen.
En käy kumpaakaan edellistä nimimerkkiä arvostelemaan, mutta eikö ole ihan sama miten joku jonkin asian ilmaisee. Hän on voinut esim. kokea asian juuri niin miten sen kirjoittaa. Sanojen eri järjestys muuttaisi tunnelman aivan toiseksi.
Omia vastaavia kokemuksia on tullut runoista, jotka yht'äkkiä syntyvät. Kun sitten myöhemmin pyrin niitä muokkaamaan ei ne enää samalta tunnukaan.
Niin.
Runous onkin hieman herkempi väräjämään...
"Lepää piloillaan, kunnes herää."
Tuota kun nyt sitten muokkaa...
"Kunnes piloillaan herää, lepää."
Tai...
"Herää. kunnes lepää piloillaan."
Asia mutkistuu moneen potenssiin jos sanoja onkin oikein paljon. Esim. sivullinen.
Kritiikkini kärki onkin tähdätty juuri tuohon yhteen kohtaan tekstissä, joka on mielestäni muuten jopa ansiokas.
En voi millään sulattaa näkemystäsi siitä, että olisi jotenkin samantekevevää missä järjestyksessä sanat paperilla ovat. Jos oikein nyt liimaudun kiinni tähän arvostelemaani lauseeseen...niin minulle, sen pituudesta johtuen ehti tulla mieleen aivoitus, ettei kirjoittaja tiennyt mikä oli se sana jota hän etsi...ja sitten kirjoitti oikein monta sanaa peräkkäin, koska ei pysähtynyt miettimään, vaan meni omalla painollaa eteenpäin kuin pulkkamäessä. Siitä seurasi monimutkainen ja siellä täällä kuljeksiva lause, jollaisia tulee välttää kaikkialla muualla paitsi runoudessa.
:)
Kritisointihan onkin kivaa.
"kirjoittaja -- meni omalla painollaan eteenpäin kuin pulkkamäessä"
Tämän vaikutelman minäkin ko. tekstikohdasta sain.
Yleisesti kirjoituksesta: Lapsenvahti on hupaisa, pieni kertomus. Peltoja, veneitä ja iilimatoja. Kyllä näitä ilokseen lukee.
"Kritisointihan onkin kivaa."
Hah hah haa! Niinpä, niinpä.
Puutuit tarkalleen tekstin vaikeimpaan kohtaan! Tässä lauseessa pysähdyin miettimään muutamaksi sekunniksi, ja annoin sitten taas sormieni juosta. En ikinä jaksa lukea omaa tekstiäni, joten näitä epämääräisyyksiä jää. Nautin silti suunnattomasti lopun ilkeästä sohaisusta aikaisemmin niskan päällä ollutta henkilöä kohti.
Mulla on sellanen näppistuntuma, että tänne kirjoittavilla on edustettunaan neljä täysin erilaista ihmisryhmää - eikä poikkeuksia ole kuin marginaalisesti:
Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat ne jotka vielä etsivät itseäänsä ja sanojaan siitä kaikesta sanotusta. He eivät sen suuremmin loukkaannu vaikka heille sanoisi mitä kieliopillista tai pötkittymisistä. He pitävät sanojen maailmasta ja ovat löytäneet siitä väylän itselleen... ja kaupanpäälle yleisön.
Toiseen ryhmään kuuluvat kielipoliisit ja ranskalaiset, joiden lukeneisuus ja sivistyssanojen käyttö juoksuttavat minua jatkuvasti kirjahyllyllä. Ilman heitä ei olisi tässä autossa rattia - ja kaikki olisi yhtä suurta kaaosta ja egokakofoniaa. He ovat myöskin ensimmäisen ryhmän perkeleitä joita ilman ei ole taivasta. Itse en käsitä mitä he tästä kaikesta saavat.
Kolmas ryhmä ovat he, jotka suuttuvat kaikesta eivätkä enää koskaan kirjoita mitään minnekään... eivät edes nimeään vessapaperiin.
Neljäs ryhmä, mielestäni kiinnostavin, on se literatuurityyppi joka kertoo oitis tekstiinsä annetun ensimmäisen vastauksen jälkeen, ettei hän koskaan tarkasta omia kirjoituksiaan.
Minulla aina herää siinä vaiheessa kysymys: Miksi? (kaikkine sen johdantoineen).
Miksi tarkistaisin tekstini? Kuvaruudulta lukeminen on tylsää, ja näitä kirjoitelmia ei kannata tulostaa. Tiedän, että en tee paljoakaan lyöntivirheitä, kielioppi menee melkein kohdalleen ja yleensä sanavalintakin on kelvollinen. Jos nyt alan lukemaan kirjoittamaani, löydän siitä virheitä, korjaan niitä ja korjaan ja vielä korjaan, eikä lopputulos parane. Huonosta ei saa hyvää eikä hyvästä mestariteosta, vaikka kuinka viilaisi.
Outsider, Pekka Lipposen isä, kirjoitti kaikki tarinat koneella kerralla valmiiksi. Eihän se jälkikään Finladia-ehdokkuuksia tuonut, mutta tapa se on sekin.
Olen kirjoittanut noin kymmenen novellia, tai pikku tarinaa elämäni aikana, ja varmaan yhden niistä lukenut muutamaan kertaan. Tarina vain tuntuu valmiilta, kun viimeinen piste on lyöty, eikä siihen halua enää palata.
Mullon ihan maallikon teoria tuohon: heti kun mä alan korjaamaan jotain osaa keskeltä tekstiä, mun on mahdoton palata takaisin siihen kohtaan josta sen tarttis taas jatkua entisenmallisena. Se alkaa mennä menojaan, ja sitten kirjoitat koko lopun uusiks... No sense.
Tekstin kohdalla yhdyn edellisiin. Vaivaton Vinski ja Vinsentti-henkinen pätkä, oikein sujuvasti kuvailtuna tyylille uskollisesti. Minusta tuon sanguisugan (Ole hyvä, Fucoo!) olisi silti pitänyt antaa iskeä.
Fucoon traagisen kyökkipsykologiateorian kattavuudesta en ole sataprosenttisen varma, mutta eteenpäin sitä ainakin kannattaa kehittää. Fucoon neljättä ryhmää minäkin aina hämmästelen.
Äskeisen nimikkotopiikkini debatin (jonka vesilasissa koetun myrskyn heittämät pärskeet valuvat selästäni kuin vesi sen kuuluisan hanhen vastaavasta, arvostelijoilleni tiedoksi) jälkeen olen pahaa-aavistavan taipuvainen uskomaan, että persoonani yritetään huomaamatta puristaa tuon pahamaineisen toisen kategorian raameihin. Fucoolle kiitos siitä, että hän auttaa näin jokaista tunnistamaan itsensä.
Haluan kumminkin huomauttaa, että lähes linnéläistä luokittelukykyä osoittavasta järjestelmästä puuttuvat kokonaan ne jalot sielut, jotka tässä kyberavaruuden limbuksessa harhaillen tyytyvät suurimmaksi osaksi vain lukemaan palstaa, kukaties joskus jonkin hienostuneen kirjoituksen itsekritiikkinsä ahjosta päivänvaloon tuoden tai älyllisen kaukaa viisaasti komplementteja tai komplimentteja tai musiikkia koskevia totuuksia lausuen muistuttavat kunnioitettavasta olemassaolostaan.
Ainakin tältä osin sinun on täydennettävä teoriaasi, Darwin!
Olemattomia persoonallisuuksia ei noteerata pörssissä.
Parahin monsieur Fucoo, kysymyshän ei suinkaan ole mistään olemattomista persoonallisuuksista. He kuuluvat pikku foorumimme kantahenkilökuntaan ja ovat partioineet näillä jumalan hylkäämillä rajaseuduilla jo kauan ennen kuin vaikkapa allekirjoittanut pystytti tänne tiipiinsä. Älä väheksy heitä!
Toiseksi viattomannäköinen viittauksenne vapaaseen markkinatalouteen nostaa niskakarvani pystyyn.
Kuolleet sielut ovat jopa näköjään myytävissä :)
...No, se ei minua yllätä.
Kiitoksia, tuopa oli hauskasti sanottu. En muuten olekaan lukenut Gogolia.
Joskus satavuotta sitten kun olin nuori ja vahva, innokas ja älykäs, luin muutaman venäläisen klassikon ja jouduin niin ihmeelleni, että minun oli tehtävä pitkä matka likaisilla junanvaunuilla viljavien peltojen lävitse pieniin ja suuriin kyliin juomaan votkaa jotta ymmärtäisin lukeneeni elämää jossa elän.
Keikuin tuolilla ja keskustelin monen Iigorin ja votjakin kanssa heidän elämästään, ja kerroin heille omastani. He kertoivat minulle venäläisen tarinan jota en silloin vielä tuntenut. Nyt sen tunnen.
Että tulit varmastikin juuri vuolaisseeksi tuosta mitä herkullisimman alun seuraavaan novelliisi:
Fucoo neuvostojen maassa
Proosaa vain pursuaa huuliltasi.
Mun käsitys sun kyvyistäs paranee päivä päivältä.
Tintin ystävä!