Väsyin olemaan ymmärtävä puoliso

Tajuan. Syömishäiriöisen kanssa eläminen on takuulla todella rankkaa!
Itselläni anoreksia, ollut jo "ikuisuuden". Nyt kyllä jo paranemisen tiellä.
Nyt, kun olen hieman sieltä alimmasta helvetistä noussut, tajuan, miten sairas mieletäni olen ollut! Tajuan että läheisilläni on ollut rankkaa ja raskasta. Häpeän, vaikka en se ollut minä, se oli sairaus! Se söi minut, se otti vallan ja hallitsi totaalisesti. Sairaimmillani en edes tajunnut olevani sairas. Miten siitä parantua jos itse ei ongelmaa tunnista eikä tiedosta!
Kirjoituksestasi paistaa katkeruus ja viha. Se on täysin luonnollista, ja sinulla on siihen oikeus. En myöskään kannusta jäädä suhteeseen, joka ahdistaa, tekee itsellekin pelkkää pahaa ja myrkyttää elämän.
Todellakin; jos et enää jaksa, jos uuvut ja suhde on pelkkää tuskaa, lähde. Lähde hyvällä omallatunnolla. olet varmasti tehnyt kaiken mitä osaat ja mitä sinulta voi kohtuudella vaatia. Et koskaan pysty parantamaan syömishäiriöistä. Kyseessä on niin vakava mielen sairaus, että se ehdottomasti vaatii asiansa osaavaa henkilöä auttamaan. Ja terapia vie aikaa, jopa vuosia kuten minun kohdallani.
Ei ole mitään mieltä että tervekin osapuoli sairastuu ja romahtaa! Toivon että pääset tuosta kaikesta yli, ja että huominen tuo jotain paljon parempaa tullessaan! Onnea matkaan!

Minua, bulimia sairautta sairastavana, risoo se kun jokainen perheriita, jokainen huonotuulisuuden puuska ja jokainen ahdistuneisuuden tunne johtuu minun bulimiastani. Minulla on sellainen tunne, että MINÄ parisuhteessa olen unohtunut tyystin ja varsinkin vastoinkäymisemme johtuvat minun omasta sairauden hoitamattomuudestani.

On ihanaa että puolisoni on tukena, mutta tämä on mein kampf, minun taisteluni!

Mä seurustelin myös jonkin aikaa bulimiaa sairastavan pojan kanssa. Pikkuhiljaa alkoi totuus valkenemaan, kun kaveri ei koskaan suostunut syömään mitään herkkuja kylässä jos tarjosin. Illan aikana saattoi huolia yhden dumlen jopa. Hän oksensi aina ravintolareissujen jälkeen. Hän itse kertoi oksentaneensa, väitti olevaansa mahataudissa tai jännittävänsä. joo, niin varmaan jokaisella tapaamisella. Jätkä laihtui silmissä, hänen hiuksensa olivat elottoman väriset, kuolemankarheat ja ohenivat. Hän sai nukkumaan mennessä outoja kouristuksia, joita ihmettelin suuresti. Hän oli aina omissa maailmoissaan, tärisi ja paleli. Hän oli lopulta vain luuta ja nahkaa. Eniten minua ärsytti miten suuri ongelma hänelle oli jos kävin ystäväni kanssa esim. arnoldsissa donitsilla. Hän yritti tartuttaa oman paskamaailmansa minuunkin. Haukkui minua läskiksi, kuinka minulla oli mahaa vaikka olin silloin mallin mitoissa. Hän nauroi ylipainoisille ihmisille. Hänelle läskit oli maailman etovin asia. Hohhoijaa, voikohan pinnallisempaa enää olla.

Nykyään seurustelen miehen kanssa, jolla on ihanan lihaksekas vartalo. Hän on harteikas ja hänellä on ihanan muodokas takamus :) Terveellinen ja urheilullinen vartalo on paljon mukavempaa katsottavaa kun luuranko, punoittavat silmät, huono iho ja turvonneet sylkirauhaset. On mukavaa laittaa hyvää ruokaa ja leipoa poikaystävälle, joka tosiaan arvostaa sitä. Ei voi ymmärtää mikä järki on itsensä nälkään näännyttämisessä! Sitä voi näyttää hyvältä terveellisinkin keinoin, urheilemalla. Ihminen voi olla kaunis olematta LAIHA!

Pau123, en siis tarkoittanut bulimiaa sairastavia pinnallisiksi missään nimessä, vaan sitä mihin sävyyn kyseinen henkilö haukkui ylipainoisia ihmisiä.