Olen 7-luokkalainen tyttö, ja minulla on huono itsetunto. Jos lähdetään siitä.
Ala-asteella minua kiusattiin jonkinverran, mutta olen herkkä ihminen, joten otan helposti itseeni kaikesta tuollaisesta, ja olen todella varovainen sanoistani. Pelkäään jopa sanovani väärin ajatellen, että ystäväni on huonolla tuulella eikä halua jutella kanssani... En pääse siitä eroon. Enkä koskaan keksi mitään jutunaihetta silloin kun pitäisi.
Kutos-luokalla syrjäydyin miltei täysin, en puhunut kenenkään kanssa eikä kukaan puhunut minun kanssani. Olin masentunut ja ahdistunut, mutten tiennyt millaista oli kun oli hyviä ystäviä, joten se ei tuntunut niin vittumaiselta kuin olisi voinut. Nyt seiskalla vaihdoin koulua ja kaikki lähti todella hyvin käyntiin. Sain kolme ystävää, joista yhden kanssa olin parhaat kaverit. Ajattelin että elämäni palaisi vihdoin raiteilleen. Sairastuin vähänaikaa sitten enterorokkoon, ja aikana jona olin poissa, kaikki tuntui muuttuneen. Yksi ystävistäni ei ole tullut vielä kouluun (viihtyy paremmin muiden kuin minun kanssani) ja yksi on tainnut lähteä porukasta.. Ainoastaan paras ystäväni on vielä kanssani, ja nyt tuntuu että hänkin on etäinen... En halua jäädä taas yksin, ja nyt kun tiedän millaista on kun on ystäviä, en todellakaan halua, että jään yksin. Tämä saattaa johtua siitä, että olen ollut kipeänä ja vähän väsyneenä kotiin, tai sitten jostain stressistä. Välillä tuntuu, että vain kuvittelen kaiken. Ai niin. Sitten on vielä äitini. Hänen molemmat jalkansa kipeytyivät (en muista mikä sairaus oli), jonka jälkeen hänestä on tullut todella itsekäs ja välinpitämätön... Jos hänellä sanoo yhdenkin väärän sanan, hän raivostuu ja huutaa koko loppuillan. Hänellä on huono itsetunto, ja tuntuu kokoajan että olen tekemässä samoja virheitä kuin äiti. Haluaisin osata luottaa itseeni...
Tarvitsen kipeästi neuvoja! Olisin kiitolllinen jos saisin niitä.
Ja mieluiten asiallisia kommentteja, kiitos.
Ala-asteella minua kiusattiin jonkinverran, mutta olen herkkä ihminen, joten otan helposti itseeni kaikesta tuollaisesta, ja olen todella varovainen sanoistani. Pelkäään jopa sanovani väärin ajatellen, että ystäväni on huonolla tuulella eikä halua jutella kanssani... En pääse siitä eroon. Enkä koskaan keksi mitään jutunaihetta silloin kun pitäisi.
Kutos-luokalla syrjäydyin miltei täysin, en puhunut kenenkään kanssa eikä kukaan puhunut minun kanssani. Olin masentunut ja ahdistunut, mutten tiennyt millaista oli kun oli hyviä ystäviä, joten se ei tuntunut niin vittumaiselta kuin olisi voinut. Nyt seiskalla vaihdoin koulua ja kaikki lähti todella hyvin käyntiin. Sain kolme ystävää, joista yhden kanssa olin parhaat kaverit. Ajattelin että elämäni palaisi vihdoin raiteilleen. Sairastuin vähänaikaa sitten enterorokkoon, ja aikana jona olin poissa, kaikki tuntui muuttuneen. Yksi ystävistäni ei ole tullut vielä kouluun (viihtyy paremmin muiden kuin minun kanssani) ja yksi on tainnut lähteä porukasta.. Ainoastaan paras ystäväni on vielä kanssani, ja nyt tuntuu että hänkin on etäinen... En halua jäädä taas yksin, ja nyt kun tiedän millaista on kun on ystäviä, en todellakaan halua, että jään yksin. Tämä saattaa johtua siitä, että olen ollut kipeänä ja vähän väsyneenä kotiin, tai sitten jostain stressistä. Välillä tuntuu, että vain kuvittelen kaiken. Ai niin. Sitten on vielä äitini. Hänen molemmat jalkansa kipeytyivät (en muista mikä sairaus oli), jonka jälkeen hänestä on tullut todella itsekäs ja välinpitämätön... Jos hänellä sanoo yhdenkin väärän sanan, hän raivostuu ja huutaa koko loppuillan. Hänellä on huono itsetunto, ja tuntuu kokoajan että olen tekemässä samoja virheitä kuin äiti. Haluaisin osata luottaa itseeni...
Tarvitsen kipeästi neuvoja! Olisin kiitolllinen jos saisin niitä.
Ja mieluiten asiallisia kommentteja, kiitos.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.